Venezuela on tuhottu maa. Latinalaisen Amerikan suurin öljyntuottaja, aiemmin rikas ja hyvinvoiva maa on tuhottu taloudellisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti. Opposition ääni on vaiennettu väkivalloin, ihmiset köyhdytetty ja lannistettu. Maa on ajettu 15 vuodessa perikatoon. ”Mitä meille tapahtui?” kysyvät venezuelalaiset itsekin.

Vuonna 2004 valtaan astunut presidentti Hugo Chavez loi maahan kultin, jossa köyhyyttä ihannoitiin ja rikkautta paheksuttiin. Samaan aikaan Chavezin lähipiiri varasti suunnattomat määrät valtion öljytuloja itselleen. Nyt maata on johtanut samalla linjalla jo viisi vuotta Nicolas Maduro, entinen bussinkuljettaja.

Venezuelan hallitus takavarikoi eli siirsi lähes kaiken tuotannon valtion haltuun. Ennen kukoistavat auto- ja sementtiteollisuus, maatilat, kaupat, apteekit, kalastusalukset – kaikki siirtyivät valtion omistukseen ja tuotanto loppui. Eikä Chavezilla, Madurolla eikä heidän hallituksillaan ollut, eikä ole edelleenkään, mitään käsitystä valtion talouden hoidosta.

Kaikki on romahtanut

Terveydenhuolto on romahtanut, ihmiset näkevät nälkää, öljyntuotanto hiipuu. Silti diktatuuria ja valtaa vahvistetaan kaikin keinoin. Oppositiojohtajat, ihmisoikeuspuolustajat ja yliopistoaktivistit on joko tapettu tai he istuvat vankilassa, media on vaiennettu, mielenosoitukset ja kansankokoukset kielletty. Marraskuun lopulla Carabobon yliopiston vaalit nollattiin, koska 80 % äänesti oppositiota.

Miljoonat ihmiset pakenevat nälkää ja kurjuutta. Vaikka virallisia lukuja ei ole, arviot ovat, että yli 5 miljoonaa ihmistä on paennut Venezuelasta. Vain hallituksen lähipiiri, rikas yläluokka elää ja voi hyvin. Keskiluokka ja koulutettu väestö kuten opettajat, lääkärit, sairaanhoitajat, tutkijat, yliopisto-opettajat jne. sekä köyhimmistä köyhät ovat paenneet maasta, varakkaimmat lentäen, köyhimmät kävellen mm. Kolumbiaan. Kolumbian ja Brasilian rajakaupungit täyttyvät venezuelalaisista pakolaisista ja telttakylistä.

Koko Venezuelan elintarviketuotanto on romahtanut. Presidentti on tarjonnut ratkaisuksi muun muassa kaniinien kasvatusta. Ongelmana on, että kaniinitkin tarvitsevat ruokaa. Maanviljelyä ei voi harjoittaa koska siemenet, torjunta-aineet ja lannoitteet ovat niin kalliita. Tuotantoeläimiä ei voi pitää, sillä niiden ruoka on kalliimpaa kuin niistä saatava tuotto.

Venezuelassa joka kuudes lapsi kärsii pahasta aliravitsemuksesta, pian yhdeksän kymmenestä vajoaa köyhyysrajan alapuolelle. Kaupat, apteekit, ravintolat, elokuvateatterit, torit ammottavat tyhjyyttään. Ei ole myytävää, mutta ei myöskään ostajia. Valtion supermarketissa on tarjolla hyllytolkulla samaa tuotetta. Ketsuppia.

Venezuelan inflaatio on vuodessa noin 1 000 000 prosenttia. Devalvaatio on noin 165 prosenttia viikossa. Kun menin Venezuelaan, dollari maksoi 360 bolivaria, kun lähdin neljän päivän päästä, dollari maksoi 436 bolivaria.

Tammikuussa 2018 nelihenkinen perhe eli 100 dollarilla kuussa, nyt juuri ja juuri köyhyysrajalla olevat tarvitsevat peruselämiseen 450 dollaria kuussa.

Venezuelalaiset eivät ymmärrä itsekään, mitä heidän maalleen oikein on tapahtunut. Kuva Riikka Leskinen

Elämiseen tarvittaisiin kymmenkertainen minimipalkka

Ruokakori eli välttämättömät peruselintarvikkeet maksoivat lokakuussa 22 000 bolivaria (n. 65 USD) eli yli kymmenen kertaa enemmän kuin minimipalkka. Minimipalkka on 1 800 bolivaria eli noin 4,5 dollaria kuukaudessa. Koulupuvun paita maksaa 5 000 bolivaria (20 USD), tonnikalapurkki 900 bolivaria (2 USD) ja leipä 1 000 bolivaria (3 USD).  Minimipalkalla saa 30 kananmunaa ja puoli kiloa juustoa – jos niitä löytää. Tilanne on niin absurdi, ettei sitä ole mahdollista ymmärtää, edes ekonomien.

Ihmiset käyttävätkin päivänsä tehden mitä tahansa työtä ja etsien ruokaa, yliopisto-opettajat tonkivat roskiksia, nainen itkee kun saa lahjaksi keksipaketin, nuoret kun syövät koulutuksessamme lihaa ja vihanneksia ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen.

Venezuelassa ei ole enää keskiluokkaa, on vain köyhiä ja vielä köyhempiä sekä rikas yläluokka. Sähkö tulee ja menee, kaasua ei saa, vettä tulee – jos tulee – kaksi kertaa viikossa. Pesuaineita ja perushygieniatarvikkeita kuten shampoota, deodoranttia, hammastahnaa ja saippuaa on lähes mahdotonta löytää. Vaikka ihmiset yrittävät korjata ja kierrättää kaiken, varaosia ei saa.

Venezuelasta on myös lähes mahdotonta löytää lääkkeitä. Jos niitä löytyy, ne ovat niin kalliita, ettei kenelläkään ole varaa ostaa niitä. Sairaat, kuten diabeetikot, mielisairaat, syöpäsairaat, sydänvikaiset, astmaatikot syövät mitä tahansa lääkkeitä, olivat ne sitten vanhoja tai epäsopivia, koska muuta ei ole. Ihmisiä kuolee päivittäin sairauksiin, jotka voitaisiin hoitaa. Taudit, jotka oli jo nitistetty, ovat palanneet, koska rokotuksia ei ole. Infektiotaudit leviävät, koska ei ole lääkkeitä, puhdistusaineita tai vettä.

Sairaaloissa ei ole mitään. Jokaisen pitää viedä itse lääkkeet, hygieniatarvikkeet ja ruoka. Koska hygieniataso on huono eikä lääkkeitä saa, lapset ja vanhukset kuolevat sänkyihinsä. Tilanne on todella infernaalinen.

Seinämaalaus julistaa, että Venezuela on maa, jossa ei ole häpeää – eikä mitään muutakaan. Kuva Riikka Leskinen

Taloudellinen ahdinko on romuttanut myös kansan moraalin. Väkivaltaluvut ovat maailman suurimpia, murhat ja ryöstöt arkipäivää. Tavalliset perheenäidit harjoittavat prostituutiota, musta pörssi kukoistaa ja miehet tekevät mitä tahansa hommia laittoman ja laillisen rajamailla, lapset ja lemmikkieläimet hylätään kaduille, vanhukset kuolevat kodeissaan nälkään. Ihmiset elävät jatkuvassa stressitilassa, masentuvat, menettävät elämänhalunsa, luopuvat toivosta.

Venezuelalaiset ystäväni kertoivat, miten mm. syöpään sairastuneet, stressaantuneet tai masentuneet ihmiset tekevät itsemurhia, koska eivät halua olla taakkana lapsilleen eivätkä jaksa enää taistella. Kuukauden aikana viisi heidän tuttavaansa on tehnyt itsemurhan – kaksi lääkäriä, mekaanikon apulaispoika, ystävän äiti sekä syöpäsairas naapuri.

Venezuela on lähes sanoin kuvaamaton kaaos ja elämä yhtä selviytymistaistelua päivästä toiseen. Se, miten tilanteeseen päädyttiin, on lähes käsittämätöntä, myös venezuelalaisille. Kuten lääkäriystäväni totesi: ”On häpeällistä, että olemme tässä tilanteessa, kun ennen olimme demokratian, taloudellisen hyvinvoinnin ja järjestyksen esimerkki. Mitä meille tapahtui?”

Riikka Leskinen, Bogotá
Lähetysseuran kirkollisen työn koordinaattori Latinalaisessa Amerikassa