Astuessani Karjasillan kirkon saarnatuoliin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen minulla oli voittajafiilis. Viime päivinä olen tehnyt monia asioita ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Ensimmäinen saarna, ensimmäinen messu, ensimmäinen kotikaste, ensimmäinen siunaus, ensimmäinen onnikkamatka, ensimmäinen kävely postiin, ensimmäistä kertaa yksin kävellen ruokakauppaan… Näitä hetkiä olen odottanut pitkään. Minut kotiutettiin sairaalasta huhtikuun alussa. Ehdin olemaan sairaalassa miltei 2½ kuukautta. En itkenyt, vaikka sisälläni vallitsi tunteiden pyörremyrsky, en romahtanut vaikka saarnan loppuosassa sanat puuroutuivat kitalakeen. Pysyin kasassa.
Elämäni suurin katastrofi tapahtui tammikuun puolessavälissä. Korkea kuume vei minut työterveyslääkärin vastaanotolta sairaalaan ja leikkauspöydälle useaan otteeseen. Toisella kerralla heräämössä vallitsi epätodellinen tunnelma, avattuani silmäni näin kirurgin seisovan vuoteeni ääressä. Hän katsoi minua vakavana ja alkoi puhua. Hän kertoi joutuneensa tekemään valinnan, henki tai jalka. Hän joutui tekemään giljotiiniamputaation vasemman jalan sääreen. Olin shokissa, vastahan muutin takaisin kotiini evakosta, minunhan piti aloittaa työt joululoman jälkeen. Suunnitelmat muuttuivat totaalisesti.
Tuolloin osastolla minulta kysyttiin haluanko keskustella jonkun kanssa. Toivoin sairaalapastoria ja tavattuani hänet ehtoollista. Saadessani häneltä ensimmäisen ehtoollisen koin suurta helpotusta ja tunsin kuinka raskas taakka nousisi pois rinnan päältä. Ehtoollinen helpotti oloani ja antoi voimaa jokapäiväiseen taisteluuni. Toivoin saavani ehtoollista joka sunnuntai niin pitkään kuin olisin sairaalassa. Ja niin tapahtui. Ehtoollisliturgia avautui ihan uudella tavalla, sanat menivät ihon alle.
Nyt jokainen päivä on tulikoe, miten äijän käy. Nyt tuntuu siitä hetkestä on jo ikuisuus. . Siitä hetkestä kun puin sääriproteesin jalkaani ensimmäistä kertaa. Huhtikuussa elämäni muuttui uudelleen. Jokainen onnistuminen kasvattaa itseluottamusta, hei mä osaan, hei mä pystyn tähän. Jokainen vastoinkäyminen opettaa toimimaan toisin ja ymmärtämään omat rajansa. ” Mitä on tapahtunut kahden viikon aikana?”. Fysioterapeutin sanat ja ilme jäivät mieleen kun viimeksi olin kuntoutuksessa. Kun hän haki mut odotustilasta, annoin hänelle sauvat ja kävelin. Pystyn kävelemään sisätiloissa ilman sauvoja, ulkona ne ovat tasapainottamassa kävelyä. Kuntoutuminen on hyvässä vauhdissa.
Ollessani sairaalassa vierailijat kirjoittivat tsemppausviestejä vieraskirjoihini. Niitä en pysty lukemaan itkemättä. Vieraskirjojen tsemppausviestit kertovat rakkaudesta, huolenpidosta. Usko Jumalan huolenpitoon ei hävinnyt vaikka mustia toivottomuuden päiviä tuli liikaa. Uskoin ja luotin. En luovuttanut, taistelin, nyt elän uutta elämää. Tämä on tulikoe!
Juha Vähäkangas, pastori, Karjasillan seurakunta, Oulu
Onnea ja iloa Voittajalle!
Voimia toimintaasi ja Jumalan siunausta elämääsi
Blogisi on todella siunaava. Suurta siunausta elämääsi ja työhösi.
Tämä oli koskettava blogi. Kiitos!
Kiitos blogistasi! Rohkaisevaa luettavaa oman elämän taipaleella!
Voimaa ja Jumalan siunausta.