Tulin juuri messusta.

Rippikoululaiset osallistuu messuun ja teologiharjoittelija saarnaa. Oh Hoh. Pitäisiköhän ajella naapuri kaupunkiin. Ei tarvitsisi seurata riparilaisten meuhkaamista ja kuunnella harjoittelu-saarnaa. Surettaa niidenkin puolesta, kun ne tietysti laitetaan sinne etupenkkiin. Eikä niillä ole messuun mitään kiinnekohtaa. Joten mitä muuta ne nuoret voisivat, kuin keksiä omaa ohjelmaa, jolla häiritä muita.

No. Tämmöisiä ajatuksia oli mielessä, kun luin seurakunnan ilmoituksia. En viitsinyt lähteä kauemmaksi ja mentiin onneksi omaan kirkkoon.

Liturgi olikin laittanut nuoret mielekkäisiin tehtäviin ja se virkisti messua kivasti. Meuhkaamista ei ollutkaan. Entäpä saarna? Siinä pysyttiin tekstissä. Se käytiin läpi käytännöllisellä ja henkilökohtaisella otteella. Ei hypitty asiasta toiseen, vaan pysyttiin asiassa. Eikä käytetty vaikeita termejä. Saarna puhutteli yhtä hyvin nuoria , kuin meitäkin. Sitä seurasi kiinnostuksella. Tuosta pojasta kehkeytyy vielä tosi hyvä pappi. Pitää päästä toistekin hänen saarnaansa kuulemaan.

Kirjoittaja

Pekka Veli Pesonen

En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.