Kirkkoherran valitsemisessa näyttäisi nyt useampi seurakunta anovan mahdollisuutta järjestää välilliset vaalit eli tällöin seurakuntaneuvosto tekee valinnan. Mielestäni se vasta onkin riskibisnestä.
Perinteistä tapaa, jossa seurakunta äänestää kirkkoherran, on kritisoitu mm. siitä, että siinä ei juurikaan tule huomioiduksi kirkkoherran työssä entistä tärkeämmät johtajuustaidot. Se on totta, ja en itsekään kannata tätä tapaa valita seurakunnalle johtajaa, mutta en myöskään halua mennä toiseen laitaan, jossa vaihtoehtoinen tapa ei vie kuin ojasta allikkoon.
Mikä yritys antaisi amatöörien valita itselleen johtajan?
Harvassa seurakuntaneuvostossa on henkilöstöalan osaamista tai rekrytointikokemusta johtajan tehtävistä. Välillistä vaalia perustellaan mm. sillä, että siinä voidaan käyttää ulkopuolista soveltuvuusarviointia, mutta se on vain yksi näkemys ja arvio, ja sitä lausuntoa tulee osata tulkita ja lukea, seurakunnan kontekstissa ja siihen ei välttämättä osaaminen riitä. Silloin vaarana on myös soveltuvuusarvioinnin tuloksen painoarvon korostuminen, ja se ei tee oikeutta kandidaateille. Soveltuvuusarvio ei koskaan saisi olla ylin ohjenuora vaan valitsijoilla tulee olla osaamista huolellisiin ja asianmukaisiin haastatteluihin, mahdollisiin työnäytteisiin ja referenssien arviointiin.
Välillisessä vaalissa mietityttää myös se, että seurakuntaneuvostossa saattavat toisinaan henkilökemiat ohjata voimakkaasti päätöksentekoa ja pieni piiri pyörii. Myös henkilökohtaiset intressit saattavat vaikuttaa ja valintaan ei osata suhtautua ammattimaisesti. Henkilökohtaiset syyt tulisi pystyä sulkea pois ja tavoitella vain kaikilta osaamisalueilta katsottuna sopivimman ja parhaimman ehdokkaan rekrytoimista.
Se, että kirkkoherran vaalitapaa uusitaan, on oikein ja tarpeen. Se, mitä nyt kokeillaan, ei vain mielestäni ole ratkaisu siihen vaan pitäisi kehittää malli, jossa rekrytointiprosessissa olisi mukana moniammatillista osaamista sekä luottamushenkilöt tai heidän edustus. Näin voisimme kirkkoherranvaalitavan osalta kehittää kirkkomme johtamisosaamista ja päästä siinä piirun verran eteen päin.
Minun arvioni on, että luottamuselinten toimittamassa vaalissa puoluepolitiikka tulee entistä enemmän kuvioihin. Toiset pitävät sitä pahana, toiset hyvänä.
”Mikä yritys antaisi amatöörien valita itselleen johtajan? ”
Vähän ihmettelen, kun tuohon ei ole vielä tartuttu.
Amatööri tulee alun perin latinasta (amatorem, nom. amator) ja tarkoittaa rakastajaa. Jos joku asia on jollekin rakas, ei siitä voi seurata ettei sellaiseen saa sanoa sanaansa. Amatööri sanan pejoratiivinen käyttö halventaa koko elämää kannattelevan asian uutta luovaa voimaa. Tällä en ota kantaa uuteen vaalijärjestelmään. Kun asia on kerran päätetty, niin toimittakoon sen mukaisesti.
Mielestäni on tärkeintä, että seurakuntien päätöksenteossa vastuu päätöksistä kohdistuu sinne, missä päätökset todellisuudessa tehdään. Mielestäni on todella epäoikeudenmukaista syyttää asioista aina kirkkoherraa tai pappia, jonka johtamis – ja päätösvalta ulottuu korkeintaan seurakunnan hengellisen työn johtamiseen kun srk:n taloudellisesta päätöksenteosta vastuu on annettu puoluepoliittisille luottamushenkilöorganisaatioille, jotka oman havaintoni mukaan eivät välttämättä aina ymmärrä edes sitä mitä tarkoittaa ”seurakuntien kattamaton eläkevastuuvajaus”.
Tuula. Taloudellinen vastuu on nykyisessä systeemissä virkamieskunnasta talouspäälliköllä tai vastaavalla, siis talouden ammattilaisilla. Kirkkoherralla on talouden suhteen valvontavalta. Ei ole mielestäni oikein, että talousjohtaja/talouspäällikkö on kirkkoherran alainen. Sellaisen viranhaltijan tulee olla suoraan luottamushenkilöorganisaation alainen. Joissakin seurakunnissa talouspäälliköstä on tehty kirkkoherran alainen. Se ei ole demokratian hengen mukaista. Ei myöskään voi olla oikein sellainen tilanne, että taloushallinnosta ei kukaan virkamies ole vastguussa. Se johtaa helposti anarkiaan.
Osmo Kauppinen :”Taloudellinen vastuu on nykyisessä systeemissä virkamieskunnasta talouspäälliköllä tai vastaavalla, siis talouden ammattilaisilla. Kirkkoherralla on talouden suhteen valvontavalta.”
Osmo. Systeemi on sama kuin aiemminkin. Mielestäni ei ole oikein se, jos kirkkoneuvosto vastaa taloudesta valtuuston tekemien päätösten mukaisesti ja ratkaisut todetaan virheellisiksi, asiasta syytetään kirkkoherraa, jolla ei ole oikeutta osallistua päätöksentekoon. Vastuu virheistä kuuluu vain ja ainoastaan päätöksentekijöille.
Tuula. Kirkkoherra on neuvoston puheenjohtaja, joten hänelle kuuluu vastuu samoin kuin muillekin luottamushenkilöille tehdyistä päätöksistä, vaikka hän onkin puheenjohtajan ominaisuudessa vain virkansa perusteella. Äänten mennessä tasan hänen äänensä ratkaiseee. Jos talouspäällikkö on esittelijänä, on hänellä myös vastuu päätöksestä, ellei sanele pöytäkirjaan eriävää mielipidettään. Näin ainakin oli niiden kahden vuosikymmenen aikana, jolloin olin yhteisen krkkoneuvoston esittelijä.
Oamo Kauppinen :” Kirkkoherra on neuvoston puheenjohtaja, joten hänelle kuuluu vastuu samoin kuin muillekin luottamushenkilöille tehdyistä päätöksistä, vaikka hän onkin puheenjohtajan ominaisuudessa vain virkansa perusteella.”
Hyvää ystävänpäivää! 🙂
Olen jo aiemmin kertonut, että kokemukseni perustuu vain yhteen monivuotisista konflikteista kärsineeseen seurakuntaan, jossa 33% henkilöstöstä ilmoitti kärsivänsä työpaikkakiusaamisesta. Konflikti aiheutui luottamushenkilöiden poliittisten puolueiden keskinäisestä valtataistelusta. Taloudesta oli vastuussa valtuusto, neuvosto ja talouspäällikkö ja hengellisen työn johtajana toimi kirkkoherra, jolla ei ollut talousasioissa päätösvaltaa, vaikka hän neuvoston pj:na toimikin. Vain kirkkoherra sai syytökset huonosta johtajuudesta. Tuo tapahtui jo reilut kymmenen vuotta sitten, mutta tässä näytöksi vain pari kommenttia silloisten tilintarkastajien asioiden hoitoa koskevista muistioista:
”Haluamme kiinnittää erityisesti huomiota koko päätöksentekoprosessiin seurakunnan hallinnossa. Asioiden valmistelun, käsittelyn neuvostossa, esittelyn valtuustolle ja päätösten toimeenpano tulisi perustua selkeisiin perusteluihin ja asiakirjoihin, joista luottamusmiehille selviää asioiden kulku käsittelyn aiemmissakin vaiheissa.”
” MENNEESTÄ VUODESTA OPITTAVAA:
– talousarviosekoilut
– talous- ja toimintasuunnitelman puutteellisuudet
– seuranta ajan tasalla (vrt. määrärahaylitykset)
– sitovuustasoajattelu selkeästi valtuuston talousarviopaperiin”
Kun nykyisin kirkkoherran pätevyysvaatimuksiin kuuluu johtamiskoulutuksen läpäiseminen, pitäisi voida luottaa siihen, että tuomiokapituli ei kelpuuta aivan tumpeloita ehdokkaita. Kun vaalin tarkoitus ei ole valita pätevintä vaan mieluisin päteviksi arvioiduista ehdokkaista ei liene kovin suurta vaaraa täysin ammattitaidottoman valinnasta myöskään perinteistä vaalitapaa käytettäessä. Seurakuntaneuvoston vaali voi olla sopivampi vaihtoehto lähinnä kahdessa tapauksessa, ensinnäkin hyvin suurissa seurakunnissa, joissa pääasiallinen kontakti seurakunnan rivijäseniin on esim. aluekappalaisten vastuulla ja toiseksi seurakunnissa, joissa on pelättävissä jonkin kuppikunnan ”vallankaappaus” omia aktivoimalla, kun muut ryhmät äänestävät liian laiskasti.
On tässä sellainenkin näkökulma, että yhä harvempi hakeutuu seurakuntatyöhön, kun kirkko koko ajan menettää jäseniä. Tullaan tilanteeseen, että teologisten tiedekuntien opiskelijoiksikin hakeutuu entistä enemmän sellaisia, jotka eivät muualle pääse. Tuskin se paljon johtamisainesta papistoon tuo lisää. Ehkä on hyväkin, että seurakunnissa on vähemmän johtajia ja enemmän perustyötä tekeviä pappeja. Kasteet, hautaan siunaamiset, vihkimiset, hartaudet ja jumalanpalvelukset (siis perustyö) eivät mitään erityistä johtamista kaipaakaan. Pappi on niissä tehtävissä aika yksin, paitsi tietysti yhdessä Kristuksen kanssa.
On se tullut niin kovin monesti huomattua, miten vasta sauvan laskettuaan, pappista on tullut ihminen ihmisten joukossa. Sinä, Osmo, olet hyvinkin voinut olla kaikkea sitä jo virassa ollessakin. Hyvin hyvin moneen kommenttiisi tällä keskustelukanavalla on voinut kokosydämisesti yhtyä.
Ortodoksinen kirkko varmaankin sitten toimittaa vaadittavan puolueettoman tutkimuksen Janukovytshin ekskommunikoimiseksi. Hänestä on voimassa kansainvälinen etsintäkuulutus. Mahtaakohan Venäjän ortodoksinen kirkko auttaa Janukovytshin saattamisessa kirkon puolueettomaan tutkintaan?
Kyllä kaikki joukkomurhiin käskyjä antaneet on syytä ekskommunisoida. Jos Jansku on sellainen niin siitä vaan.
Naton jäsenyys ärsyttäisi Venäjän hyökkäämään Suomeen.
”Se, joka aloittaa sodan, on väärässä. ” Tämä on tietysti lutherin yksipuolinen näkemys sodan käyntiin. Ehkä ennen vanhaa ajateltiin näin. Ajat ovat muuttuneet, joten lause ei absoluuttisesti pidä paikkaansa.
Sami, milloin hyökkäyssota on oikeutettu?
Marko, ei tuohon ole yksinkertaista vastausta. Lähtökohtaisesti en pidä hyökkäys-sotaa vääränä. Se on yksi instrumentti sotataidossa. Hyökkäys ei tee, hyökkääjästä moraalitonta, päinvastoin se voi olla oikeutettu ja moraalisesti hyvin harkittu, oikeutettu.
”Miten mielelläni haluaisinkaan elää rauhassa, jos vain naapurini haluaisivat.”
Sami, kristillinen perinne on jo Vanhasta kirkosta alkaen suhtautunut periaatteessa kielteisesti hyökkäyssotaan. Moraalisesti oikeutetun sodan edellytyksiäkin on pohdittu. Oman valtapiirin laajentaminen ei kuulu niihin. Mutta esimerkiksi Serbia pakotettiin asevoimin lopettamaan Kosovon etniset puhdistukset. Sodan sytyttyä menestyksellinen puolustustaistelu edellyttää yleensä myös hyökkäystä. Eihän esimerkiksi Raatteen tiellä ja Suomussalmella olisi muuten onnistuttu.
Marko, kirkolla ei ole mitään omaa sotilasdoktriiniä, eikä se ole ottanut kantaa sodan instrumenteihin. Jos haluamme hakea jonkun esimerkin, niin löydämme jo Vt;stä hyökkäys-sotia jotka ovat Jumalan käskemiä. Puolustus-sota on jonkinlainen vihreä ideologia silloin kun se on ainut tapa ymmärtää sodan strategiaa.
Sami, VT:ssä Israelin kansa puolustautui sotimalla ympäröivien pakanakansojen haitallisia vaikutuksia vastaan. Se oli eloonjäämistaistelua.
Mika, vastaavaa tapahtuu monissa sodissa.