Se alkoi ihan viattomasta heitosta. Veli Stiven piipahti tammikuun pakkasilla hakemaan unohtuneen saunakassin ja sanoi:” Pitäiskös kirkossa joskus tehdä jotain repäisevää?” Innostuin saman tien ja kyselin, mitä miehellä oli mielessä. ”Niin siis, pitäiskös seurakuntalaisia oikeasti haastaa ajattelemaan? Otetaan vielä Päivi ja Arpad mukaan, niin saadaan hommaan syvyyttä.” Paiskattiin kättä päälle ja lyötiin agnostikkoiltojen teemat kalenteriin.
Puoli vuotta myöhemmin kirkon opinkappaleet saivat kunnon tuuletusta. Agnostikkoilloissa uskallettiin kysellä ja kyseenalaistaa kirkon keskeisimmät opinkappaleet. Ajateltiin ääneen, laulettiin virsiä ja varottiin opettamasta ketään. Puhuttiin uskosta ja vihattiin uskottelun syntiä. Tuloksena oli keitos, josta vielä tänäkin kesänä olen saanut puhua ventovieraiden kanssa kassajonossa ja terasseilla.
Kuka vielä väittää, etteivät perimmäiset kysymykset kiinnosta ihmisiä? Tietenkin kiinnostavat, koska ihmisrotuumme kuuluu luontainen kaipuu kohti näkymätöntä todellisuutta, selittämätöntä pyhää. Ihmiset ovat vain kyllästyneet kirkon tapaan julistaa ja esittää yksisilmäisiä totuuksia. Kirkko väittää olevansa vuoropuhelun kirkko, vaikka saarnaan jälkeen ei kommenteille ole koskaan varattu aikaa.
Tällä hetkellä odotan tuomiota. Tuomiokapituli antaa päätöksensä 14.8., jolloin ratkeaa olenko syyllistynyt pappisystävieni kanssa kirkon vastaiseen opetukseen. Jotenkin absurdia. Kirkossa ei näytä olevan ongelmaa siinä, ettei tee mitään. Ukkospilvet leijuvat vain niiden yllä, jotka haluavat tuoda kirkon vuorovaikutukseen jotain uutta.
Kirkko elää tällä hetkellä etsikkoaikaansa. Jos se ei ota vakavasti jäsentensä kysymyksiä ja palvelee vain pieneksi kutistunutta uskovaisten joukkoa, sen loppu on käsillä. Kuten viime sunnuntain evankeliumiteksti sanoo:” Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.”
Kirkkoa ei tänä päivänä turmele kristinopin uudet tulkinnat tai homoavioliitot vaan sinnikäs takertuminen valtaan ja rahaan. Haluaisinkin tulevaisuudessa nähdä armollisen kirkon, joka ei jakelisi enää oppituomioita, vaan puuttuisi yhteiskunnan ja kirkon piirissä tapahtuvaan vallan väärinkäyttöön, välinpitämättömyyteen ja julmuuteen.
Puhe kasteen ”itsevaikuttavuudesta” saattaa johtaa harhaan. Ehkä olisi viisainta puhua kasteen ja uskon vaikuttavavuudesta, jonka Luther määrittelee katekismuksessa näin. ”Kaste vaikuttaa syntien anteeksiannon, vapauttavaa kuolemasta ja Perkeleen vallasta ja antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset.” Sitten hän kysyy, miten vedellä voi olla näin suuri vaikutus ja kertaa: ”Sitä ei vaikutakaan vesi, vaan veteen liittyvä ja vedessä oleva Jumalan sana sekä Jumalaan luottava usko.” Kasteen vaikuttavuutta ei voida siten ulkoistaa ihmisen subjektiivisesti koetun uskon ulkopuolelle. Itse kasteen pätevyys ei ole kuitenkaan riippuvainen sen toimittajan tai kastetun uskosta.
Risto,
Kasteen/evankeliumin itsevaikuttavuus ei ole millään tavalla harhaanjohtavaa. Kun kysyt, mistä evankeliumin uskova usko on peräisin, niin joudut vastaamaan, että se on peräisin evankeliumista. Evankeliumi vaikuttaa uskon evankeliumiin. Tällainen evankeliumin itsevaikuttavuuden korostaminen ylittää uskon objekti-subjekti -jaottelun ja estää niiden vastakkainasettelun, mikä on mm. luterilaisen ortodoksian ja pietismin suhteen yksi perusprobleemeista.
”Kasteen/evankeliumin itsevaikuttavuus ei ole millään tavalla harhaanjohtavaa. Kun kysyt, mistä evankeliumin uskova usko on peräisin, niin joudut vastaamaan, että se on peräisin evankeliumista.” En joudu. Vastaan, että usko on peräisin Jumalalta.
Luterilainen kirkkomme katsoo ymmärrettävästi Lutheriin, kun kasteesta puhutaan. Eikö olisi hyvä katsoa myös Paavaliin. Lupasiko Paavali pelastumisen kaikille uskoville.
Mitäs me Paavalista, kun meillä on Jeesuksen sana: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”
Martti,
Evankeliumi on peräisin Jumalalta. Jumala on itse läsnä evankeliumissa. Jumala tulee ihmisen luo evankelumissa. Usko evankeliumiin on peäisin evankeliumista. Usko evankeliumiin on peräisin Jumalalta. Jne.
Voihan tätä pyöritellä monella tavalla. Mutta jos evankeliumi jätetään pois, ei puhuta enää kristillisestä uskosta.
Ja jos kristillisen uskon katsotaan syntyvän ilman ns. armonvälineitä ts. ohi historiallisen, aineellisen, sosiaalisen, kulttuurisen jne. inhimillisen todellisuuden, mennään ns. hurmahenkisyyteen ja hylätään se, minkä Jumala on itse lahjoittanut ja asettanut juuri uskon saamista varten.
Hurmahenkisyyden taipumus on toki yksi hyvin pysyvistä inhimillisistä taipumuksista. Se on pohjimmiltaan yksi rationalismin versio. Luther kutsui sitä myös kunnian teologiaksi, jolle ei kelpaa ristinteologia, koska se on liian alhaista ja vähäistä. Siinä tehdään teologiaa sen pohjalta, mitä Jumalan katsotaan voivan kunniassaan ja majestettisuudessaan tehdä eikä sen pohjalta mitä Jumala on tehnyt inhimillisen todellisuuden keskellä.
Armonvälinekin on väline. Väline ei vaikuta mitään itse, vaan sen välityksellä vaikutetaan.
Ohessa linkki virtuaalikirkkoon, josta kaikki neljä agnostikkoiltalähetystä ovat edelleen katsottavissa.
Tämä kommenttina lukuisiin edellisiin kommentteihin, joissa todetaan että ei ole selvää käsitystä mistä agnostikkoilloissa on keskusteltu.
http://www.virtuaalikirkko.fi/kirkot/oulun-tuomiokirkko/arkisto.html
On mielenkiintoista, että monet luterilaiseen kirkkoon kuuluvat ihmiset, jotka ovat kuuluneet kirkkoon elämänsä ajan, kuitenkin siinä vaiheessa, kun löytävät aidon uskon, tai kun usko löytää heidät, siirtyvät joko kirkon herätysliikkeisiin tai vapaisiin suuntiin. Mistähän se johtuu? Miksi kirkolla niin usein on niin vähän tarjottavaa uskon löytäneille ihmisille?
Kiitos Tapani tosta linkistä.