Tänään kaikki ristikorut jäävät toisijaisiksi tuhkaristin rinnalla. Se on meihin piirretty syntymästämme lähtien ja tulee lopulta täysin ilmi kuoltuamme. Nyt elämän hetken, yhden päivän ajan, voimme kantaa sitä otsallamme tietoisina siitä, että olemme yhtä ristimme kanssa.
Aikoinaan tein rakkaalle ihmiselle ruokousnauhan helmistä, joiden keskelle solmin granaattisen ristikoruni. Ystäväni piti sitä aikansa povitaskussaan, mutta lopulta kadotti sen. Tein hänelle uuden rukousnauhan, johon solmin oman hopeisen kasteristini. Se hukkui edellistäkin nopeammin. Lopulta kannoin kaulallani meripihkaista pientä ristiä, enkä antanut sitä kenellekään. Yhtenä päivänä havaitsin, että joustava meripihka oli kulunut löysäksi pidikepiikin ympärillä. Huomaamattani risti oli pudonnut pois. Tyhjä kanta ja ketju olivat jäljellä.
Risti kaulassa koruna on esteettinen uskontunnustus. Se on voimassa aikansa. Katoamaton on sen sijaan tuhkaristi, meihin itseemme alun alkujaan pirretty. Kuolevaisuuden merkki. Kristuksen läsnäolon merkki. Merkki kuolevalle pahantekijälle ristillään: ”Tänä iltana olet kanssani paratiisissa!” Lupauksen merkki, joka nousee tuhkasta kuin Pyhän Hengen kyyhky, ei mikään Fenix-lintu!
Minultakin katosi muutama vuosi sitten risti, joka oli minulle rakas. Se johti yllättävän voimakkaaseen itsetutkisteluun. Jouduin kohtaamaan lukemattomia kysymyksiä. Enkö ollutkaan sopiva kantamaan ristiäni? Eikö minusta ole siihen? Sitten tajusin, että on yksi risti, joka ei katoa, vaan pysyy. Kuinka ihmeellistä, että on olemassa Kristuksen risti. Risti, joka on todellinen elämän merkki, eikä vaan merkki, vaan jonka kautta minulla on elämä tulevaisuudessakin. Myöhemmin oma ristinikin löytyi.
Päivi, kirjoituksesi puhutteli minua.