Jos et rakasta kirjoja, jos et omista kirjahyllyä tai kirjoja ollenkaan, niin lopeta heti alkuunsa tämän tekstin lukeminen! Ja jos olet joku hikinen konmarittaja, niin suorastaan kiellän sinua lukemasta seuraavia rivejä, sillä ne eivät ole sinua varten! Sen sijaan jos huushollisi suorastaan tulvii kirjoista, jos niitä kirjahyllyn lisäksi löytyy läjäpäin yöpöydältäsi, kaapeistasi, ikkunalaudoiltasi  ja kaikilta muilta  mahdollisilta eli mahdottomilta laskutasoilta, niin toivotan sinut sydämellisesti tervetulleeksi tsundokun ihmeelliseen maailmaan…

* * * * * *

Japanilaisella tsundoku-termillä tarkoitetaan ihmistä, joka haalii kirjoja reilusti yli sen, mitä ehtii elämänsä aikana lukea. Japanin kieleen termi tuli jo 1800-luvun puolivälissä, joten mistään uudesta trendistä ei todellakaan ole kyse. Käsitettä on alun perin käytetty pilkkanimenä opettajista, jotka eivät olleet lukeneet omistamiaan kirjoja.

Toki tsundoku-ilmiö levisi myös meidän länsimaalaiseen elämäämme, ja etenkin Ameriikassa ihmiset tunnustautuvat iloisin ja reippain mielin tsundokuiksi.

Tsundoku-ihminen minusta tuli jo papinkoulussa. Halusin kerätä kotikirjastooni hyvän teologisen käsikirjaston. Koska aavistelin, että vuosikymmenien saatossa kirjahyllyjä tarvitaan monta, päätin, että esimerkiksi romaaneja en kotiini kanna. Teologian lisäksi eteisen kynnyksen sai ylittää psykologinen, filosofinen ja elämisen taitoa käsittelevä kirjallisuus. Sekä teokset, joista löytyi paljon opettavaisia tarinoita.

Laajimmillaan kirjastoni käsitti 50 kirjahyllymetrillistä opuksia. Muuttojen yhteydessä olen keventänyt kantokuormaa kymmenellä metrillä. Saarna-apujakin löytyi omasta hyllystä niin paljon, että yleisiin kirjastoihin ei tarvinnut koskaan tukeutua, vaan saatoin sulkeutua työhuoneeseeni ja tulla sieltä tuntien kuluttua ulos valmiin saarnan kanssa. Myöhemmin kirjoituskone toki vaihtui tietokoneeseen ja internet mullisti koko saarnanvalmistusprosessin.

Teologihan lukee harvoja kirjoja ihan kannesta kanteen. Yleensä erilaisista  käsikirjoista otetaan juuri se, mitä kulloinkin tarvitaan. Olin ajatellut, että minulla on niin hyvä kirjasto, että voin jatkaa studeeraamistani ja rakkaisiin kirjoihini tutustumista vielä eläkkeelle päästyänikin. Kyse olisi ns. elinikäisestä oppimisesta, nääs. En ole koskaan ajatellut omaa kirjastoani statussymbolina tai todistuksena siitä, mitä jo tiedän. Uusia polkuja ja ajatuksia sen sijaan rohkenin toivoa vanhuuden, raihnaistumisen ja aikanaan jopa kuoleman kolkutellessa ovelle.

Aina ei kuitenkaan käy niin kuin haaveillaan. Kukaan ei olisi voinut etukäteen aavistaa tai ennakoida, että työurakin tulisi jäämään pari vuotta suunniteltua lyhyemmäksi näkövammautumiseni takia. Silloin jouduin kriisiin ja miettimään, mitä ihmettä sokko noin isolla kirjamäärällä tekee.

Kun vielä työelämässä ollessani satunnaiset kodissani vierailleet ihmiset mieluusti tutkivat kirjastoni kirjoja, havaitsin heidän olemuksessaan jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta. Kysymys oli aina sama vakio: ”Oletko lukenut kaikki nämä kirjat?” Vastaus oli aina yhtä rehellinen eli että en tietenkään ja tuskin tulen koskaan lukemaankaan.

Kirjojen lukeminen on toki tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on olla tietoinen niistä kirjoista, jotka jäävät lukematta. Nöyryyttähän siinä väkisinkin oppii, kun tajuaa, mitä kaikkea ei tiedä ja miten paljon elämässä jää kesken, lukematta, näkemättä, kokematta. Jo filosofi Sokrates piti antiikkisena aikanaan kaiken viisauden lähtökohtana ihmettelyä, kysymistä ja sitä, että osaa myöntää oman tietämättömyytensä.

Tänä päivänä ajattelen, että omia ylitsepursuilevia lukemattomien kirjojen pinojani ei kannata suuremmin murehtia. Divarit eivät niitä huoli, niistä ei saa edes kantopalkkaa, mutta kaikkein arvokkaimpia ne ovat omassa kirjahyllyssäni. Siksi suhtaudun kirjakavereihini nykyään lämmöllä. Myös tutkimukset ovat osoittaneet, että kirjojen keskellä eläminen tekee hyvää. Onko liian paljon sanottu, jos väitän, että jo kirjojen läsnäolo rauhoittaa, tyynnyttää yöpuulle kävijän mieltä yöpöydältä käsin päin?

* * * * * *

PS: Tsundokistina minua on Raamatussa aina kiehtonut Johanneksen evankeliumin viimeinen lause, joka tuntuu samaan aikaan ihanalta, kaihoisalta, kutkuttavalta ja sangen salaperäiseltä. ”On paljon muutakin, mitä Jeesus teki; ja jos se kohta kohdalta kirjoitettaisiin, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa” (Joh. 21:25).

Olisi mukava lukea, millaisia  ajatuksia ja tuntemuksia tämä Raamatun jae teissä muissa tsundokisteissa herättää!

Kuvassa teemaan liittyvänä mannekiinina toimii Kettusen Matti eli Kalle, bibliofiili, antikvaari ja tsundokisti. Foton hänestä ja muutamasta kirjasta nappasi Matti karppinen.