Sosiaalipsykologiaa opiskellessani törmäsin kiinnostavaan ilmiöön nimeltä kontrollin illuusio. Se tarkoittaa, että tutkimusten mukaan ihmiset keskimäärin arvioivat mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin epärealistisen korkeiksi. Heillä on siis harhainen käsitys toimintavapaudestaan.
No, tämä ei ehkä vielä yllätä. Mutta löytyy yksi ihmisryhmä, jolla ei tätä kontrollin illuusiota esiinny: masentuneet ihmiset. Heillä ei siis ole epärealistisia käsityksiä vaikutusmahdollisuuksistaan, vaan he hamottavat mahdolisuudet keskimäärin sellaisiksi kuin ne tosiasiallisesti ovat. (Tämä tuskin suuresti lohduttaa vaikeasti masentunutta. Luultavasti ihminen olisi mieluummin epärealistinen ja hyvinvoiva.)
Summauksena: Jos vapaus on sitä, että ihminen uskoo voivansa vaikuttaa asioihin, totuus ei siis aina teekään vapaaksi vaan pikemminkin sairaaksi. Henkinen hyvinvointi ja ympäristön havaitseminen objektiivisesti ja oikein eivät siis aina liity yhteen. Itsepetoksella näyttää olevan tärkeä henkistä hyvinvointia ylläpitävä vaikutus.
Jäin miettimään, miten tämä näkyy hengellisellä kentällä. Voisiko ajatella kärjistäen niin, että ratkaisukeskeistä uskonnollisuutta kannattavat ihmiset ovat keskimäärin mieleltään terveitä epärealisteja? He kuvittelevat, että ihminen voi vaikuttaa iäisyyskohtaloonsa omilla ratkaisuillaan. Körttiläisyyteen taipuvaiset armon ikävöitsijät taas edustavat ehkä useammin masentunutta realismia? Heille on selvää, että pelastus on yksin Jumalan käsissä, eikä ihmisellä ole mahdollisuutta siihen vaikuttaa. (Toki tässä erona edelliseen kappaleeseen on se, että körttiläinen harvoin haluaa vaihtaa ratkaisukeskeisen kristityn housuihin. Hän ei ole valmis luopumaan masentavasta realismistaan. En minä ainakaan 🙂
Kiitos mielenkiintoisesta näkökulmasta! Sitä voi varmasti laajentaa myös ahtaan ratkaisukristillisen/körttiläisen näkökulman ulkopuolelle.
Varmasti! Millaisia laajennuksia sinulle tulee mieleen?
Asia on päinvastoin. Jos körttiläinen on sitä mieltä, että ei voi vaikuttaa ”iäisyyskohtaloonsa”, se on vapauttava asia. Ei tarvitse stressata asioilla, mihin ei voi vaikuttaa. Kysymys lienee luottamuksesta tai ihansama -asenteesta. Uskommehan siihenkin, että aurinko nousee huomenna. Kukaan ei valvo sen takia.
Emilia Karhu, laajentaisin esimerkiksi käsitteisiin ”perisyntiopin realismi ja luterilainen ristin teologia” ja ”synnittömyysopin utopia ja pyhityskristillisyys” . Korostan, että heitän tyypittelyt lonkalta ja termi masennus on sekä moniulotteinen että lähtökohtaisesti ei-toivottava kielteisessävytteinen mielentila. Ratkaisukristillisyys vaatii herkästi ihmiseltä mahdottomia ja rikkoo hänet samalla kun luterilaisen perisyntiopin välttämätön täydennys on Kristuksen suorittama ja Jumalan lahjana syntyvän uskon omistama sijaishyvitys, so kaikkien syntien ehdoton sovitus ja Jumalan lain vaatimusten täyttäminen; Kristus ja koko pelastus.
Kuten Marko Sjöblom toteat ”perisyntioppi on realismia”. Vaikka masennus onkin, kuten toteat ”ei-toivottava mielentila” sillä voi olla myös ja onkin positiivinen ulottuvuus nimenomaan juuri ristinteologian kannalta. Jumalahan on sanonut tahtovansa asua pimeässä, kuten Salomo toteaa (1.Kun.8:12). Sen vahvistaa myös (Jesaja 45:3) ”Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä, Israelin Jumala.” Tutussa virressä myös sanotaan; ”Jos syvyyteen viet hirmuiseen, taas nostat voimallasi”. Valkeus loistaa täten pimeydessä, sillä kuten me tiedämme, että me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä Jumalan sanan lohduttamina.
Charlotta Lindfors: Totta! Mutta mielestäni on ihan hyvä rehellisesti sanoa, että sellaistakin piirrettä tuossa rakkassa liikkeessä saattaa olla, että körttiläisyydessä voi esiintyä myös tietynlaista masennuksen ihannointia. Toisaalta tämäkin asia on paljon mutkikkaampi. Oikeasti lupa olla epävarma ja jopa epätoivoinen voi todellakin olla psyykkisesti hyvin hoitavaa ja masennusta karkottavaa., kuten toteat.
Hyviä pointteja Marko Sjöblom! Ja kiinnostava täydennys Kosti Salomäki.
Marko. ” Ratkaisukristillisyys vaatii herkästi ihmiseltä mahdottomia ja rikkoo hänet samalla kun luterilaisen perisyntiopin välttämätön täydennys on Kristuksen suorittama ja Jumalan lahjana syntyvän uskon omistama sijaishyvitys, so kaikkien syntien ehdoton sovitus ja Jumalan lain vaatimusten täyttäminen; Kristus ja koko pelastus”.
Kun nuorena miehenä löysin Kristuksen se tapahtu näin: Olin lievässä kriisitilanteessa ja vähän ahdistunutkin. Kävin läpi ongelmiani ja myös hengelliset kyselyt liittyivät tilanteeseeni.
Olin työssä sairaalassa, Kustaankartanon vanhusten osastolla tienaamassa opiskelurahoja. Yhtenä päivänä olin kahvitunnilla sairaalan kirjastossa. Otin hyllyltä äiti Basilea Schlinkin tyraktaatin,jossa luki:”Ota vastaan Jeesus nyt”. Suljin silmäni ja sanoin hiljaa ääneen: ”Jeesus, otan sinut vastaan nyt”.
Syvä rauha täytti koko olemukseni ja myös koko huoneen jossa olin. Rtöpäivän jälkeen menin ostamaan Raamatun ja aloin luka 1 Moos 1 ja eteenpäin. Tapasin myös sairaalan papin, kai Simo Ylikarjula.
Silloin tulin uskoon. Tätä ennen en ollut uskossa sisällä. Minua ei tässä koskaan ole kovasti askarruttanut tuliko kasteen armo voimaan vai olisisko oillut uuden kasteen tarvetta. Usko syntyi uudestisyntyessäni Pyhän Hengen voimasta. Olen nyt palvellut Herraa 33 vuotta kokoaikaisesti yli 60 eri maassa.
Nyt ei kenenkään kannata tehdä omista kokemuksistaan kaikkia sitovia oppeja mutta kannattaa kyllä olla joustava sen suhteen että ymmärtää, että Jumala voi meitä monin tavoin lähestyä ja myös ohjata iankaikkiseen valtakuntaansa. Sellainen sakramenttisysteemi jossa kaikki inhimillinen on tavallaan eliminoitu on tietysti ymmärrettävä jos ajatellaan, ettei pelastuksessa ihmistä tarvita.
Vaikka en itse ole koskaan ollut innostunut Billy Grahamin tapaisista evankelistoista ratkaisukokouksineen tiedän kyllä monia jotka sellaisessa annettuaan elämänsä Jeesukselle ovat vieläkin uskossa. Jos Markolla on tällaisesta omia negatiivisia okemuksia pitää muistaa etää monilla on vastaavasti myönteisiä kokemuksia. Meidän ei todella kannata kuvitella, että Jumala voi toimia vain meidän kristillisen ”hiekkalatikkomme” säännöillä.
Totuuden ymmärtäminen elämässään antaa elämän rikkauden. Utopia antaa elämälle masennuksen.
Reijo Suni: Mikä on totuus? Kuka todella ymmärtää totuuden?
Totuus on elämän realistisuuden ymmärtäminen. Ymmärtäminen on täysin henkilökohtainen asia.
Muuten etunimeni on Reino. Se on myös elämän totuuden ymmärtämistä.
Antti Hämäläiselle. Kyllä minäkin heitä tunnen. Itse tulin uskoon Kalevi Lehtisen kokoussarjassa keväällä 1985. Kun kuuntelin häntä uudestaan jossakin Pohjanmaalla kymmenkunta vuotta myöhemmin, totesin, että en enää voinut allekirjoittaa hänen julistustaan kaikilta osin. On varmasti niin, että Jumala voi toimia ja pelastaa myös virheellisen julistuksen kautta. Jumala kätkee suuruutensa monenlaiseen heikkouteen. Tästä ei kuitenkaan minun käsittääkseni seuraa, että meillä on lupa ehdoin tahdoin edistää virheellisiä opinkäsityksiä. Moni arvostettu hengellinen opettaja on ollut ”prosessiteologi” joka on koko elinaikansa jossakin mielessä ollut etsijä.
Marko. ”Jumala kätkee suuruutensa monenlaiseen heikkouteen”.
Aivan, ja varsinkin kun näen, miten esimerkiksi Nepalissa pikkukylissä pelastutaan aivan suvereenisti Jumalan armon kautta vaikkei edes tiedetä, mitä sana sakramentti tarkoittaa. Pitää muistaa että vain aivan pieni osa mailman kristityistä on pelastunut kuvaamallasi tavalla eikä sakrametalismi ole päälimmäinen strategia jolla lähetyskäsky toteutuu. Ymmärrän kyllä pointtisi mutta sinun kannattaisi myös miettiä, mitä sinulle jäisi käteen jos et olisi pappi, siis hedelmällistä hengellistä työtä ajatellen.
Kun olin nuri mies enkä vielä palvellut Herraa kokotoimisesti erään Vapaakirkon pastori tosissaan ehdotti etten saa tehdä mitään kysymättä häneltä lupaa. Jos olisin mennyt mukaan hänen ”auktoriteetinsa” alle ehkä tänäkin päivänä saattaisin keräillä kolehteja kokouksissa ja se olisikin päätehtäväni. Nyt kuitenkin minulla on ollut jännittävä elämä Jumalan johdatuksessa ja Pyhän Hengen inspiraatiot jatkuvat edelleen. Sakramentin on aina vaputettava ihminen eikä sidottava ja alistettava häntä, muuten minusta jossain mättää jokin. Siis sakramentti on ihmistä varten, eikä ihminen sakramenttia varten.
Joskus turvallisuus-suunnitelmaa väsätessäni tajusin, miten mahdoton sellaista on oikeasti luoda sellaiseksi, että se voisi ottaa kaikki mahdolliset uhat huomioon. Eli turvallisuuden suhteenkin elämme tuossa kontrollin illuusioissa. Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, emmekä mitenkään voi estää sitä. Masentavaa olisi elää tietoisena kaikista uhista, joita jatkuvasti meillä jokaisella on. Suljemme ne vain kätevästi tietoisuutemme ulkopuolelle ja uskomme elävämme ihan turvassa.
Juuri näinhän se menee Pekka Pesonen!
Emilia, kiitos hyvästä kirjoituksesta. Masennuksen syyt ovat moninaiset. Minä sairastin masennusta lähes kymmenen vuotta. Jokainen masentunut ihminen on ihan oma tapaus. Jumalan koulussa on joskus raskasta olla – mutta Jumala aina toimii oikein, vaikka emme sitä ymmärtäisi.
Juha Heinilä, tuo on todella totta, että jokainen masentunut ihminen on yksilö ja reagoi ja kokee omalla tavallaan. Muutoinkin tämä bloggaukseni on tietenkin aivan liian yleistävä ja ylimalkainen. Mutta hyvää keskustelua näyttää syntyvän.
Pyhä huolettomuus… Jos olemme Kristuksen kanssa kuolleet ja haudatut, niin emmekö myös eläisi Hänen kanssaan? Tarkoittaen siis sitä, ettei kannata murtehtia niin kovasti maallisista, jokainen päivä tuo omat murheensa ja ilonsa.
Terveellisestä masennuksesta harvoin puhutaan, mutta sen voisi ajatella olevan Jumalan mielen mukaista murehtimista.
”Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman.”
2.Kor.7:10
Mielenkiintoinen ajatus!
Itse kaipaan aina uusia projekteja. Jollei niitä löydy, niin helposti alan kokea itseni tarpeettomaksi ja alan jopa masentua siitä. Siinä tilanteessa pitää olla tarkkana, ettei anna mielialansa laskea liian alas, vaan ryhtyy ajoissa vastatoimiin. Monen masentuneen takana on sama riittämättömyyden tunne, kuin itsellänikin. Lain ja evankeliumin hyvä tuntemus ja niiden erossa pitäminen on parhaita keinoja estää hengellistä masennusta pääsemästä niskan päälle. Laki vaatii lisää suorittamista, mutta evankeliumi vapauttaa kaikesta siitä.
Kyllä!
Mitenkäs sen nyt ottaa. Eikös evankeliumi se vasta suorittamista vaadikin. Tarkoitan tässä kohdin uuden testamentin sanomaa, joka pitää sisällään perisynnin, pelastusopin, lähetyskäskyn, kasteen, ehtoollisen ja mitä muuta. Pirusti duunia ja turhaa työtä, jota ilman on kyllä paljon helpompaa.
Emilia, mitä on ratkaisukeskeinen uskonnollisuus? Minä en sellaista ole tavannut. Sen verran ratkaisusta, lainaan Nina Åstömin sanoja:” Taivaassa ei tule olemaan ketään, joka ei sinne halua.”
Petteri Maunu: Maailma ja uskontojen maailma ovat aina paljon monimutkaisempia kuin seikkaperäiselläkään sanoittamisella pystyy kuvaamaan – ja varsinkin paljon monimutakisempia kuin tällainen kärjistetty pikaheitto (bloggaukseni) on kuvaavinaan. Mutta esimerkiksi tuo on todella kiinnostava keskusteluaihe, miten kukakin ymmärtää ratkaisukristillisyyden. Itselleni ei ole eroa sillä, puhutaanko siihen tapaan, että ihmisen pitää tehdä ratkaisu pelastuakseen vai että ihmisen on pakko ottaa vastaan uskon lahja pelastuakseen. Yhtäkaikki ratkaisukristillisyys näyttäytyy minulle aina niin, että lopulta pelastus riippu oikeasti ihmisestä, vaikka puhuttaisiinkin että Jumala yksin on pelastaja. En voi missään nimessä sitoutua sellaiseen uskonnollisuuteen, joka riippuu yhtään millään tavalla ihmisestä. Yksin armosta yksin Kristuksen tähden tarkoittaa minulle sitä, että TODELLAKIN yksin niiden vuoksi luomakunta voi pelastua, riippumatta siitä mitä ihminen tästä ymmärtää tai ei ymmärrä, pystyy uskomaan tai ei pysty, riippumatta sitäkin, osaako tai pystyykö ihminen ottamaan vastaan uskon lahjaa.
Ratkaisukeskeisyyden pelkoa on körttiliikkeesä paljon, mutta usein sillä tavoin hyvin perusteltua, että moni on kokenut aiemmin hengellistä väkivaltaa ratkaisukeskeisissä piireissä ja siksi paennut körttiläiseksi. Mutta on varmasti myös perusteetonta ja liiallisen torjuvaa ennakkoluuloisuutta. Aina olisi hyvä yrittää vilpittämästi ymmärtää eri tavoin uskovaa ja eri tavoin ajattelevaa. Siis sillä tavoin, että aivan oikeasti yrittää eläytyä toisen asemaan ja ymmärtää häntä hänen ehdoillaan.
Petteri Maunu. Olen hyvin tietoinen siitä, että eri ihmiset kokevat samansisältöisen hengellisen julistuksen eri tavoin ja että eri kirkkokunnat sanoittavat samoja asioita eri tavoin. Mielestäni tuo lainaamasi Nina Åström -sitaatti kuulostaa juuri sellaiselta anglosaksisen evankelikaalisuuden ”vapaan uskonratkaisun vaatimuksen” opilta, joka ajaa ihmisiä – ja aikanaan ajoi myös itseni – syvään ja lohduttomaan suohon. Edellyttämällä ihmiseltä sellaista pelastuksen ehdon täyttämistä, jota nimenomaan psyykkisesti hauraat ja epävarmat ihmiset eivät pysty täyttämään, vaikka kuinka yrittäisivät. Syynä on se, että tuolla tavalla opetettaessa luullaan kerrottavan suurta ja ihanaa ilosanomaa, mutta esitetäänkin vaatimuksia väärässä kohdassa. Ihminen ohjataan uskomaan omaan uskoonsa Kristuksen asemesta. Teologian kielellä sanottuna laki ja evankeliumi sotketaan keskenään niin, että evankeliumista tulee lakia ja ennen kaikkea vapaa armo tulee ehdolliseksi. Kärjistän lopuksi tietoisen yksipuolisesti: Jumala pelastaa meidät jopa ja nimenomaan vastoin omaa tahtoamme: Emäntä etsii lattialle vierineen hopearahan, paimen piiloutuneen lampaan pusikosta ja Jumala tekee eläväksi kuolleen.
Ratkaisua silti julistettava, vaikka asia on oikeasti toisinpäin.
Jollei ratkaisuun kehoteta, niin ihmiset kokevat jäävänsä ulkopuolisiksi ja passivoituvat. Evankeliumia ei lähdetä viemään eteenpäin. Jumalan suuria lahjoja ei opita käyttämään ihmisten voittamiseksi Kristukselle. Sen sijaan jäädään nautiskelemaan omasta uskosta ja toisten uskovien seurasta.
Aivan, ja tätä Kristuksen julistamista varten on evenkelistan virka, vrt Ef 4:11. Hyvä kysymys siis on, miten luterilainen evenkelista toimii nykypäivänä. Vastaukseksi ei ainakaan minulle kelpaa, ettei mitenkään.