Tuomiontunto ja evankeliumin kapea ydin

Reformaation juhlavuoden alkaessa palaan ajatukseen tuomiontunnosta. Kirjoitin vuonna 2002 kirjassani Mitä meiltä puuttuu? Paavo Ruotsalaisen paradoksi seuraavasti: ”Paavo Ruotsalaisen seuraajat, jotka oli leimattu paavillisiksi korvausarmon perässä juoksijoiksi, huomasivat armon siinä kohdin, missä se heidän vastustajiensa mukaan erityisesti puuttui. Tämä Jumalan armon ainoa mahdollinen sijaintipaikka ilmeni nimenomaan omantunnon tuomiossa, joka jatkuvasti oli lankeamassa ihmisen yli.”

Tuomiontunto on täysin henkilökohtainen, kenen tahansa ja jokaisen ihmisen pohjimmainen eksistentiaalinen ominaisuus. Näin on, vaikka kokonainen kulttuurinen aikakausi ei sitä tunnistaisi eikä siitä piittaisi. Siinä, missä tuomiontunto ja siihen liittyvä pohjimmainen pelko on henkilökohtainen ja viiltävä, myös evankeliumin ydin on kapea, terävä ja pistävä, aivan kuin hyönteisneulan kärki ja kaikkiin osuva. Kun Viljo Porkola elonsa päivinä puhui vanhurskaudesta ja vanhurskauttamisesta vertaamalla niitä nuljukiveen, jonka päälle ei voi päästä, sillä päästessään luiskahtaa heti alas, hän oli oikeassa. Tuo kivi on kenties vieläkin liukkaampi kuin Porkolan kuvaama nulju limoineen koskaan oli.

Ydin on tämä. Minä olen perin juurin syntinen ihminen. Sinusta Kristus sanotaan, että sinä olet syntisten ystävä. Ole siis minunkin ystäväni. Ytimessä ei ole koskaan mitään muuta kuin tämä avuton ja naiivi dialogi. Tätä kuvaa vertaus kellotauluun tai mihin tahansa ympyrän muotoiseen tauluun, jonka keskeltä lähtee osoitin, joka yltää juuri ja täsmälleen ympyrän kehälle. Osoitin liikkuu. Ydin on siinä pisteessä, missä kohdin osoitin kulloinkin on, perusta tai kanta ei koskaan liiku. Kaikki muu, mikä jää ympyrän sisälle, on kuitenkin aina ulkoista tämän ilman ulottuvuuksia jäävän terävän pisteen kanssa. Piste kuitenkin on siis evankeliumin ydin kehällä, eikä perusta eli keskus ympyrän sisällä eli maailmassa, se ei koskaan horju.

Ajatus siitä, että evankeliumin ydin on vallankumouksellinen, radikaali ja kaiken muuttava, ja vielä erityisimmiltä ominaisuuksiltaan sellainen, ettei siitä ole erimielisyyttä, tulee ensimmäisen kerran selvimmin Paavalilta, hänen kirjeestään Galatalaisille. Kaikki ne, jotka ovat pukeneet ylleen Herran Jeesuksen, ei heidän joukossaan enää ole miestä ei naista, ei orjaa ei vapaata, ei juutalaista ei kreikkalaista. Kaikki rajat ovat kaatuneet. Ja koska näin on, niiden, jotka ovat ostaneet jotakin, on syytä käyttäytyä kuin eivät koskaan olisi ostaneetkaan mitään tai kuin eivät saisi pitää ostamaansa. Paavalilla on muitakin esimerkkejä siitä, kuinka evankeliumin ytimessä, Kristuksen puvun ylläpitopisteessä ei ole erimielisyyksiä eikä yhteiskuntaluokkia. Luen näitä Paavalin kohtia siten, että kun ollaan itse evankeliumissa, minun, aina ja kaikkialla vain minun, suurimman syntisen, ja Kristuksen keskinäisessä kohtaamisessa, siinä ei ole koskaan muita ihmisiä eikä tästä syystä koskaan riitaa, ja että tämä ydin toteutuu jokaisen toisen, Kristuksen ylleen pukeneen syntisen, ja Kristuksen kanssa yhtä aikaa kuin oma tuomionhetkeni on millä tahansa tai jokaisella kellotaulun kehäpisteellä. Tämä kaikki toteutuu siis sydänten ja Kristuksen aika-avaruudessa, ja kaikki politiikka, kaikki riita-asiat jäävät ulkopuolelle. Ei voi olla riitoja, kun ei ole kahta ihmistä.

Miksi jaksan jaanata näistä? Ehkä kahdesta pääasiallisesta syystä, joista ensimmäinen liittyy Paavo Ruotsalaisen tokaisuun: ”Minun murheeni on joka huomen uusi.” Tässä on luonteenlaatuuni käyvää painimista sen suhteen, että sydämen vaiva, sairauden ja kuoleman pelko, ja oman tuhoutumisen pelko eivät hellitä, vaikka kuinka ulkoiset neuvojat kehottaisivat luottamaan varmaan sanaan ja sen lupauksiin. Siinä tilanteessa, missä sydän lyö ahdistustaan, ja pää jyskyttää yksinäisyyttään, ei ole koskaan kuin muistikuva siitä, että ”Sinä Kristus olet syntisten ystävä”.

Toinen syy on käytännöllisempi, ja myönnän, ilmaisee turhautumistani teologis-poliittiseen puheeseen ja analysointiin. Olkoon se nyt sitten vaikka tämä avioliittoasia. Se kuuluu väistämättä kuvaamani kellotauluun sisälle, jossa vallitsevat olot ovat kiista, kiukku, yritys sovitella, joutua uudelleen allikkoon, pysytellä pinnalla, pitää kiinni asemista ja mitä kaikkea lieneekään. Reilu myöntö tarvitaan siihen, ettei tästä tule yksimielisyyttä, mutta että maailma ei silti tähän kaadu. Evankeliumin ytimestä ei koskaan voida derivoida saati integroida yhteiskunnallisia päätöksiä. Ja eikö kirkon ykseyteen riittänytkään se piste, jolla ei ole mitään ulottuvuuksia, siis yksimielisyys evankeliumin opista?

Urpo Karjalainen

Kirjoittaja on Herättäjä-Yhdistyksen Etelä- ja Pohjois-Savon, Kymen sekä Etelä- ja Pohjois-Karjalan aluesihteeri

4 kommenttia

  • Kimmo Jaatila sanoo:

    Yksimielsisyys evankeliumin opista (ilmaus on Augsburgin tunnustuksessa) tarkoittaa yksimielisyyttä tunnustuksessa. Eli Augsburgin tunnustuksen uskonoppia koskevia artikloja.

    Jos se tarkoittaisi vain Karjalaisen kuvaamaa ihmisen ja Kristuksen kahdenvälitä suhdetta, ei Karjalainenkaan seurakunnan luottamushenkilönä olisi varmaankaan ollut mm. lakkauttamassa Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan talousarviomäärärahoja SLEY:lle. Eihän siihen olisi mitään syytä, kun yksimielisyys evankeliumin opissa on olemassa…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Körttiläisyys on hyvin moni-ilmeinen kansanliike. Moni-ilmeisyys avautuu yleensä vasta kun viitsii perehtyä siihen julkikuvaa syvemmältä. Urpo Karjalaisen ilmentämä körttiläisyyden tulokulma kristinuskoon on kuin hiomaton timantti. Päälle päin kuin musta hiilenkappale, mutta sisältä kirkas ja arvokas. Kuningas Hiskian psalmi (Jes 38) nousee mieleen.

    Koko päiväksi sinä jätit minut yksin, yöhön saakka, aamuun mennessä ovat voimani lopussa. Kuin leijona raatelisi minut, ruhjoisi kaikki luuni. Koko päiväksi sinä jätit minut yksin, yöhön saakka. Minun ääneni vinkuu kuin tervapääskyn ääni, kyyhkysen tavoin minä valitan ja vaikerran. Minun silmäni väsyivät tähytessään korkeuteen. Herra, minä olen ahdingossa, auta minut siitä. — Herra, minun sydämeni elää sinulle, anna rauha hengelleni, vahvista minua, tee minut terveeksi!

    Paavo Ruotsalainen on mielenkiintoinen vekotin körttiläisyydessä. En tiedä, millainen on ollut historiassa elänyt reaalimaailman henkilö, koska tunnemme julistuksen luoman hahmon, Ukko-Paavon. Hänen lausahduksiinsa voi ripustaa paljon sellaista tunnetta ja uskonnollista kokemista, ehkä teologiaakin, joka ilman tätä välinettä jäisi sanomatta.

    Olisi hyvä, että körttiläisyydessä säilyisi moni-ilmeisyys ja että Karjalaisen edustama uskonnonfilosofinen tulokulma (approach) näkyisi myös ulostuloissa (output). Jos körttiläisyyden julkikuvaa hallitsevat vain eettiset kysymykset ja maailmanparantaminen tai oopperoita tuottava kulttuuritraditio, jää sen kiinnostavuus vähäiseksi. Herättäjäjuhlapuhujiksikin voisi enemmän kutsua uskonnollisia ajattelijoita kuin yhteiskunnassa ja kirkossa ansioituneita puhujia, jotka hyvää hyvyyttään pyrkivät olemaan ajankohtaisia, mutta joiden puheista ei jää mitään mieleen. Tätä en sano ilkeyksissäni. Tai aina sitä vähän tietenkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Körttiläisessä saivartelemattomassa armotaloudessa/armonjärjestyksessä on jotain kiehtovaa ja totta: Kristus ja syntinen, joiden olisi jotenkin päästävä keskenään kanssakäymiseen. Kristinuskon historiassa varsin omaperäinen vaivattujen ihmisten alatien kristillisyys, jos sitä enää on, on se pohjavirta , joka kantaa kulloisetkin eettiset ja maailmanparantamiseen liittyvät höpötykset.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Raimo Turunen sanoo:

    Karjalainen pukee oivasti sanoiksi monen ns. maalistuneen ihmisen ajatuksia elämän vastoinkäymisten ja elämän rajallisuuden äärellä. Eivät he osaa sanojaan teologiaksi, hengelliseksi tai herätysliikepuheeksi muotoilla vaan monen yksikertainen huokas on vain: ”Ole minunkin ystäväni.” Tämän ”avuttoman ja naiivin dialogin” kuulemisen pitäisi riittää.

    Samalla monen kompastuskiveksi tulee väite, että ”evankeliumin ydin on vallankumouksellinen, radikaali ja kaiken muuttava”. Ei näy muutoksia, vallankumouksellisuudesta tai radikaalisuudesta puhumattakaan. Mistä ne höpöttävät, lämpimikseenkö puhuvat?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Herättäjä-Yhdistys

    Herättäjä-Yhdistyksen säännöllisinä bloggaajina kirjoittavat Juhani Elenius, Jukka Hautala, Kalle Hiltunen, Simo Juntunen, Urpo Karjalainen ja Ulla Tuovinen. Lisäksi mukana on vierailevia kirjoittajia. Seuraa meitä myös www.facebook.com/herattaja ja www.twitter.com/HYhdistys.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit