Tietyistä asioista ei voi vaieta - eikä pitäisikään. Yksi näistä on perheväkivalta, jota liian moni kokee joko henkisessä, hengellisessä tai fyysisessä muodossa.

Itse teen työtä väkivaltaa lapsuudessaan kokeneiden ihmisten kanssa ja ihmettelen jatkuvasti, miten kukaan ei ole näissä tapauksissa nähnyt kärsivää lasta ja puuttunut asiaan. Miten esimerkiksi lapsen kokema seksuaalinen hyväksikäyttö on voinut jäädä huomaamatta? Virossa on toki huomattava, ettei toisten asioihin puuttuminen kuulu kulttuuriin ja tilastot osoittavat, että jopa viimeisen vuoden aikana on väkivalta lisääntynyt Tallinnassa 30-40%. Väkivalta on monen arkea ja naisiin sekä tyttöihin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on monesti tabu. Tämä heijastuu liian moneen perheeseen ja koskettaa liian monia lapsia. Seksuaalinen hyväksikäyttö näyttäisi myös siirtyvän polvesta polveen.

Perheväkivallan uhriksi joutuneen tulevaisuus on epävarma, koko hänen maailmankuvansa ja minäkuvansa on vääristetty. Jos lastenraamatun jumalakuva on vääristynyt, niin lapsuudessa riistoa kokeneen jumalakuvan voidaan sanoa tuhoutuneen. Elämältä on viety pohja. 

Tämän kaiken kauheuden keskellä kirkko kaikkialla maailmassa ummistaa silmänsä. 

Onko kirkko niin kunnollisten ihmisten paikka, ettei sen jäsenistä kukaan voi olla väkivaltainen? Haluammeko jatkaa vaikenemisen kulttuuria ja jättää tämän epämiellyttävän teeman muiden hoidettavaksi? 

Sallimalla tämän kehityksen annamme hiljaisen hyväksynnän sille, että kouluissa ja päiväkodeissa kommunikointitapa on väkivalta. Että lapsi tai nuori voi luvallisesti lyödä toista sanoilla tai nyrkeillä. Sitten ei tarvitse ihmetellä, miksi moni opettaja kokee työssään ahdistusta tai jopa pelkoa. Kun ihmisarvo ja toisen kunnioitus katoaa, jää jäljelle kyynerpäätaktiikalla materialistisia ja kapitalistisia arvoja kannattava kansa, jolle toisilla ihmisillä on vain käyttöarvo.

Väkivalta kasvattaa väkivaltaa ja tutkimukset osoittavat, että väkivallan uhrikokemukset kasaantuvat perhekunnittain, eivät sukupuolijaon mukaan. Vuonna 2008 julkaistun tutkimusraportin, Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset, mukaan yli puolet Suomen 12-15-vuotiaista on kokenut väkivaltaa. Mikäli sitä on koettu kotona, tavallisesti uhrikokemusten kierre jatkuu kodin ulkopuolella. Väkivallasta voi muodostua normaali käyttäytymismalli, ellei siihen puututa jo varhain. Kuulemma psykopaatin tunnistaa jo tenavana; se on se hymyillen kissoja muovipussissa kivien kanssa järveen upottava lapsi. Loput 99% ihmisistä eivät ole psykopaatteja, vaan kasvatuksella muokattavissa.

 Sormella osoittelu on vaarallista ja oman mutu-tuntuman pohjalta leimaaminen on väärä tie, mutta jotain on tehtävissä. Meidän jokaisen työpaikalla, seurakunnassa ja naapurissa, kerhossa tai surupiirissä voi odottaa joku, että juuri me huomaisimme hänen hätänsä. Väkivallan uhri voi olla niin alas painettu, ettei hänellä ole voimia katkaista kierrettä. Uskallammeko me kristityt puuttua lapsiin, vanhuksiin ja heikompiin kohdistuvaan väkivaltaan? Onko tämä ylipäätään kirkkoon sopiva teema lainkaan? 

Osmo Tiililä sanoi joskus, että kirkko olemassa siksi, että täällä kuollaan. Hänen kritiikkinsä kohdistui tehtävänsä tässä ajassa laiminlyöneeseen kirkkoon. Minäkään en usko kirkkoon, joka odottaa kuolemaan asti, vaan tässä ajassa kärsivien ja kiusattujen rinnalla kulkevaan kirkkoon, joka olemme me ihmiset. Siksi uskallan puuttua, ja uskallan puhua ääneen inhottavasta teemasta. Puhun niin kauan, että jokainen vaiennettu uhri saa äänen, myös kirkossa.