Tämä kysymys heräsi monelle meistä matkalaista mieleen ihan konkreettisesti viime viikolla, kun olimme opintomatkalla Thaimaassa. Konkreettisuus tulee Thaimaan ruokakulttuurin moni-ilmeisestä makujen maailmasta. Koskaan ei tiennyt, polttaako suuta enemmän salaatti vai keitto. Täytyi vaan kokeilla ja ihmetellä jälkeenpäin tuntemuksia. Kuitenkin lähestulkoon aina kokemus oli positiivinen ja synnytti vilkasta keskustelua. Pystyimme murtamaan epäluuloja uutta ja vierasta kohtaan. Yhteinen ateriayhteys lähettien ja paikallisten ihmisten kanssa syvensi syntyneitä ihmissuhteita. Merkkinä syntyneistä suhteista oli luottamuksen ilmapiirin kasvu. Vieras ja tuntematon oli helpompi kohdata, kun seurana oli toisia ihmisiä. Neuvonta ja opastus meille uusille Aasian-kävijöille olikin tarpeen.

Vaikka ruokakulttuurissa olimme vasta-alkajia, meidän oletettiin olevan konkareita kristittynä elämisessä. Olimmehan syöneet vahvaa Sanan ruisleipää sukupolvien ajan täällä koti-Suomessa. Pienen kirkon lattialla istuessa mietin, onkohan Sanan ruisleivässä ollut sittenkään kaikki kohdallaan. Jo kysymys sinänsä on haastava. Jossain määrin se tuntui niin haastavalta, että monimutkainen järjellä ajattelu ei antanut vastauksia. Täytyi sitten ottaa sydän ja sielu mukaan pohdiskeluun. Tämäkään ei tuntunut riittävän. Mikä nyt neuvoksi tässä Jaakobinpainissa?

Vastaus oli lopulta yksinkertainen. Se oli siinä ihan silmien edessä. Ei Sanassa ole mitään ihmeteltävää vaan siinä, miten se otetaan vastaan ja miten sen sanomaa toteutetaan käytännön elämässä. Yksinkertainen uskon vastaanottaminen ja armossa eläminen versus monimutkaiset teologiset tulkinnat ja pohdiskelut. Kaikki se mieltä ja uskoa hämmentävä monimutkaisuus estää näkemästä olennaisen. Toinen toistemme siunaamisen ja rukouksen voima sekä Raamatun lukeminen yksin ja yhdessä onkin todellista ruisleipää. Tähän ei tarvita komiteoita eikä mietintöjä, miten se tulisi tehdä. Tarvitaan vain toinen ihminen lähelle, jota rakastaa kokonaisena Jumalan luomana olentona. Jumala kyllä sitten hoitaa oman osuutensa ja antaa vielä paljon enemmän kuin osaamme edes odottaa.

Jumala hoitaa meitä yksin ja yhdessä kunhan vain annamme Hänelle siihen tilaisuuden. Jumala käyttää ja johdattaa meitä sellaisella tavalla, että pitkään ruisleipää syöneenä ei voi kuin jälkeenpäin ihmetellä, mitä tapahtui. Meille on annettu kädet, joilla voimme siunata ihmisiä, vaikka yhteinen kieli puuttuu. Voimme laittaa kädet siunattavan päälle jumalanpalveluksen jälkeen ja antaa Sanan ruisleivän hoitaa tässä tilanteessa. Käsillä voimme siunata vanhoja, nuoria ja äidin rintaa imevää pikkulasta. Voimme siunata uskon polulla ensi askelia ottavaa ihmistä ja sairasta vanhusta.

"Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa; olen kahden maan kansalainen" (Jaakko Löytty & Kaija Pispa).  Jyrkän, mutkikkaan ja liukkaan polun kulkeminen tuntuu keveältä, kun matkakumppanina on toinen ihminen. Kun tietää ja toivoo, että polun päässä on jotain sellaista, mitä ei voi omin ansion saavuttaa. Sieltä löytyy Hän, joka oli alussa ja on myös lopussa.

Teksti ja kuvat: Juha Taanila, Suomen Lähetysseuran seurakuntayhteyksien koordinaattori