Toimiko kirkko väärin?
*Kirkonrakastajan saa murheelliseksi kaikki se, mikäa aiheuttaa vihaa ja katkeruutta kirkkoa kohtaan. - Tämä teksti on julkaistu Savon Sanomien kolumnipalstalla 8.11.2014 otsikolla Rauhan ääniä.
Emerituspiispa Matti Sihvosen tänä syksynä julkaisema tutkimus ”Rinnakkain rajalla – Ortodoksinen ja luterilainen kirkko Raja-Karjalassa 1917-1940” tarjoaa uutta Karjala-tietoutta selkeästi ja levollisesti esitettynä.
Kirjasta löytyi yllättäviä rinnastuksia näihin päiviin esimerkiksi rasistisista ennakkoluuloista. Suomalaisille piti rautalangasta vääntäen opettaa, ettei ortodoksi karjalainen ole venäläinen, vaan suomalainen. Vaikka eihän se toisaalta ole uutinen, että historia toistaa itseään ja aikamme kaikki ilmiöt ovat esiintyneet joskus aiemminkin.
Matti Sihvosen kirjassa huomiotani eniten kiinnittivät entisten piispojen huoli kansalliskiihkosta. Viipurin piispa Erkki Kaila varoitti pappeja puoluepolitiikan ajamisesta ja kehotti heitä keskittymään seurakuntatyöhön. ”Tosi kristillisyys ei siedä kansalliskiihkoa. Kristuksen kirkolla ei ole ensi sijassa kansallinen tehtävä”, Porvoon piispa Jaakko Gummerus puhui vuoden 1922 kirkkopäivillä.
Piispojen varoitukset hukkuivat vakavan maailmanajan kuohuihin. Äärikansallisiin ”iikooällään” ja Lapuanliikkeeseen liittyi sotilaallisia piirteitä ja laittomuuksia. Liikkeisiin otti osaa myös useita pappeja.
Jälkiviisaan on helppo sanoa, että tämä oli kirkon kannalta virhe. Pappien osallistuminen ääriliikkeiden poliittiseen toimintaan oli aiheuttamassa katkeruutta ja vihaa pappeja ja kirkkoa kohtaan vuosikymmenten ja sukupolvien ajaksi. Ne olivat aiheuttamassa haavoja, jotka eivät ole vieläkään kaikkialla parantuneet.
Jos esimerkiksi kansalliskiihkostaan ja kommunisminkammostaan tunnettu pappismies aikanaan kohteli kaltoin jonkun rakkaita sukulaisia ja kelpo kansalaisia, jotka toimivat työväenliikkeessä parantaakseen heikkoja työolojaan, on jälkipolvienkin katkeruus kirkkoa kohtaan varsin ymmärrettävää.
Jos tuo pappi olisi aikanaan saanut vain kastaa, siunata ja opettaa Jeesuksen rakkautta tukemalla köyhiä ja hätää kärsiviä, olisivat kirkkosuhteet noiden ihmisten kohdalla muodostuneet varmaankin toisenlaisiksi. Ehkä koko kansan parissa.
Tietenkin jälkiviisaan osa on helppo, ja ajatusleikit ovat vain leikkejä. Lopulta emme voi ymmärtää olosuhteita emmekä samaistua mielialoihin, jotka vallitsivat, kun koko kansallinen olemassaolo oli uhattuna. Emme voi myöskään tietää, miten Suomen olisi käynyt, jos myös papit eivät aikanaan olisi osallistuneet maanpuolustukselliseen työhön.
Ehkä historiasta voisi kuitenkin oppia jotain, kun Euroopassa jälleen äärioikeistolaiset puolueet menestyvät ja yhä jyrkemmät kansalliskiihkoiset äänet voimistuvat. Kun äänet alkavat kiihtyä, tarvitaan yhä voimakkaampia rauhan ääniä.
12 kommenttia
Historian opetukset ja kokemukset ovat kieltämättä rikkaus myös nykyhetken ymmärtämisessä. Kuitenkin maailmamme, elämän ympäristömme, on aivan radikaalisesti muuttunut vaikkapa viimeisten 20 vuoden aikana ja vauhti jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Sen ymmärtäminen tuntuu yhä vaikeammalta kaikkine tiedonvälityksineen. Itsekullekin riittänee sen realistinen soveltaminen omaan elämäänsä kykyjensä mukaisesti.
Tämä koskee myös kirkkoa ja sen oppia. Yhteiskunnan ja ihmisten ajattelukyvyn kehittyminen on aivan ratkaisevaa kirkon toiminnan olemassaololle. Tapahtuneet vaalitkin ovat yksi hyvä realistisen suunnan näyttäjä.
Kirkonrakastajankin olisi rehellisempää ja realistisempää tarkastella kirkon toimintaa oikein tai väärin nykypohjalta. Näin ei ainakaan toivottavasti tulisi päänsärkyä tulevasta.
Nyt yleistäen. Suomalaiset herätysliikkeet olivat 1800-luvulla yksi tekijä luomassa suomalaista kansallisuutta ja kansalaisuutta. Ja koska Suomessa oli tapahtunut muihin maihin verrattuna erityinen herätysliikkeiden sitoutuminen kirkkoon, ”1800-lukulainen” kansankirkkonäkemys jatkoi olemassaoloaan oikeastaan toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. Ei ole jälkiviisasta humanistista päivittelyä, että tuolta pohjalta voitiin helposti syyllistyä ylilyönteihin.
”Työväenkysymys” jäi kansallisesti ratkaisematta – kuten valtiollisessakin elämässä, vaikka siellä sitä alettiin jo esimerkiksi 1930-luvun hallituskokoonpanoissa käydä läpi. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi uudenlainen kansankirkkonäkemys, joka sekin perustui kansalliseen yhtenäisyyteen, nyt kuitenkin yhteiskunnallisesti ja hyvinvointivaltioon päivitettynä. Tämä kansallinen ja yleiskirkollinen kulttuuri alkoi hajota 1980-luvun puolivälistä lähtien, ja sillä tiellä ollaan.
Yhtenäisen kansakunnan rakentaminen ei ollut itsestäänselvyys, vaan kansallinen projekti. Sen juuret olivat hegeliläisessä nationalismissa, jota välitti Suomeen ja pohjusti kansalliseksi ideologiaksi J. V. Snellman. Ruotsin valtakunnasta Venäjän vallan alle siirtyneille alueille alettiin muodostaa yhtenäistä Suomen kansaa. Sen kokoonparsimisessa oli monia haasteita, joista valtiollisen itsenäistymisen jälkeen oli karjalan prtodoksiväestö vain yksi. Ketkä kaikki piti lukea suomalaisiksi? Ruotsinkieliset, ahvenanmaalaiset, Ruotsin länsipohjalaiset, saamelaiset, karjalaiset?
Kun mennään kauemmas historiaan, huomataan etteivät uuden ajan alussa pohjalaisetkaan pitäneet itseään suomalaisina vaan pohjalaisina. He olivat osa laajempaa aluetta, joka levittäytyi Pohjanlahden molemmille puolille. Siksi Pohjanmaa on edelleenkin Österbotten ja Ruotsin puolelta löytyy Västerbotten ja pohjoisesta Norrbotten. Norrbottenin pohjoispuolella on Lappi – Lappland, joka ei historiallisesti kuulunut Suomeen. Suomi ja suomalaisuus on melko tuore konstruktio, ja tällaisena määrätietoisen toiminnan tulosta.
***
Blogistin mainitsema oikeistosuuntaus ei ollut koko kirkon eikä edes sen papiston valtavirtaus, vaikka se sellaiseksi usein käsitetään. Se tempasi mukaansa osan papeista, muttei läheskään niin paljon kuin esimerkiksi kirjallisuudesta voisi päätellä. Pahimmat esimerkit ovat leimanneet koko aikakautta ja kirkkoa.
Toisin kuin muissa Länsi-Euroopan maissa kommunismia kannatti Suomessa, kun se sotien jälkeen nousi maan alta, reilu viidesosa kansasta pitkälle 1980-luvulle saakka. ”Kommunisteja”/SKDL:ää äänestäviä oli esimerkki 1940-, 1950- ja 1960-luvuilla 600 000 – 700 000. Heistä valtaosa, noin 90%, kuului kirkkoon. Tämän väestönosan jätti kirkko täysin huomiotta. Vastapalvelukseksi sille näiden ihmisten jälkipolvet ovat nyt epäilemättä niitä, jotka herkimmin irtaantuvat kirkosta.
Kirkko ei ollut tässä suhteessa ainut suomalainen instituutio, joka hyljeksi/vierasti kommunisteja. Tulisi muistaa, että kun Jaakko Nousiainen uraa uurtavasti väitteli 1956 kommunismista Kuopion läänissä, ja Erik Allardt muutamaa vuotta myöhemmin lanseerasi eri yhteyksissä sosiologisesti perustellut, mutta historiallisesti perin juurin virheelliset termit ”korpikommunismi”/”teollisuuskommunismi”, niin yliopistomaailmalla ei ollut käytännössä mitään yhteyksiä kommunisteihin. Tuure Lehen lausuikin lentäväksi lauseeksi muodostuneen ”He tutkivat tyyppejä”, tarkoittaen juuri Nousiaista, Allardtia, ruotsalaista Rydenfeltiä jne…Kirkon puolella esim. herännäispapit pitivät vielä 1960-luvun alussa kokouksia, joissa kommunismista puhuttiin samoin äänenpainoin kuin 30-vuotta aiemmin. Jopa muutoin työväenliikkeeseen ja erityisesti sosiaalidemokraatteihin sympatialla suhtautunut Mikkelin körttipiispa Martti Simojoki(sittemmin Helsingin piispa sekä arkkipiispa). rinnasti (kotoisen)kommunismin saatanan juoniin.
Mutta. AKS:ään kuului luonnollisesti suuri osa pappeja, eteläpohjalaistaustaiset herännäispapit Lapuan liikkeen riveihin, mutta suurin osan kirkon papeista oli ihan jotain muuta kuin hurmeiset antikommunistiset körttipapit Elias Simojoki tai Arvi Malmivaara räikeimpinä esimerkkeinä.
Kirjoittaja
Minna Kettunen
KIRKONRAKASTAJA. Kirjoittaja on vierastanut blogimaailmaa. Hän halusi kuitenkin ryhtyä blogistiksi, jotta voisi tälläkin tavalla osallistua keskusteluun kirkosta ja uskosta.
Suomen itsenäistymistä ja 1920- ja 1930-lukua käsitellään tässäkin sotien jälkeisistä ajatuksista käsin.
Vuonna 1917 kirkko ei ollut punaisten tai valkoisten puolella. Vapaussodan alussa punaiset surmasivat useita kirkon työntekijöitä ja se pakotti kirkon valitsemaan puolensa. Sitten kirkko oli rakentamassa yhtenäistä kansakuntaa, vaikka mielikuva on toinen.
Ilmoita asiaton kommentti