Todellisuus ja tilasto

Neljä ihmistä on kokoontunut pöydän ympärille. On verkostopalaveri. Asiakas on väsynyt hakemaan apua. Liian usein hän on törmännyt toteamukseen ”Tämä ei kuulu meille”. Mutta nyt pöydän ääressä on ammattiauttajia, ja toivo tilanteen helpottumisesta, on virinnyt asiakkaassa. Asioiden kulku ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Kohta kohdalta asiakas saa kuulla: ei kuulu meille, mutta voit ottaa yhteyttä, voit hakea tai voit ostaa.  Asiakkaan monista ongelmista akuuteimmat ovat liikuntarajoitteisuus ja rahattomuus.

Palaverin tuloksena on, että diakoniatyöntekijä ottaa asiakkaan vaikeudet selviteltäväkseen. Ensin kokonaisvaltainen kartoitus, sitten kiireellisimmät alta pois. Ongelmien listaamiseen eivät yhden käden sormet riitä, ja ei liene yllätys, että suurin osa asioista kuuluisi jonkun muun tahon hoidettavaksi.

Diakoniatyöntekijää vastapäätä istuu kumarainen hahmo – silhuetti hämärässä ikkunassa. Hän on pitkäaikaistyötön ja työkokeilussa. Vaitonaisena  hän istuu ja alkaa sitten kertoa: ”Kauan sitten meni työpaikka alta, sorruin viinaan, otin pikavippejä niin kauan kuin oli luottotiedot. Sitten loppui ansiosidonnainen, jäi vuokrat rästiin, nyt on häätö päällä. Voisinko saada edes vähän ruokaa?”

Kotikäyntipyyntö: naapurissa on kauhea meteli , kuuluu kolinaa ja kaatuilua, voimakasta musiikkia ja hakkaamisen ääniä. Muut asukkaat pelkäävät.

Diakoniatyöntekijä oivaltaa heti, mistä on kysymys. Asunnossa asuu mielenterveyskuntoutuja, joka on arvaamaton ja aggressiivinen. Laitokseen hän ei halua, ja siihen eivät yhteiskunnan rahkeet riittäisikään. Aggressiivisuutensa takia hän saattaa olla jopa vaarallinen. Erilaiset yhteistyötahot kiertävät hänet kaukaa, sillä kukaan ei halua riskeerata itseään. Hän on kuitenkin ihminen, ja hänenkin on saatava mahdollisuus elämiseen ja asumiseen. Viime kädessä häntä auttaa diakoniatyöntekijä.

Edellä on kolme esimerkkitapausta. Niillä on monta yhteistä nimittäjää, ja näissä tapauksissa ei ole kyse vain yksittäisistä ongelmista – nälästä, janosta, kodittomuudesta tai vaatteiden tarpeesta.  Näissä ja monissa muissa tapauksissa on kyse siitä, että tämän päivän asiakkaalla on kaikki nämä ongelmat. Niiden ongelmien ja vaikeuksien selvittelyssä menee pitkä tovi, ja koskaan tulos ei ole täysin ennustettavissa.

Nykypäivänä diakoniatyön asiakas on hyvin moniongelmainen. Yhä harvempi käy vain kerran tai kaksi ja pystyy taas jatkamaan elämäänsä. Kiristynyt yhteiskunnallinen tilanne ja yhä kasvava työttömyys saavat ongelmat kasautumaan. Ja diakoniatyöntekijä ottaa vastaan ja pyrkii auttamaan. Se on se viimeinen taso, jolle ihminen putoaa läpi yhteiskunnan tukiverkkojen. Me olemme siis moniosaajia. Ihminen ei itsekään tiedä, kuka tai mikä taho häntä voisi auttaa ja yhteiskunnasta annetaan neuvo: käänny kirkon diakonian puoleen.

Minä en olisi niinkään huolissani tilastoista, sillä ihminen ei ole numero. Olisin enemmän huolissani yhden ihmisen ongelmien määrästä. Aina ei edes kaksi kättä riitä niiden listaamisessa. Ja kun ongelmia on paljon, niihin käytetty aikakin on moninkertainen. Minä olen myös huolissani siitä, kuinka paljon uusia vastuita työnnetään diakoniatyöntekijöille, kun yhteiskunnan omat resurssit ja tahot eivät työvoimavähennysten vuoksi pysty vastaamaan haasteisiin.

Mikäli tilastoissa ei ole piikkiä ylöspäin, se johtuu juuri edellä mainituista asioista. Kenenkään ei tarvitse olla huolissaan asiakkaiden loppumisesta, sillä tilastot eivät ole se, mikä kertoo karun totuuden diakonian arjesta.

 

 

  1. Marketta Lahdenmaa :”Ongelmien listaamiseen eivät yhden käden sormet riitä, ja ei liene yllätys, että suurin osa asioista kuuluisi jonkun muun tahon hoidettavaksi.”

    Sitähän ”diakonisa” on käytännön kokemukseni mukaan ollut. Lasikatttojen särkemistä heidän kanssaan, jotka eivät katso onnistuvansa vain maksimoimalla taloudellista voittoaan. Monta kertaa he ovat olleet miesten ja naisten välisen keskinäisen yhteiskunnallisen valtataistelun jalkoihin jääneitä lapsia ja nuoria. He ovat olleet niitä, joita hiv-positiiviset ovat raiskanneet juotettuuan heiille ravintolassa ensin tietoisuuden sammuttavia tyrmäystippoja, he ovat olleet itkeviä lapsia, jotka vapunaattona ovat puhelimessa itkien kysyneet saavatko he ottaa komerossa olevan munkin, ja kun olen sanonut, että soitit väärään numeroon, en ole äitisi, ovat sanoneet, että kyllä sinä olet. He ovat olleet narkkareita, he ovat olleet seksuaalivähemmistöjen edustajia ja kaikille heille annoimme kodissamme yösijan ja kun he kaikki nukkuivat, nukahdimme itse saunan pesuhuoneen lattialle, kun muualla ei enää ollut tilaa.

  2. Kiitos järkyttävästä kirjoituksestasi. Tilannetta olen seurannut ja uskon joka sanan.

    ”Kiristynyt yhteiskunnallinen tilanne ja yhä kasvava työttömyys saavat ongelmat kasautumaan. Ja diakoniatyöntekijä ottaa vastaan ja pyrkii auttamaan. Se on se viimeinen taso, jolle ihminen putoaa läpi yhteiskunnan tukiverkkojen. Me olemme siis moniosaajia. Ihminen ei itsekään tiedä, kuka tai mikä taho häntä voisi auttaa ja yhteiskunnasta annetaan neuvo: käänny kirkon diakonian puoleen.”

    Yhteiskunnasta annetaan neuvo: käänny kirkon diakonian puoleen. Tällaisessa Suomessa me elämme! Kamalaa! Ennen tässäkin maassa pyritittiin rakentamaan yhteiskuntaa, jossa tilaa olisi kaikille. Ei enää.

    Vedotaan markkinatalouteen ja ties mihin. Globaalisti kuitenkin muutamat harvat rikastuvat ja kotoisestikin Panamaan jne luisuu miljardeja. Sille ei muka voi mitään. Kyllä voisi ihan täällä Suomessakin, jos tahtoa löytyisi! Vaan eipä löydy. Selityksiä on joka lähtöön, miksi muka ei voi. Täyttä hölynpölyä. Miksi ihmeessät tällä maalla, joka on varakkaampi kuin vaikka 1960-luvulla, jolloin hyvinvointiyhteiskuntaa vaivalla rakennettiin, näihin ongelmiin ei muka varaa riitä? Kyse on poliittisista valinnoista, siinä kaikki. Häpeällistä!

    En voi muuta sanoa, että jos ketä kunnioitan, niin sotiemme veteraaneja ja teitä, jotka nyt tällä kertomallasi tantereella taistelette.

  3. Kiitos todella silmiä avaavasta kirjoituksesta. Olisi hyvä, että tällaisia kirjoituksia julkaistaisiin päivälehtienkin palstoilla. Totuus vallitsevasta tilanteesta niin yhteiskunnassa kuin sen jatkeena toimivasta kirkon diakoniatyöstä tulisi esille.

    Jäin miettimään, että entäs sitten kun kirkkokaan ei enää pysty vastaamaan huutavaan avuntarpeeseen? Mihin nämä ihmiset sitten putoavat, kaiken avun ulottumattomiinko? Jo nyt on Tuula Höltän kaltaisia ihmisiä, jotka auttavat pyyteettömästi hädän alaisia lähimmäisiään. Kiitos siitä.

  4. Salme Kaikusalo :”on Tuula Höltän kaltaisia ihmisiä, jotka auttavat pyyteettömästi hädän alaisia lähimmäisiään. ”

    Kiitos kommentista Salme. Omalta kohdaltani on oikeammin sanoa, että ”oli”. Olen todella elänyt suuren osan elämästä siten, että olen halunnut kykyjeni mukaan heijastaa ympäröivään sosiaaliseen todellisuuteen sen Jumalan rakkautta, johon uskon siten kuin Raamatun rakkauden kaksoiskäskyn ensimmäinen käsky tarkoittaa.

    Kun ympäröivän todellisuuden ainoa vastaus näyttää olevan pelkkää poliittista propagandaa ja omien taloudellisten voittojen maksimointia milloin minkinlaisilla verovaroilla rahoitetuilla konsulttifraaseilla, niin oikeastaan lopullinen niitti ”hyvän tahdon” ilmentämiseen tuli tämän puolisoanikin mustamaalavan yksilöityihin faktoihin perustumattoman ohjelman ja sen julkisuudessa nähtyjen jälkiseurausten kautta: http://areena.yle.fi/1-1772018

    Isoäitini ”piilotettu” ortodoksitausta ja hänen isänsä menehtyminen nälkään Suomenlinnan vankileirin seurauksena ynnä lapsena Suomen suojeluskuntaan liittyneen isäni ”natsi-tausta” olivatkin jo ennen tätä showta jokapäiväistä ”kauraa”.

  5. Parikymmentävuotta toimin ”diakonissan virallisena apulaisena”. Eli puolisona pääsin näkemään tuon työmuodon sisään. näin edellisen laman aikana myös sen miten suuria paineita juuri diakoniatyön vähentämiseen oli. Rahat kun kirkossa vähenee, niin diakonia on ensimmäisiä supistamisen kohteita.

    Suuri yleisö ei tiedä mitään siitä, mitä Marketta aidosti tuossa kuvaa. Näköalaa olisi tärkeä tuoda esille laajemminkin. Muutoin diakonia käsitetään vain kukkahattutätien puuhailuksi.

    • ”Rahat kun kirkossa vähenee, niin diakonia on ensimmäisiä supistamisen kohteita.” Olen huomannut saman. Aivan järkyttävää. Sehän on se osa kirkon toiminnasta, joka on lähinnä ihmisiä, kun kirkko muuten on useimmille nykyisin jokseenkin etäinen.

      Olisi kirkkomme syytä lähteä etsimään säästökohteita aivan muualta! Sehän on hissukseen paisunut varsinaiseksi virastoksi, jonka muita toimintoja voisi todella tarkastella kriittisesti ja miettiä supistamisen kohteita sieltä.

  6. Marketta Lahdenmaa :” Me autamme myös kirkkoon kuulumattomia, mutta yksi tärkeimmistä syistä kuulua kirkkoon on juuri diakonia.”

    Voimia sinulle erittäin tärkeässä työssäsi, mutta Karjalasta sotaa pakenemaan joutuneen ja jo lapsena kaikkensa menettäneen isämme kohdalla oli kuitenkin tärkeintä se, että vaikka hän erosi kirkosta ”kirkkopoliittisten” syiden vuoksi, seurakunnan kirkkoherra jaksoi kuitenkin käydä hänen luonaan keskustelemassa uskon asioista. Kun hän siirtyi ”tuonilmaisiin”, evl.seurakunnan kirkkoherra ja paikallinen kanttori olivat myös mukana hänen siunaustilaisuudessaan kuin myös hänen pienyrityksensä palveluksessa olleet työntekijät, jotka sanoivat hänen ”aina olleen kuin yksi heistä”. Kiitos heille kaikille tuosta tilaisuudesta.

  7. Kuinka tärkeä kirjoitus!

    Tässä yhteydessä on myös pantava merkille yhteiskunnan syvenevät kannanotot siihen, kuinka kirkko ja uskonto tulisi ajaa pikkuhiljaa marginaaliin, koska niille ei löydy juurikaan enää tilaa ihmisten mielissä.
    Kirkko ja kirkon sanoma alkaa olemaan liikaa kouluiss ja työpaikoilla ja julkinen sana tahtoisi sensuroida Kirkon äänen, koska sen ytimessä on myös sanoma ihmisen kadotuksesta ja pelastuksen tarpeesta.

    Historiasta voidaan lukea, kuinka Rooman valtakunta aikoinaan hajosi sisältä päin, kun degeneraatio vieraannutti valtaapitävän ylimystön rahvaasta, joka lopulta lähti omille teilleen ja kaikkosi isoina joukkoina maaseudulle paimentamaan ja viljelemään uusia asuin alueita. Raha miehet jäivät lopulta ilman kansaa, arpomaan keskenään miten markkinat eivät vedä ja osaavaa työvoimaa ei saa.

    Noissa edellä mainituissa ryhmissä oli paljon Kristittyjä, jotka liittyivät yhteen ja alkoivat pitämään toisistaan huolta. Näin syntyi monet seurakunnat, jotka keräsivät kaikki taloudelliset resurssit yhteen ja muodostivat valtaapitävistä riippumattomia kommuuneja, jotka kasvoivat ja menestyivät. Koko Kristikunnan leviäminen on tarinaa tästä yhteisöllisyydestä ja sen tuomasta rauhasta, jonka seurauksesta koulut ja sivistys, lainkuuliaisuus ynm. hyveet saivat tilaa. valtaosa länsimaisista ja Eurooppalaisista yhdistyksistä omaa Kristilliset juuret.

    Jos Suomessa ajaudutaan siihen, että valtion merkitystä kavennetaan yhä lisää kaiken aikaa, (nykyinen liberaali suuntaus) yksilön vapauden kustannuksella, niin käy lopulta niin, että valtiosta ei enää ole ihmisen suojaksi ja turvaksi ja kansa hajaantuu lopulta pieniin blokkeihin ja eriarvoisuus vain lisääntyy.

    Kirkon merkitystä yhteiskunnassa on vähätelty viimeiset vuosikymmenet ja yhteisöllisen rakkauden tuoma yhteenkuuluvuus koko kansan keskuudessa on vähentymässä nykyisessä markkina keskeisessä politiikassa. Kaikkialle mennään raha edellä, eikä arvot edellä kuten vielä sotien jälkeen paljolti oli tapana. Asiat olivat itsessään tärkeitä, nyt asioista on tullut varallisuuden hankinta välineitä.

    Hyvä esimerkki tulee nykyisistä urheilu seuroista, jotka ennen toimivat kansakunnan etuja ajavina yhteishyödyllisinä toimijoina, mutta nykyisin mennään taloudellisten ja markkina vetoisten arvojen ohjaamina, joka johtaa lopulta siihen, ettei köyhillä ole varaa harrastaa esim. joukkue lajeja.

    Kun työttömyys ja taloudelliset vaikeudet yhdistetään kovaan kilpailuyhteiskuntaan, joka jo lapsuudesta asti opettaa ihmiselle ettei ihmisellä ole yhteiskunnalle muuta arvoa kuin rahan tuottaminen itselleen ja markkina koneistolle, niin seuraukset voivat olla arvaamattoman suuria näin pienessä maassa kuin Suomi.

    Jalkoihin tulevat pian jäämään lapsiperheet, sairaat, vanhukset, ja kaikki, joille ei ole siunaantunut tarpeeksi maallista omaisuutta, riittävän toimeentulon takaamiseksi. (Kapitalistinen järjestelmä)
    Jos ihmisen arvoa yhteiskunnassa ei tunnusteta muuten kuin taloudellisen varallisuuden ja sen tuoman ostovoiman kautta, niin yhteiskunta tulee romahtamaan henkiseen arvotyhjiöön.

    Kirkon tulee taistella tätä kaikkea vastaan omasta arvomaailmastaan käsin, kantamalla heikkoja ja tukemalla ihmisyyttä juuri siellä missä yhteiskunta on ihmisyyden hyljännyt omassa arvomaailmassaan.

    Valtiot sortuu ja uusia syntyy, mutta Kirkko on ja pysyy, sillä köyhät on aina keskuudessamme ja ne ovat juuri Kirkon voimavarat, heikot, köyhät ja sairaat. Jokaiselle riittää oma lähimmäinen joka tarvitsee juuri sinua, älkää peljätkö maailmassa, vaan kulkekaa rukoillen ja rohkeasti Kristuksessa. Kirkon ei tule pelastaa ”maailmaa”, vaan ihmiset tästä ”maailmasta”, näin Raamattu selkeästi opettaa. Tämän maailman ruhtinas on jo tuomittu.

    ”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” Jos 16:33

Kirjoittaja

Lahdenmaa Marketta
Lahdenmaa Marketta
Olen vahvasti keski-ikäinen diakonissa. Sana valmis, iloinen, lukeva ja tukeva. Teen työtä sisulla ja sydämellä.