Pohdiskeluni lähtökohtana on alueviestijä Rebekka Naatuksen mielipidekirjoitus Kotimaa-lehdessä 15.3.2020. Kirjoituksen otsikkona oli Journalismi tulisi irrottaa kokonaan kirkon viestinnästä. Naatuksen analyysi nykytilanteesta oli osuva ja uudistamisen tarpeista oivaltava. Siihen voi tutustua täällä.
Miksi kirkko tarvitsisi oman, valtakunnallisen ja yhteisen avoimen journalistisen median?
Tärkein syy siihen, että kirkollamme olisi valtakunnallisesti näkyvä, avoin ja yhteinen media on oman aikamme luonne. Elämme media-aikaa. Erityisesti valtakunnalliset mediat keskittyvät, minkä vuoksi niiden vaikutusvalta ihmisten mielipiteisiin kasvaa. Kirkko ilman omaa valtakunnallista, yhteista, avointa journalistista mediaa on tämän vaikutusvallan armoilla.
Erityisesti keskittyvä valtakunnallinen media käsittelee kirkkoa omilla ehdoillaan. Toimituksista puuttuu alan asiantuntemus. Tätä suurempi ongelma on kuitenkin usein paljastuva kielteinen asenne kirkkoa ja kristillistä uskoa kohtaan. Tarvitaan vastapooli eli kirkon oma, avoin, näkyvä ja vaikuttava yhteinen journalistinen media.
Miten kirkon oma valtakunnallinen avoin journalistinen media toteutetaan?
Rebekka Naatus esittää tähän oman mallinsa:
”Journalismi tulisi irrottaa kokonaan [kirkon] viestinnästä niin, että se toimisi avoimen journalismin periaatteiden mukaan päätoimittajan vastuulla. Samalla olisi harkittava valtakunnallisesti ilmestyvää ja rahoitettavaa yhteistä mediaa, jonka toimitus työskentelisi hajautetusti eri puolilla Suomea. Tämä korvaisi epätasaisen seurakuntalehtivalikoiman.
Erilaiset alueellisesti hajautuvat digialustat ja painetut liitteet palvelisivat puolestaan viestinnän ja markkinoinnin tarpeita.”
Ratkaisuksi ehdotan kirkon yhteistä jäsenlehteä. Printtilehti menisi Suomessa jokaiseen talouteen, jossa on vähintään yksi suomenkieliseen luterilaiseen seurakuntaan kuuluva jäsen. Porvoon hiippakunnassa ruotsinkielinen Kyrkpressen tavoittaa jokaisen seurakunnan jäsenen ja on siten suomenkieliselle kirkolle toimiva esimerkki asiasta.
Lehden talous perustuisi seurakuntalehtien tapaan vero- ja ilmoitustuloihin. Suomessa painatus- ja postinjakelukulut ovat korkeat, joten printtilehden ilmestymistiheyttä on tarkoin harkittava. Kuvaan luonnollisesti kuuluisi myös jatkuvasti päivittyvä verkkolehti. Tämän vuoksi printtilehden ilmestymistiheys voisi olla aikakausilehtenä kerran kuussa.
Naatuksen edellyttämät hajautetut paikallistoimitukset voisivat olla hyvin kevyitä ja perustua pääsääntöisesti freelancer-sopimuksille.
Koronapandemian runtelemille seurakuntatalouksille hyvin toteutettu valtakunnallinen jäsenlehti paikallisine seurakuntaliitteineen merkitsisi säästöjä nykyisiin kustannuksiin verrattuna.
Jos tavoitteena on avoin media, yksityinen kustantaja olisi kirkon julkista sektoria toimivampi sananvapauden edustajana. Tällöin vastaavan päätoimittajan valinta olisi kustantavan yhtiön hallituksen, jolloin hänen vastuunsa olisi hallituksen luottamuksen varassa. Näin siirtyisimme lehtimaailman yleiseen malliin.
Luonteva valinta kirkon yhteisen jäsenlehden kustantajaksi olisi Kotimaa Oy. Yhtiö on 115 vuoden ajan kustantanut kristillis-yhteiskunnallista viikkosanomalehteä. Tältä pohjalta olisi hyvä ponnistaa kohti uutta tavoitetta, kirkon yhteistä jäsenlehteä. Sen muodostaisivat Naatuksen hahmottelemalla tavalla seurakuntalehdet ja Kotimaa yhdessä.
Hanke ehkä vaatisi yhtiön omistuspohjaan uudistuksia. Tällä hetkellä Kirkkopalvelut ry on enemmistöomistaja vajaalla 70%:lla. Kirkkohallitus on vähemmistöomistaja edelliseen verrattuna huomattavan pienellä osuudella. Olisi välttämätöntä, että Kirkkopalvelut ry ja Kirkkohallitus sopisivat keskenään omistuksen tasaamisesta. Ehkä olisi myös perusteltua laajentaa omistuspohjaa seurakuntayhtymien ja yksityisten seurakuntien suuntaan.
Keskittyvä valtamedia vaatii vastapainoa myös kirkolliselta journalismilta. Voisiko jäsenlehti edustaa lehdistönvapautta, joka on demokraattisen järjestelmän kuten myös kirkonkin kulmakiviä? Lehdistöä on luonnehdittu Montesquieun vallan kolmijako-oppia mukaillen neljänneksi valtiomahdiksi. Tälle tasolle pääseminen vaatii paljon ja asettaa journalismille tiukat vaatimukset.
On aika keskustella kirkon yhteisestä jäsenlehdestä ja avoimesta journalismista. Nykytilanteessa kirkkomme tarvitsee valtakunnallista avointa journalistista foorumia uskon ja kirkon jäsenyyden näkyväksi esillä pitämiseksi.
Miten organisoida uudistuva, jäsenmediasta erotettu viestintä?
Rebekka Naatus ehdottaa uudeksi viestintäorganisaation malliksi esimerkiksi hiippakuntamallia. Jokaiseen hiippakuntaan tulisi viestintäyksikkö. Yksikkö viestintäpäälliköineen toimisi piispan välittömässä alaisuudessa. Malli seuraisi muualla yhteiskunnassa yleistä käytäntöä. Viestintä ja sen johto on organisaation ylimmän johdon välittömässä yhteydessä. Kokonaiskirkon viestintää johtaisi arkkipiispa viestintäjohtajan kanssa. Hiippakuntamalliin perustuva viestintäorganisaatio takaisi, että viestintä tavoittaisi kaikki seurakunnat. Olennaista on luoda viestinnälle koko kirkon hallintorakenteen läpi kulkeva ketju.
Miten uudistaa kirkkomme viestintästrategia vastaamaan media-ajan haasteisiin?
Naatuksen näkemys kirkon viestinnän yhteisestä strategiasta on keskeinen. Kirkolla on tälläkin hetkellä viestintästrategia viestintäohjelmineen, mutta se ei valitettavasti johda tehokkaaseen, näkyvään, tavoittavaan ja siten tulokselliseen viestinnälliseen toimintaan. Tarvitsisimme uuden, yhteiseksi koettavan viestintästrategian, johon eri osapuolet kirkossa voivat sitoutua. Kaikilla tulisi olla yhteinen näky viestinnästä. Näin vähäisistä voimavaroista saadaan mahdollisimman paljon irti.
Viestintä on suunnatava ihmisten tavoittamiseen siellä, missä he ovat. Kirkko voi olla läsnä myös vaikka ihmisten mukana kaikkialla kulkevissa puhelimissa. Tässä kirkon viestintä tukee tavoittavaa toimintaa, jonne painopiste siirtynee kokoavan sijaan. Uudistuvassa strategiassa tulisi hyödyntää tutkimus- ja kohderyhmätietoa suomalaisten arvoista ja median käytöstä, jota esim. Kotimaa Oy:n tytäryhtiö Insight Oy on tuottanut.
Ehkä arkkipiispan yhteydessä toimivan viestintäyksikön tehtävänä olisi jatkuva viestintästrategian kehittäminen alueellisten eli hiippakunnallisten toimijoiden kanssa. Toimiva yhteistyö kaikkien viestijöiden kesken on muutenkin keskeinen osa yhteistä strategiaa.
Asiasta päättäminen kuulunee kirkolliskokoukselle
Avoimen journalismin erottaminen viestinnästä ja viestinnän organisoiminen hiippakunnallisen mallin mukaisesti olisi iso uudistus kirkossamme oikeaan suuntaan. Tämä vaatii perusteellisen valmistelun. Asiasta tulisi käydä laajaa keskustelua muuallakin kuin kirkon viestinnän keskuudessa.
Asian valmistelu ja siitä päättäminen kuitenkin kuuluu kirkolliskokoukselle. Siksi asiasta tulisi käynnistää keskustelu mahdollisimman pian myös kirkolliskokouksessa. Onnellista olisi, jos kirkolliskokous päättäisi asettaa esim. komitean valmistelemaan kirkon tulevaisuuden kannalta erittäin tärkeää kysymystä. Sekä kirkon oma avoin journalismi että uusi kirkon viestinnän toteutus ovat kirkon tulevaisuuden avainkysymyksiä. Siksi asiaan tulee tarttua mahdollisimman pian.
Hyvää pohdintaa, kuitenkin kysyisin minne hartauskirjoitukset ovat kadonneet paikallisista lehdistä, kuin verkkojulkaisuista. Luulisi niistä olevan tarjontaa määrässä missä omansa julkaisemista saa tovin odottaa.
Ehdotettu malli on hyvä hiippakuntakeskeisenä, toki erilaista ymmärrystä pelastuksen asiasta löytyy jokaisesta herätysliikkeineen.
Asiakaskirje neljästi vuodessa olisi parempi ajatus. Haasteensa on siinäkin, mutta kun yhteistä hyvää katsotaan saisivat äänensä erilaiset tunnustajat. No, tunnustushan on yhteinen, mutta substanssien ymmärrys erilainen.
Näin en kannata esitettyä vaan edellä esittämääni. Jotakin asia julkaisuna maksaa mutta on parempi idea kuin valtakunnallinen malli mikä varmasti kustantaisi enemmän.
Jäipähän pois mutta vielä ehtii; asiakaskirjeeseen pitäisi tietysti olla palautusosio jolloin konkreettisesti saataisiin tietoa seurakuntalaisten ajatuksien tunnoista.
Kun tämä huomattaisiin sensuurin mahdollisuutena ei asialla olisi merkitystä. Hyvät paimenet kuin kaitsijakaan eivät palautteesta tarvitsisi säikähtää vaan kiittää.
Veikko Pöyhönen ja Pekka Väisänen. Veikolle tiedoksi, että osa Porvoon hiippakunnan seurakunnista on strategia- ja erityisesti säästösyistä lopettanut Kyrkpressenin tilaamisen jäsenilleen.
Pekalle: Hartauskirjoitusten loppuminen paikallislehdistä riippuu lehtien omista päätöksistä, ei seurakunnista. Hengellisiä kirjoituksia ei nähdä samalla tavalla merkittäväksi aihepiireiksi kuin menneinä aikoina.
Kirkon yhteisessä jäsenlehdessä olisi ideaa. Se taas vaatisi kaikkien seurakuntien velvoittamista mukaan eli uutta menoerää taloudelle. Tällöin on täysin mahdollista, että hanke kaatuu nimenomaan paikallisen identiteetin menettämiseen ja rahaan sekä tekemiseen. Sekä kirkon sisäiseen hajaannukseen ja niihin säästöpaineisiin joita lehtien kustantajilla on jo nyt. En oikein usko, että vaikkapa helsinkiläiset ”liberaalit” haluavat rahoittaa konservatiivista kristillisyyttä tai keskipohjanmaalaiset peruskonservatiivit kokisivat mielekkääksi kirkollisen kulttuurilehden pakkotilaamista. Kotimaa oli yhdessä vaiheessa kirkon ”puolivirallinen äänenkannattaja” ainakin minun silmissäni. Voisiko sitä kehittää kirkon virallisen jäsenlehden suuntaan?