[Hengellinen tieni] "Miten jotkut ei muka ymmärrä tätä asiaa, vaikka se tässä niin selvästi lukee?” Näin kyselin äidiltäni kun olin lukenut Raamatusta, että ”minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”.

Elin teini-iässä hyvin vahvasti vanhoillislestadiolaisessa uskonkäsityksessä. En voinut ymmärtää, miksi muiden kuin lestadiolaisten on niin vaikea käsittää, mitä Raamatussa lukee. Väittävät itseään vielä uskovaisiksi, eivätkä pätkääkään välitä Raamatun teksteistä.

Oma uskonkäsitykseni joutui ensimmäistä kertaa kunnolla koetukselle kun suostuin tajuamaan, että seksuaalinen suuntautumiseni on pahasti ristiriidassa sen kanssa mihin uskon. Seksuaalinen kiinnostukseni kohdistui ainoastaan kanssani samaa sukupuolta oleviin ihmisiin. Se tuntui väärältä ja pahalta. En ymmärtänyt, mistä tämä pahuus oli minuun tullut ja miksi se oli minussa. En minä halunnut minussa sellaista olevan. Se oli vastoin kaikkea sitä mitä minulle oli opetettu ja mihin olin kasvanut uskomaan.

Se oli todella vaikea tilanne. Koin, että maailmassa ei ole yhtä ainutta ihmistä, kenelle voisin tästä puhua. Ei löydy lestadiolaista, joka ymmärtäisi seksuaalisuuttani, eikä taas sitten ammattiauttajaa, joka ymmärtäisi uskonkäsitystäni. Tällaisessa ristiriitatilanteessa eläminen vei toki sitten romahdukseen ja pitkille sairauslomille.

Jossain vaiheessa olin sitten jo niin pohjalla, että tilanne oli pakko ratkaista jotenkin. Seksuaaliselle suuntautumiselleni en voinut mitään. Se oli mitä oli ja siihen oli tyytyminen. Lestadiolainen uskonkäsitys oli ollut elämäni ja ajatusmaailmani vahva tukipilari. Olin oppinut ajattelemaan, että elämässä tärkeintä on kilvoitella uskonkäsitykseni mukaisesti, jotta viimeisellä tuomiolla saan sitten palkinnon. Nyt näin kuitenkin ainoaksi selviytymiskeinoksi uskosta luopumisen. Ajattelin, että tapan mieluummin sen Jumalan kuin itseni.

Eihän se mikään lopullinen ratkaisu ollut. Jumala kun ei ole kuolevainen. Kun vuosien kuluessa opin paremmin hyväksymään itseni ja vahvistuin ihmisenä, niin aloin kaipaamaan elämääni Jumala-yhteyttä.

Tuli aika vaihtaa asuinpaikkaa Oulusta Tampereelle ja aloittaa elämä ”puhtaalta pöydältä”. Tampereella lähdin mukaan seurakuntien vapaaehtoistoimintaan ja sitä kautta myös joksikin aikaa palkkatyöhön seurakunnille. Niissä piireissä vietin ensimmäistä kertaa kunnolla aikaa ihan tavallisten kirkkouskovaisten ja pappien kanssa. 

Silloin kun olin lestadiolainen, niin ajattelin, että kirkkouskovaiset ovat sellaisia ”mukamas-uskovaisia”, että ei oikeita uskovaisia niin kuin me. Seurakunnilla toimiessa aloin pohtimaan, että missä se määritellään, että juuri lestadiolainen uskonkäsitys on se oikea ja että muut Kristityt eivät ole oikeassa uskossa. Ne tavalliset kirkkouskovaiset näyttivät aidosti uskovan Jumalaan, mutta heidän käsityksensä Jumalasta oli vain erilainen kuin mihin olin tottunut.

Aloin käydä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien hengellisessä vertaistukiryhmässä. Vähitellen opin, että Kristittyjen erimielisyyksissä on pohjimmiltaan kyse erilaisista raamatuntulkinnoista. Aloin pohtia, että minkälainen kirja se Raamattu oikein on ja mitä siitä pitäisi ajatella. Olin kasvanut siihen käsitykseen, että Raamattu on sanasta sanaan puhdasta Jumalan ilmoitusta. Mutta eihän missään määrätä, että Kristityn pitäisi ajatella Raamatusta tällä tavoin. Millä perusteella tämä olisi ainoa oikea tapa suhtautua Raamattuun? 

Tajusin, että he jotka tulkitsevat Raamattua erilailla kuin mihin olin tottunut, ovat ihan yhtä tosissaan uskonkäsityksensä kanssa, kuin minä olin ollut omani kanssa.  He ajattelevat, että Raamatusta on nähtävissä Jumalan sana, mutta Raamattu ei sanasta sanaan ole Jumalan ilmoitusta. Ei kai minulla ole mitään valtaa tuomita tällaista ajattelutapaa.

Tämän kaiken ymmärtäminen on muuttanut käsitystäni koko kirkosta. Ajattelin aiemmin, että kirkko on maallistunut laitos, joka on luopunut Jumalan sanasta miellyttääkseen niitä ihmisiä, jotka eivät kykene elämään Jumalan sanan mukaista elämää. Nyt ymmärrän, ettei kirkossa tapahtuneessa muutoksessa ole siitä kysymys. Kirkko on yhtä kuin ihmiset kirkossa ja kirkko muuttuu sitä mukaa kun ihmisten käsitys Jumalan sanasta muuttuu.

Olen nykyisin myös itse omaksunut sen ajatuksen, että Raamatun kirjoitukset ovat kirjoittajiensa näköisiä ja niitä tulkitessa tulee huomioida, kuka ne on kirjoittanut ja missä tilanteessa. Näin olen oppinut näkemään Jumalan vähän erilaisena kuin aiemmin ja koen löytäneeni entistä läheisemmän Jumala-yhteyden. Usko on minulle taas voimavara eikä rasite.

Kiitän Luojaani siitä, että olen ollut pakotettu ravistelemaan omia käsityksiäni uskosta ja elämästä ylipäänsä. Olen oppinut, ettei Kristittyjen tarvitse olla samanmielisiä kaikesta. Sen sijaan tärkeää on, että annamme arvostusta sille, miten itse kukin uskonasiat käsittää.

- Riku Karppinen -