Tulisiko kirkon luottamushenkilön tunnustaa kirkon uskoa?
Edessä olevien seurakuntavaalien ehdokasasettelun yhteydessä on keskusteltu vaalikelpoisuudesta kirkollisiin luottamustehtäviin. kirkkolain mukaan vaalikelpoisen henkilön tulee olla kristillisestä vakaumuksesta tunnettu 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen. Keskustelua on käyty siitä voidaanko kristillistä vakaumusta mitata tai tulisiko sitä edes mitata. Samalla on jonkinverran käyty keskustelu myös siitä, tulisiko luottamushenkilöksi aikovalta edes edellyttää kristillistä vakaumusta.
Kotimaalehden päätoimittaja Mari Teinilä kirjoittaa 18.9. pääkirjoiteuksessaan kelpoisuusehdosta todeten sen vanhentuneeksi. Teinilä ehdottaa kristillistä vakaumusta edellyttävän kohdan poistamista kelpoisuusehdosta. Mutta jos kristillistä vakaumusta ei enää edellytettäisi, niin miksi sitten enää vaadittaisiin edes konfirmointia? Eikö konfirmaatiossa juuri sitouduta kirkon uskoon? Tätä Teinilä ei mielestäni ota huomioon.
Selkeämpää olisi jos kelpoisuusehtoa muokattaisiin vastaamaan kirkon jäseneksi liittymisen edellytyksiä. Kirkkojärjestyksen mukaan aikuisena kirkkoon liittyvältä edellytetään että hänen kastetaan tai että hänet on aiemmin kastettu ja että hän ilmoittaa tahtovansa tunnustaa kirkon uskoa. Lapsena kastettu tunnustaa kirkon uskon konfirmaatiossa.
Kysymys olisi toki ensisijaisesti vain moraalisesta sitoutumisesta. Lupautuessaan luottamustehtävään kirkon jäsen samalla vakuuttaisi että tahto yhtyä kirkon uskoon on edelleen voimassa. Todellinen uskon tila siis jäisi henkilön itsensä ja Jumalan väliseksi, kuten Teiniläkin kirjoituksessaan ehdottaa. Tavoittelen sitä, että vähintään ulkonaisesti luottamushenkilöt sitoutuisivat siihen, että kirkko on edellenkin tunnustuksessaan pitäytyvä uskonnollinen yhteisö.
Mikäli luottamushenkilöiden kelpoisuusehtoa lähdetään muuttamaan, niin samalla voisi lisätä myös toisen moraalisen sitoumuksen, nimittäin tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä. Tätä samaahan edellytetään kirkon virassa olevilta.
Monijäsenisen toimielimen jäsenenä lain ja järjestyksen noudattamisesta vastaa toki myös se jonka asiana on päätösten toimeenpano, laitonta päätöstä ei panna toimeen. Asian kirjaaminen vaalikelpoisuuden ehdoksi kuitenkin selkeyttäisi myös luottamushenkilöiden roolia.
Uusi vaalikelpoisuusehto voisi siis olla muodossa: Vaalikelpoisen henkilön tulee olla 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka ilmoittaa tahtovansa tunnustaa kirkon uskoa sekä noudattaa kirkon lakia ja järjestystä.
Ehdottamani muoto selkeyttäisi myös tilannetta milloin luottamushenkilö menettää vaalikelpoisuutensa kesken kauden. Merkittävä julkinen toiminta kirkon uskoa tai järjestystä vastaan merkitsisi, ettei henkilö samanaikaisesti voisi toimia kirkon luottamushenkilönä. Esimerkkitilanne voisi olla vaikka johtava asema kirkon toimintaa vastustavassa järjestössä tai sellaisessa uskontokunnaksi rekisteröitymättömässä uskonnollisessa yhdyskunnassa, jonka oppi merkittävästi poikkeaisi kirkon opista. Kolmas syy vaalikelpoisuuden epäämiseksi voisi olla vakava rikkomus kirkkojärjestystä vastaan vaikkapa kirkon pyhien toimitusten yhteydessä. Toki näissä tilanteissa henkilöä tulisi kuulla ennen mahdollista luottamushenkilöaseman menettämistä.
Nykylaissa oleva termi ”kristillisestä vakaumuksesta tunnettu” ei välttämättä ota kantaa, onko vakaumus luterilainen vaiko esimerkiksi aikuisena kastetta edellyttävä baptistinen. Niinpä samanaikainen kuuluminen vaikkapa rekisteröimättömän ns. vapaiden suuntien seurakunnan vanhemmistaan ei muodosta estettä kirkon luottamustoimeen. Vastaavasti, mikäli vaikkapa esikoislestadiolaiset toteuttaisivat lapinvanhempiensa kehotuksen ottaa sakramentit omaan hoitoonsa, olisi näin toimivan vakaumus edelleen kristillinen, vaikka henkilön toiminta olisi ilmiselvästi vastoin kirkon järjestystä. Niinpä nykylaki ei estäisi henkilön jatkamista luottamustehtävässä. Edellä esitetyllä tavalla uudelleen muotoilto vaalikelpoisuusehto mahdollistaisi asian käsittelyyn oton.
32 kommenttia
Entä kristillinen rakkauden kaksoiskäsky, voiko mummon potkija tai vaimon hakkaaja olla ehdolla??
Siis oikein on pitää erillään kirkon oppi ja kristillisyys.
Kyllä kai poliittisellakin kentällä odotetaan jonkinasteista lojaisuutta puolueiden ideologialle? Ei varmasti ole toivottavaa hakeutua mukaan hajottaakseen tai saattaakseen naurunalaiseksi yhteisön jota edustaa?
Tunnustamiseen riittää se, että on kastettu ja konfirmoitu. Vakaumuksen omaaminen tarkoittaa sitä, että Ihminen säännöllisesti ja vakaasti haluaa ja hakeutuu seurakunnassaan sakramenttiyhteyteen. Asiasta kummallinen keskustelu syntyy siitä, että asiasta ei ole haluttu opettaa vaan kirkkopoliittisista intohimoista johtuen kirkko lupaa kaikille jotakin mukavaa. Pappien opetusta valvovat Piispat. Missä on Piispojen tehtävien hoito tämän asian valvomisessa varsinkin kun vakaumuksellinen voidaan perustella lähtien kirkkomme tunnustuksesta, vrt Augsburgin tunnustus kohta n:o 7.n .
Kirkko ja Kristinusko ovat kaksi eri asiaa ja niitä ei ole hyvä sekoittaa toisiinsa .
Toivotavaa olisi, että luottamushenkilöt tunnustaisivat kristillistä uskoa, kuten nykyinen lain sanamuoto edellyttää. Kun ihmisen sisimpään emme voi nähdä, jää tämä tietysti viime kädessä ehdokkaaksi asettuvan omantunnonkysymykseksi. Ulkoinen merkki kristillisyydestä on aivan kuten Jukka Kivimäki toteaa konfirmaatio, siinähän nuori aikuinen julkisesti ilmaisee hyväksyvänsä hänelle vanhempien tahdosta toimitetun kasteen ja sen tuoman seurakunnan jäsenyyden. Eräänlainen vähimmäismäärä solidaarisuutta kirkolle lienee se, että omista epäilyistä ja kyselyistä huolimatta hyväksyy uskontunnustukset kirkon identiteetin perustaksi ja kirkon julistuksen ja opetuksen ohjaavaksi periaatteeksi.
Tunnustamisila ei ole välttämättä mitään merkitystä,koska suu voi puhua toisin kuin mitä oikeasti ajatelee.
Mitenkä sitten on omantunnon suhde epäuskon hetkeen. Lutherin ripissähän katumuksen sisältö on oikean uskon synnyttämä synnintunto ja näin katumus saattaa ja usein kestääkin seuraavaan epäuskon hetkeen saakka. Ymmärrän näin, että tästä syystä vakaumuksellinen kristillinen seurakunnan jäsenyys ymmärtää oikean opetuksen kautta hankkiutua maailmallisista vaivoista ja kiusauksista huolimatta säännöllisesti Armonvälineiden, sanan ja sakramenttien, ääreen.
Kyllähän se epäselvä varmasti on. Yritän vain sanoa, että vakaumuksellinen sanasta ei tarvitse luopua syystä, että sen säilyttämiselle ei olisi ymmärrettävää perustetta. Siitä olen eri mieltä, että seurakunnan jäsenyys ei voisi ymmärtää yhtään mitään. Se voi ja sen tulisi ymmärtää paljonkin riittävän opetuksen kautta. Se on sitten totta, että kun Jeesuksen Kristuksen Armo on sanan ja sakramenttien ääreen kokoontumisen perustana ja sisältönä, osoittaa se uskoa.
Tottakai pitää edellyttää kristillistä uskoa ja mieluummin nuhteettomanpaa elämäntapaakin. Vähän sama asia, kuin että kuka lapsi haluaa jalkapallovalmentajan, joka ei usko jalkapallon olevan hyvä juttu? Kuka haluaa laulunopettajan, joka ei pidä laulua hyvänä harrastuksena? Kuka äänestää poliitikkoa, joka vierastaa oman puolueensa ideologiaa? Ketä kiinnostaa äänestää ehdokasta kirkollisvaaleissa, joka ei usko koko kirkon sanomaan.. Miten sellainen ehdokas voisi jotenkin rakentaa kirkkoa, joka ei halua sitoutua kirkon pelastussanomaan Jeesuksesta Kristuksesta. Eihä siinä oo mittään järkee..
Kirkon oppia eritoten Jumala käsitystä tukee noin 27 prosenttia jäsenistä muutama vuosi sitten kirkon oman tutkimuslaitoksen tekemän tutkimuksen perusteella. Nyt luku voisi olla jo lähemmäs 20 prosenttia ja se pienenemään ehkä sinne 5-10 prosentin tasolle. Mari Teinilä on kirjoituksessaan aivan oikeassa taikka muuten ei ole kohta edes ensimmäistäkään vaalikelpoista ehdokasta. Ihminen sitoutuu silloin konfirmaatiossa kirkon oppiin kun hän itse ymmärtää realistisesti sen merkityksen.
Tulevaisuudessa tämä asia selkeytyy kun valtio ja kirkko erotetaan toisistaan. Silloin jäsenellä on oikeus aivan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin yhteisöjen omilla jäsenillä, jäsenmaksunsa suorittaneilla.
Ilmoita asiaton kommentti