Uranuurtaja ja kamelin kulmahammas

"Millä tavalla ilmastonmuutoksesta tulisi kertoa?" kysyy Hesarin toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen. Yksi tapa on liittyä ihmiskunnan aiempaan kokemukseen ilmastonmuutoksesta - kokemusta ja viisautta selviytymisestä on olemassa.

Luonnon kunnioitus, itsekuri, taito ja usko ovat johdattaneet läpi autiomaan. Samat ominaisuudet eivät nyt ole yleisesti päällimmäisinä.
- - -

”Reittien löytäjä Ben Barur veisti ja hioi painavan, sylinterin muotoisen kiven, jonka kiinnitti ketjuilla kamelin satulaan. Hän ohjasi kamelinsa monille reiteille läpi tiettömän Saharan vetäen painavaa kiveä perässään. Tietäjä ennusti, että jälkeen tulevat kiittävät Ben Baruria siitä, että hän oli ollut heille uranuurtajana. Mutta hänet itsensä tulisi kahdeksanvuotias kameli tappamaan.”

Ennen kuin Ben Barurin kamelista tuli garsh - seitsemän vuotias - hän möi sen ja osti nuoremman. ”Näin samosi hän kivilieriönsä kanssa aavikkoa ristiin rastiin ja merkitsi kulkemansa tien. Pian seurasivat karavaanit hänen jälkiänsä ja polut tulivat näkyviksi ja pysyviksi.” Ben Barurista tuli kuuluisa ja hän sai lisänimen Sekkat-et-Turung - Uranuurtaja.
_ _ _
Luin 30 vuotta sitten Otto Seltins-Goldfeldsin kirjan 7000 km halki Afrikan aavikoiden (WSOY 1926). Tämä Latvian armeijan everstiluutnantti ratsasti 1924 kamelilla kolmen Ranskan armeijan algerialaisen aavikkoratsastajan kanssa Saharan halki. Päiväkirja on äärimmäisen kiehtovaa luettavaa. Seltins-Goldfelds on tarkka havainnoitsija. Hän kuvaa kameleilla ratsastuksen arjen lisäksi monipuolisesti luontoa, historiaa ja kansatiedettä.

Hän selostaa kaivonsukeltajien työtä 42 km Turgutista etelään. Miehet sukeltavat ilman mitään laitteita 34 metriä syvään kaivoon ja täyttävät sen pohjalla korin kivillä,hiekalla ja mudalla. Kahden ja puolen minuutin kuluttua he palaavat pinnalle. ”Väitetään, että nämä miehet puhdistavat jopa 75 ja 100 metrin syvyisiä kaivoja!” Näin on toimittu vuosituhansia, että elintärkeät kaivot ovat pysyneet auki.
_ _ _
Seltins-Goldfelds huomaa kuivassa autiomaassa kivettyneitä simpukoita, kivityökaluja ja kalliopiirroksia. Saharan paikalla oli tuhansia vuosia sitten ruohotasankoja, metsää ja järviä, joiden rannoilla ihmiset elivät kylissään. Ilmastonmuutos muutti kaiken.

Seltins-Goldfelds puhuu erittäin arvostavasti autiomaan asukkaista, jotka löytävät reitin suolatasankojen, hehkuvien kallioiden ja lentävän hiekan keskeltä, jotka erehtymättömästi löytävät vuosituhansia vanhan kaivon ja sen ääreltä kameleille syötävää kasvillisuutta. Oppaat paistavat kamelinlantatulen päällä maasta kaivamiaan juurimukuloita, keittävät teetä ja syövät muutamia taateleita. Ne taas ovat peräisin palmuista, joita beduiinit ovat istuttaneet maanalaisten vesilähteiden luo kaivamiensa syvien kuoppien pohjalle.

Aavikkoratsastat ovat hartaita uskovia, jotka rukoilevat ja kiittävät siitä elannosta, jonka Jumala tarjoaa heille autiomaassa.
_ _ _
Miksikö kirjoitan tästä? Ehkä osa Eurooppaakin muuttuu vuosisatojen kuluessa Saharan kaltaiseksi. Vain sitkeimmät voivat saada elantonsa ilmastonmuutoksen jälkeisessä autiomaassa. Nyt joidenkin halveksimat ”rättipäät” tai ”taatelintallaajat” voivat silloin olla suunnanäyttäjiä, uranuurtajia?
_ _ _
Hesarin toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen tuskailee, miten kertoa ilmastotuhosta (HS 15.2.): ”Millä tavalla ilmastonmuutoksesta pitäisi kertoa? Tämä on vilpitön kysymykseni niin kollegoilleni kuin lukijoillekin. … Koska ennusmerkit ovat huonot.”

”Ajatus makaa Hesarinkin ilmastonmuutosjuttujen takana: edistäkäämme tuhon torjuntaa. Ja koska toimittajat eivät kykene imemään hiilidioksidia ilmakehästä, me kirjoitamme.” - Kiitos siitä!

”… Lähes jokainen ilmastonmuutosta estävä keino koskettaa ihmisen arkea ja elämäntapaa. Aihe on siksi herkkä. Syyllistäminen on tietysti kielletty.” Siksi tyylilajiksi on valittu kuivakas faktateksti.

”Onko tehonnut?” kysyy Heikkinen ja jatkaa: ”Enpä tiedä. Vai mitä pitäisi päätellä siitä, että yhteiskunta se vain lykkää ilmastotekoja kohti vihoviimeistä rajaa? Tietoa toiminnan tarpeesta on medioissa välitetty vuosien saatossa runsain mitoin.”
_ _ _
Tienmerkitsijän epäkiitollinen tehtävä on vetää perässään riippakiveä. Se alkaa harmittaa kuulijoita ja lukijoita. Ehkä samasta syystä kirkossakaan ei saisi enää saarnata epämiellyttävistä totuuksista. ”Rauha, rauha, kaikki on hyvin!” –sanoma pitää kuulijan tyytyväisenä. Jos saarnaaja nostaa epämiellyttävän totuuden verhoa, paljastaa kuulija kulmahampaansa.
_ _ _
Saksassa asuessamme 1991-92, 95-96 sikäläiset lehdet kirjoittivat ympäristöuhkista. Suomessa aihe oli vähemmän esillä. Pidin lokakuussa 1996 Lahdessa esitelmän, josta Etelä-Suomen Sanomat otsikoi: ”Teologian tohtori Pekka Särkiö: Markkinavoimien arvomaailma johtaa tuhoon.” (ESS 24.10.1996). Uusi Tie –lehti puolestaan: ”Pekka Särkiö ravistelee kristittyjä vastuuseen. ”Markkinavoimien arvomaailma kääntyy ihmistä vastaan.” (31.10.1996).

Mitä sitten sanoin tuolloin? ”Tämän ajan ihminen antaa markkinavoimille Jumalan roolin. Markkinavoimilta odotetaan suurinta hyvää, elämän pelastusta. Samalla koetaan, että elämä on monelta osaltaan markkinavoimien ohjaamaa. Markkinavoimissa siis nähdään aikamme valtiaat.

… Suurimman ongelmansa edessä markkinavoimien mukaan toimiva talouspolitiikka on tavoitellessaan jatkuvaa kasvua. Se on tullut välttämättömäksi edellytykseksi yritysten ja yleisesti koko yhteiskuntamme toimintakyvylle. Tuotannon ja kansantuotteen on kasvettava vuosittain ainakin sen verran, että investoijille voidaan maksaa korkoa heidän sijoituksistaan. Sijoitusrahalla on hintansa.

… Jatkuvan kasvun ajatukseen on sisällytetty jumalallinen ominaisuus, nimittäin ”ikuisesti jatkuva”. Käsitteet, kuten iankaikkinen ja kaikkivaltias eivät kuitenkaan sovi kuvaamaan ihmisen luomia systeemejä, jotka ovat välttämättä rajallisia ja katoavia.”

Samassa Studia generalia -luentosarjassa puhui 1960-luvulta luonnonsuojelusta kirjoittanut ja sanojensa mukaan elänyt kalastaja Pentti Linkola.
_ _ _
Samoihin aikoihin STT uutisoi arkkipiispa John Vikströmin ajatuksista Toivon foorumissa Porissa: ”Pitääkö meidän ajatella, että ihmissuku totaalisesti häviää tältä planeetalta? Maapallon muulle elämälle meidän häviämisemme tuskin olisi suuri tappio. … Me toivomme, että Jumalan antama ehdoton tulevaisuus toteutuisi. Tällainen toivo voi joskus tuntua olevan täysin todellisuudelle vierasta. Se voi kuitenkin motivoida ja inspiroida kestämään” (ESS 13.10.1996).
_ _ _
Näistä ajatuksista on kohta 23 vuotta. Sen jälkeen on noussut uusi tiennäyttäjien sukupolvi, jonka edustajat vaikuttavat aiempaa laajemmin ja äänekkäämmin - kuten ruotsalainen koulutyttö Greta Thunberg. Toivottavasti poliitikot ja talouselämä ryhtyvät nyt lopultakin nopeisiin ja riittäviin toimiin.

Nyt näemme jo selkeämmin, mitä markkinavoimat vaativat: luonnonvarojen imemistä tyhjiin ihmisen itsekkyyden vuoksi. Samalla Jumalan antamalle tulevaisuuden toivolle on yhä polttavampi tarve.
_ _ _
Eräs vuoden 1924 aavikkoratsastajista, vanha Mansur kertoi tarinoita, jotka Seltins-Goldfelds kirjasi ylös – kuten tarinan Ben Barurista, aavikon uranuurtajasta, tien merkitsijästä.

Tarina päättyi seuraavasti: Kerran ruokatauolla Ben Barur huomasi yht’äkkiä, että hänen kamelilleen oli kasvanut pitkät kulmahampaat ja että se oli sen vuoksi garsh. Ben Barur lähti juoksemaan garan eli kivikasan luo noustakseen sille turvaan, mutta kameli tavoitti Uranuurtajan sitä ennen ja surmasi hänet.

4 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Hyvin kuvaa ilmastonmuutosta ja siihen suhtautumista se miten aikanaan ovelasti poistettiin sensuuri elokuvatuotannon tieltä. Keksittiin suositukset ja ikärajat, kuka mitäkin saa katsoa. Näin päästiin tilanteeseen, jossa ei ole mitään rajaa sille mitä raakuuksia elokuvat voivat sisältää.

    Sama temppu on käytössä nyt ilmastonmuutoksen torjunnassa. Sen sijaan , että vähennettäisiin lentämistä, sitä lisätään. Kunhan vain matkustajat maksavat ”lentoveroa”. Sama silmänkääntötemppu on näkyvissä muuallakin. Sähköautot on valjastettu pelastajiksi. Ikään kuin miljoonien uusien autojen valmistaminen ei söisi lisää energiavarojamme. Lisäksi niiden käyttöikä on hyvin lyhyt. Markkinavoimat vain hyötyvät ”taistelusta” ilmastonmuutosta vastaan. Samalla kun meille syötetään mielikuvia siitä, että voimme vaikuttaa, me vain kulutamme enemmän. On aivan selvää ettei ilmastonmuutos tule pysähtymään millään meidän ponnistuksillamme.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Kiitos Pekka osuvista havainnoista. On todellakin vaarana, että ilmastonmuutoksen uhkaa käytetään keinona uusien tuotteiden markkinointiin ja tuhoisan kuluttamisen lisäämiseen. Uskon kuitenkin, että on myös aidosti ilmastonmuutosta ja luonnon tuhoa torjuvaa kehittämistyötä ja siitä nousevaa teollisuutta, kuten kierrätykseen pohjautuvat ja luonnonvarojen kulutusta torjuvat keksinnöt.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kierrätys on tietysti hyvä asia. Minäkin otan muovijätteen eroon ja vien sen marketin keräyspisteeseen. Sitä, kun aloin tekemään, ni huomasin, että muuta jätettä ei juuri ole.

    On paljon muutakin kannatettavaa luonnon suojelua. Sitä vain en usko, että kaikella sillä mitä teemme, olisi jotain merkittävää vaikutusta ilmastonmuutokseen. Ainoa hyöty mitä muovin kuskaamisesta on, on hyvä mieli itselle. Ilmastonmuutos tapahtuu kaikista ponnisteluistamme huolimatta. Siitä ei pitäisi syyllistää niitä, jotka asiaan ei oikeasti kykene vaikuttamaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Särkiö

    Kenttäpiispa ja Vanhan testamentin eksegetiikan dosentti. Harrastan mehiläistarhausta ja maatiaiskanojen kasvatusta, esteratsastusta ja nykyaikaista viisiottelua. Minulle tärkeitä asioita ovat luonto ja sen elinvoiman turvaaminen, ekologinen elämäntapa, historian tuntemus sekä kestävän yhteiskunnan puolustaminen.