ZombieWalkeissa ja halloweenjuhlissa on kyse kuolemanpelon käsittelystä. Tämä syvempi tausta jää usein vaille huomiota, kun naurahdellaan ”ameriikasta” tulleelle ilmiölle, joka nähdään jotenkin pinnallisena vaihtoehtona perinteiselle pyhäinpäivän vietolle.
Kaikki eivät halua pyhäinpäivänä kuunnella ammoin sitten kuolleiden esi-isien ylistystä tai veisata iankaikkisuusvirsiä. Minä pidän niistä useimmista, mutta yritän myös miettiä, mikä kiehtoo noissa kauhutarinoissa, vampyyreissä ja elävissä kuolleissa.
Ihminen haluaa taivaaseen, mutta ei haluaisi kuolla. Muistan aivan selvästi kun ensimmäisen kerran tajusin itse joskus kuolevani. Olin kai kuusivuotias. Se oli pelottava, henkeä salpaava hetki.
Zombieksi pukeutunut on pelottelevinaan lähimmäisiään mutta tosiasiassa hän pelottelee itse kuolemaa, viikatemiestä. Hauskanpidosta on toki kyse, mutta mukana on myös terapeuttinen sivujuonne. Sellaisenaan vakavasti otettava.
Koska olen nopeasti-tuumasta-toimeen-luonne ja toisaalta kokeilunhaluinen, olen alkanut kehitellä ajatusta zombiekirkosta.Erään ystäväni vihjauksesta, kiitos hänelle.
Ja miksikö nyt tämmöistä tuli mieleen? Ei zombiekirkko olisi yhtään sen kummempi juttu kuin metallimessu, dancemessu tai klovnijumalanpalvelus. Kristillinen usko ja pyhäinpäivän perinne voisi oivallisestikin sopia yhteen Halloweenin kanssa, kunhan ensin karistamme turhat ennakkoasenteet.
Zombiekirkko alkaa hautausmaan portilta, jonne kirkkokansa kokoontuu. Tietenkin zombeiksi pukeutuneena, mutta toki mukaan voi tulla ilman kummempia rooliasujakin. Kansa sytyttää kynttilät, öljylyhdyt ja soihdut ja vaeltaa kirkkoon. Kirkko on pimeä ja valoton, mutta kansa valaisee sen tuliaisillaan.
Zombiekirkossa voidaan laulaa jokin sopiva virsi tai hengellinen laulu, ehkä myös pieteetillä valittu popkappale, mutta pääpaino on Bachin musiikissa, jossa on kylliksi voimaa.
Kirkossa on neljä alttaria, joille zombiekansa jättää kirjoitettuja lappusia tai symbolisia esineitä. Alttarien nimet ovat: toiveiden alttari, pelkojen alttari, rohkeuden alttari ja riemun alttari. Toiveiden alttarille jätetään toiveita ja haaveita – rukousmuodossa tai miten vaan. Pelkojen alttarille jätetään kaikki, mikä pelottaa. Rohkeuden alttarin kuvat, sanat tai esineet kertovat siitä, mikä antaa rohkeutta. Vastaavasti riemun alttarille tuodaan suurimmat ilonaiheet. Kirjoitettujen asioiden puolesta voidaan rukoilla. Sen jälkeen Raamatusta luetaan iankaikkisen elämän sanoja ja julistetaan uutta elämää Kristuksessa, joka on elämän ja kuoleman Herra.
Kuinka zombiekirkon toimittajat ovat pukeutuneet ja mitä ovat liturgiset tavat ja eleet? Itse olen melkoinen zombie ilman mitään rooliasujakin. Pappi voi toki käyttää hillitysti jotain asustetta, symbolia tai korua, joka kertoo illan teemasta. Ei kuitenkaan ehkä viikatetta. Muutama vuosi sitten Suokonaution kirveskin sai aikaan metelin!
Zombiekirkosta vaelletaan päätteeksi juhla-aterialle, jossa asut voidaan riisua, naamat pestä ja syödä pitkän kaavan mukaan, kuin taivaan salissa konsanaan. Riemu ja ilonpito on paikallaan sillä oikea yltäkylläinen elämä on sentään toista kuin zombeilla, jotka elävät varjoelämää kuolleina.
Kehittelemisen arvoinen idea. Vastasi myös kysymykseeni, jota olen miettinyt: ”Miksi zombit kiehtovat?”.
Hauska idea, olisi mukava nähdä toteutettuna. Voisihan se tietynlaista kriittistä keskusteluakin herättää.
Kyllä siellä ruokapöydässä pitäisi sitten olla vaikka värjättyä kukkakaalia tai muuta aivojen näköistä zombien herkkua.
Vanhana kauhukulttuurifanina pystyn seuraamaan Timo Juntusen hulvatonta ideanjuoksua . Viihdettä, mahdollisella vakavalla pohjavireellä, muistutuksella kuolemasta ja pahuudesta, sitä kauhukulttuuri on: halloween, noidat, zombit, kirjat, elokuvat…Jos taas kauhu alkaa käydä liian todelliseksi, se alkaa pahasti kuvottaa, eivätkä kauhukulttuurin tekijät yleensä kaikkein äärimmäisimpiä reaktioita toivo.
Jutun pointti ? Halloweeniin, ym. turhaa lukea enempää kuin niissä on, jota ainakin jossain päin maailmaa tehdään.
Ei Juntuselta ainakaan luovuutta puutu