Oli aika, jolloin ihmiset lähettivät toisilleen savumerkkejä, pulloposteja ja kirjekyyhkysiä. Mutta varsinaisesti Ihmisten välinen kommunikointi on aina tapahtunut puheen välityksellä.
Keskustelun seuraaminen on mielenkiintoinen tapahtuma: kaikki tapahtuu puhujien antamia virikkeitä pitkin. Toisin on kirjeen laita: sen ajatuskulku riippuu tekijänsä mielijohteista.
Keskustelu merkitsee siis välitöntä vuorovaikutusta kahden tai useamman ihmisen välillä. Kirje, toisin kuin sähköposti, on tarkoitettu jollekin kirjoittajan tuntemalle henkilölle, jossa nopea vuorovaikutus harvoin toteutuu. Ajallinen matka on liian pitkä, jotta keskusteluosapuolet voisivat välittömästi reagoida toistensa mielipiteisiin.
Kirjeitä on tietenkin monenlaisia: virkakirjeitä ja tuttavallisia kirjeitä. Rakkauskirjeet ovat oma lukunsa. Niissähän osapuolet ilmaisevat sisimpiä ja herkimpiä tunteitaan toisilleen. Kun tutustuu ”vanhan ajan” rakkauskirjeisiin, niiden irrationaalinen luonne on silmiinpistävä. Vieläkö nykypäivän sulkakynät tähän pystyvät?
Kirjeellisesti ilmaistujen ajatusten vaihtelevuus on ollut valtaisa. Aikamuoto ”on ollut” on tässä tapauksessa olennainen. Kysyn näet, tarjoaako nykyaika kirjeenkirjoitustaidolle edes mahdollisuuksia? Tiedonvälityksen nopeutuminen, kiihkeä elämänrytmi, tietokoneet, historiattomuus – ne kaikki ovat kirjekulttuurin suuria uhkia.
Suuren yleisön saataville on viime vuosina tullut valikoima Mannerheimin kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta. Myös toisen kansallisen merkkihenkilömme Jean Sibeliuksen sisältämä Sibelius-kansio on avattu Kansallisarkistossa tutkimukselle. Tämä kansio sisältää lukuisia kirjeitä, joita Jean ja Aino Sibelius kirjoittivat toisilleen rakkauden ja arjen tiimoilta.
Kirjeiden kirjoittaminen on siis ollut varsin luonnollinen kommunikointimuoto ainakin niissä väestöpiireissä, joissa kirjoitustaito ja tietty sivistystaso ovat sen mahdollistaneet. Sota-ajan kirjeet ovat sitten oma lukunsa.
Mutta missä tämän päivän kirjeenkirjoittajat ovat?
Jokaisella aikakaudella näyttävät olevan omat ideaalinsa. Meidän aikamme on tietokoneiden aikaa. Se ei kuitenkaan ole mikään automaatio, joka lisäisi ihmisten asiantuntemusta tai kykyä käsitellä ja luoda tietoa.
Tietoyhteiskunta on mielestäni outo myytti. Entisaikaan sanoilla voitiin tehdä ihmeitä. Mutta onko tietokone viritetty tällaista käyttöä varten? Eikö sen tarkoitus ole ”ekonominen”, eli sanojen, lauseiden ja virkkeiden mahdollisimman ytimekäs ja pelkistynyt käyttö.
Sama ”ekonomisuus” näkyy muuallakin. Muoviset haarukat ja mukit osoittavat sosiaalisten tilanteiden lyhytkestoisuutta. Ihmiset eivät sitoudu rituaaleihin, eivät siis myöskään kirjeenvaihtorituaaleihin.
Kirjeenvaihto ei toimi reaaliajassa; se kysyy aikaa ja malttia. Sitä vastoin kiireinen meno ilmentää malttamattomuutta: kaikki pitää saada nyt ja heti. Tällaista on elämä virtuaalimaailmassa.
”Tietoyhteiskunta on yhteiskunta, joka arvostaa ja hyödyntää tietoa ja nopeaa tiedonkulkua. Tietoyhteiskunta viittaa terminä eri asiaan kuin informaatioyhteiskunta, sillä kaikki informaatio ei ole tietoa.” – Wikipedia
Itse kyllä koen, että netti ja tietokoneet ovat lisänneet merkittävästi tietomäärääni ja kykyäni käsitellä tietoa. Tämä johtuu juuri tietoyhteiskunnan käsitteen oleellisesta merkityksestä: tietoa on saatavilla heti kun haluan tai tarvitsen sitä.
Kyllä, ja kun muistetaan Ihmisen valmistuvan persoonallisuudessa aina kolme, neljä vuotta yli kahdenkymmenen ikävuoden, kun mukana ei ole suurempia konfliktejä edellistä muuttamassa, niin huomataan haasteet sisäsyntyisten prosessien hallinnoimisessa hyvin.
Aiemmin kirjettä odotettiin, eikä puhelimeenkaan päästy kuin lennättimessä.
Nyt sielun kipuun pitää ja täytyy vastaus saada nopeasti. Muuttaako asia Ihmisen persoonallisuutta, en tiedä, mutta jotakin se aiheuttaa.
Sitten tiedonvälitykseen katsoen voi huomata poliitikkojen antavan synninpäästöjä katumukseen asti kansalaisten ihmetellessä. Mitäpä ihmetellä kun persoonan kehityksestä on vähän tietoa.
Poliitikot todistavat, eikä kenkään ole huolestunut.
Mannerheimin kirjeiden suomenoksiakin (Kirjeitä 70 vuoden ajalta: Stig Jägerskjköd) on ollut saatavilla jo vuodesta 1983 eli 40 vuoden ajan!
Kirjoitin niistä ja professorilta lisää saamistani näytelmän ”Rakas ruhtinatar ” vuonna 1991. Ja Kirjassani Mystinen Mannerheim on varsinkin ko rakkauskirjeistä Marie Lubomirskan kanssa useita näytteitä.
Rakkauskirjeet ovat Ihmisen sielun syvintä puhetta, mikä katsoo muutakin Ihmisen harkintaa.
Suvussa on jonkin verran säilynyt 1900-luvun alkupuoliskon kirjeitä. Niissä käytetään yleensä kohteliasta ja vähän juhlallista kieltä, vaikka kirjeen saaja olisi aivan tuttu, esimerkiksi sisarus, ja vaikka kirjoittaja ei olisi juuri kouluja käynyt. Oikeinkirjoitus saattaa ontua, mutta tyylistä ei tingitä.
Tietysti mukana on myös yleistä kielen muuttumista. Varmaan puhekielikin oli 100 vuotta sitten erilaista kuin nyt.
Kirjeet ovat mielenkiintoinen osa tavallisten ihmisten historiaa. Mitä sähköisestä viestinnästä jää jälkipolville?
Matti
Aloin tietokonekerhojen pitämisen seurakunnan nuorisotyössä 1980 -luvun alkupuolella. Olin silloin Lapinjärven ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra. Silloin se oli uutta ja lapsia oli kerhoissa enemmän kuin tuon asteen oppilaita kouluissamme. Osa tuli suomenkielisen seurakunnan puolelta ja osa suuntaamaimme ikärajojen alta tai yltä.
Tavoitteita oli neljä
1) Seurakunnan työnä sillä oli selkeä hengellinen tavoite nuorten saamiseksi luontevaan seurakuntayhteisöön.
2) Kerhotyönä sillä oli sosiaalisena nuoria yhteen kokoava tehtävä. Näin nuorten yhteisöllisyys kasvoi.
3) Tietokonekerhona sillä oli tietokoneen käyttämiseen opastava tehtävä.
4) Koska nuorilla pitää olla myös jotain hauskaa, niin meilläkin osa ajasta meni erilaisiin tietokonepeleihin tutustumisessa.
Sitä ennen saaristossa Kumlingessa kirkkoherrana toimiessani elin niin kaukana useista aikaisemmista piireistäni, että tuona aikana kävin elämäni ehkä aktiivisinta kirjeenvaihtoa. Ennen sitä enkä sen jälkeenkään ole kirjoitellut kirjeitä samassa määrin kuin tuolloin.
Nykyisin valtaosa yhteydenpito asioiden järjestelyistä tai muussa sellaisessa hoituu joko tietokoneen tai puhelimen välityksellä. Paperilla hoidan vain tarvittavien asiakirjojen osuuden eikä juuri muuta.
Matias ja te muut, kiitos kommenteistanne!
Se, mikä minua mietityttää, on havaintoni siitä, että ihmisten välinen kommunikointi on pelkistynyt virtuaalimaailman ehtojen alaiseksi. Ymmärrän kyllä, ettemme voi viestienvälittäjinä leiriytyä vanhojen tulien ympärille. Savumerkit, kirjekyyhkyt ja pullopostit ovat mennyttä aikaa Mutta silti kysyn: minne ovat entisajan sulkakynät kadonneet?
Kun tätä kysyn pelkään, että virtuaaliajan ihmisten luova kirjoitustaito ajan myötä ehtyy. E-mailit pakottavat tuottamaan kaiken nopeasti, ”ekonomisesti”, tyylistä ja kirjoitusvirheistä välittämättä. Valmista tulee olla tässä ja nyt.
Lukiessani vaikkapa sota-ajan, saati sitä edeltäneiden sukupolvien kirjeitä, olen pannut merille, miten ajatuksellisesti ehyitä ja tyylillisesti taitava entisajan kirjeenkirjoittajat olivat. Heillä oli aikaa kirjoittaa, ja se näkyy lopputuloksessa. Mutta nykyisin myös kirjoittaminen on tekninen suoritus.
Kyselen kulttuurimme nykytilaa. Miten tietokoneet ja koko virtuaalinen todellisuus muokkaavat meitä, ajatteluamme, arvojamme, kekseliäisyyttämme, kykyämme ilmaista asioita vivahteikkaasti ja luovasti. Tietoyhteiskuntaa kyllä tutkitaan teknisenä suureena, mutta ei juuri kulttuurisena ilmiönä.
Niin, mihin olemme menossa?
Kaikki madaltuu; kaupallisuus tunkeutuu sisään joka raosta.Musiikkikin on muuttumassa pelkäksi mölyksi ja rämisevien tunnareiden rajaamat radiojuonnot surkeille vitseille kikattamiseksi.
Tietoa on aina ollut, mutta niin helppoa ei tiedon saanti ole ollut. Aiemmin tieto oli paljolti kirjoissa. Kun mentiin kouluun, niin saimme reppuun määrätyn määrän kirjoja, joissa oli tietoa. Siinä on ollut kuitenkin vaivaa ottaa kirja käteen ja alkaa lukea. Tänään voimme perustellusti kysyä kuka ja miten tuottaa sinne verkkoon sen kaiken tiedon. Nyt se on niin helppoa, kun sanoo sanan, niin verkko käynnistyy palvelemaan kysyjää, Se tieto mikä meillä oli aiemmin omassa päässämme, on meillä nytkin ja paljon enemmän, koska se on meidän taskussamme tai käsilaukussa, mutta suora yhteys siitä aivoihin puuttuu. Mutta kas sehän on nyt työn alla, miten se ero poistetaan.