Toimittajan matkalaisena

Minulta kysytään usein, koska julkaisen omaelämäkerran. ”En koskaan”, on vastaukseni. Myöskään en ole mitenkään vakuuttunut, että pari omaelämäkerrallista artikkelia olivat kovinkaan tarpeellisia viime vuonna ilmestyneessä kirjassani Valon portailla.

Mutta äskettäin jäin hetkeksi miettimään pitäisikö minun muuttaa käsitystäni omaelämäkerroista, kun luin viime vuonna ilmestyneet Kari Lumikeron muistelmat. Siihen on syynsä. Kari osaa kirjoittaa lennokkaasti ja viisaasti. Harvalla ihmisellä on samanlaista kykyä ja valmiutta myös itsekritiikkiin ja huumoriin. Se Karin tapauksessa ei mene överiksi, vaan kertoo hänen terveestä itsetunnostaan ja henkisestä laaja-alaisuudestaan.

Olisin kylläkin saattanut ryhtyä toimittajaksi, jos en olisi pappi. Kuitenkaan minulla ei olisi ollut Karin rohkeutta kiiruhtaa isoihin kriisipesäkkeisiin maailmalla. Karin valtava uteliaisuus ja halua auttaa meitä kansalaisia ymmärtämään usein globaaleiksikin paisuvien konfliktien sisältöä on vienyt hänet monesti lähelle kuolemaa.

Tämä Karin teos valottaa myös toimittajan elämän inhimillisyyttä ja värikkyyttä. Ennen some-aikaa toimittaja varmaan ehti olla hyvällä tavalla generalisti. Samalla Kari kertoo monista hänelle merkittävistä kohtaamisista ja kollegoistaan kiinnostavalla mutta lempeällä tavalla.

Kuten usein, tässäkin kirjassa tulee vastaan monta minullekin tärkeää ihmistä ja tuttua. Erityisesti Annikki ja Erkka Lehtola. Tapasin heidät Tampereella toista viikkoa ennen heidän kohtalokasta Lapin matkaansa. Erkasta puheenollen, olimme Venäjän kirkon 1000-vuotisjuhlan aikaan mm. Kiovassa Tapani Ruokasen ja Dan Sundellin kanssa. Erkkaan kolahti voimakkaasti Kiovan pyhät paikat, ja erityisesti pyhän Varvaran reliikkiarkun energiat. Siinä hän kysyi minulta pitäisikö hänen liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Sanoin: ”Ei tartte, kyllä minä rukoilen sinun kuolemattoman sielusi puolesta, jos kuolet ennen minua.” Eikä mennyt monta vuotta, kun sitten tein niin 40 päivän ajan.

Myös esimerkiksi Jaakko Hautamäen, Antti Kuuselan ja Helvi Kolehmaisen kanssa on tavattu eri paikoissa. Helvi asuu Sofiassa samassa talossa kuin minä. Pertti Toukomaan kanssa työskenneltiin samassa yliopistossa Joensuussa.

Karin karjalaisen äidin kohtalo jäi mieleen, olenhan itsekin idästä päin. Suomalaisten muuttoa ja kokemusmaailmaa Ruotsissa Kari kuvaa koskettavasti. Puhumattakaan Karin Afrikan ja Aasian työreissujen jännityksestä sekä elämäntodellisuuden sielukkaasta kuvauksesta.

Karin luova itseironia välittyi läpi kirjan. Itse hän arvelee, että nyt hän on ”keskiluokkaistunut”. Lasken tämänkin paitsi terveeksi autoanalyysiksi, myös solidaarisuudeksi meitä keskiluokkaisia lukijoita kohtaan. Tämä teos ei kuitenkaan ole keskiluokkaista genreä, eikä kirjoittajalla ole varmaan mahiksia eikä haluakaan siihen. 70 vuoden ikä on etappi uusiin seikkailuihin, kameran kanssa tai ilman. Kiitos Kari, että otit matkallesi mukaan.

Isä Ambrosius

7. tammikuuta 2021

 

Kirjoittaja

Isä Ambrosius
Isä Ambrosius

Metropoliitta Ambrosius on Helsingin ortodoksisen hiippakunnan emerituspiispa. Hänet tunnetaan aktiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana ja vaikuttajana. Tässä blogissa isä Ambrosius kirjoittaa näkemyksistään henkisestä ja hengellisestä elämästä, kirkollisesta kulttuurista, ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä ja ilmiöistä. Lisäksi hän julkaisee arvioita lukemistaan kirjoista.

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit