Olipa kerran pieni ja pippurinen kansa, joka meni metsään, kaatoi metsää, raivasi peltoa ja rakensi asunnon. Peltoa n 15 ha ja metsää vähän enemmän. Muutama lehmä navetassa, sikapossu, joku lammas ja kanoja. Perhettä riittävästi niin, että jokaisella lapsella oli tappelukaveri. Lauantaina sauna ja puhdasta päälle, äiti oli huolehtinut. Sunnuntaina kirkko tai radiojumalanpalvelus. Nenät niistettiin, tukat ja kynnet leikattiin ja käytiin siivosti koulua säädetty määrä. Joku jäi jatkamaan tilaa ja toiset hankkiutuivat teollisuuden osasiksi.
Jos talvella ei ollut savottaa, niin tehtiin työllisyystöinä vaikkapa valtaojan kaivuuta. Niinpä piti perustaa ministeriö hoitamaan työhön liittyviä asioita ja sitä myötä tietysti kortiston arvo korostui. Toisinaan on tehokasta, jos nimiä on vähän siellä, mutta kas kummaa myös suurempi määrä palvelee jotain.
Eräänä päivänä havahduttiin todellisuuteen: Hyvänen aika se pieni tila on vain yhden ihmisen työpaikka ja sitten toinen on työtön. Mutta eihän sitä nyt voi alkaa siihen vain maksamaan korvausta, jotain pitää keksiä. Aletaan tuke työllistämistä. Kunnat alkavat etsiä yrittäjiä ja niitähän alkaa löytyä. Rakennetaan halli ja asvalttipiha sopivalla korvauksella. Perustetaan firma ja emännät kyörätään retonkia ompelemaan sarjatyönä kellokallen kiihoittamana. No, saattaa olla, että Kauko-Itä tuottaa halvemmalla ja niin paikka vaikenee.
Isäntä alkaa sitten asua tilaansa yksin. Pitää hommata vähän konetta avuksi. Koneet maksavat. On hommattava lisää sitä mitä entisestään on. Peltoa, sikoja, lehmiä. Liitymme suurempaan kokonaisuuteen ja alamme kilpailla paikasta auringossa niiden kanssa joilla edellytykset ovat paaljon paremmat. Satokausi pitempi ja mitä kaikkea. Kilpailu elämästä on alkanut. Kaikki maksaa ja kaikki on maksettava pienemmällä tänään kuin eilen.
Jonakin aamuna joku herää ja tekee havainnon: Täällä haisee sekä sian, että lehmän lanta! Idylli on pilalla. Sellutehdas sai haista, koska se oli rahan haju, mutta monen mielestä karjatalous tuottaa vain haisevaa jätettä. Tähän on tultu ja mitä sitten. Olemme saaneet jokapäiväistä maito, jugurtti, voi tai levite annoksemme. Joskus myös lihaa, joka raakana on punaista, mutta ihminen syö useasti ruskeana. Meistä on tullut syntisiä. Ei Jumalan edessä, mutta ilmastonmuutoksen edessä. Miten me tästä pääsemme? Voimmeko nyt sitten laittaa karjaa lihoiksi ja syödä hyvällä ruokahalulla? Vai onko ne vietävä metsään ruuaksi karhuille ja susille?
Olen saattanut kirjoittaa joskus ennenkin tästä, mutta se on koskettanut niin syvältä. Politiikan hoito ajaa ihmiset kummallisuuksiin ja sitten lopputulema on se, että syyllistetään uhrit.
Lauri
Kiitos blogistasi.
On todella valitettavaa, että maataloustuottajiemme keskimääräinen palkka on kuuisi euroa tunnilta sen jälkeen, kun kaikki tilan menot ja tulot on laskettu yhteen.
Kuitenkin juuri maataloustuottajat ovat koko yhteiskuntaamme ajatellen avainasemassa. Kukaan ei tietääkseni ole pysynyt elossa ilman ruokaa.
Aina sillointällöin kuulee miten maataloutta ajetaan alas ja omavaraisuus on kevyillä kantimilla. Sitten kun katsoo esimerkiksi viljan tuotannon lukuja https://findikaattori.fi/fi/101 niin selviää miten tehokasta maanviljely nykypäivänä on ja miten suurta ylituotanto on. Ohra on käytännössä yhtä arvokasta kuin rikkaruoho ja sitä ei saa myytyä edes ulkomaille.