Tämän päivän, 3. adventtisunnuntain teemahan on yhtä selvä kuin sen värit: violetti tai sininen. Tehkää tie Kuninkaalle! En kiistä teemasta mitään kirkkovuoden teksteineen. Silti haluaisin mieluumin sanoa teeman muodossa: Tehkää tie Ihmisen Pojalle, Jumalan Pojalle. Jeesukselle Kristukselle. Marian ja Joosefin esikoiselle! Siunatulle.

Kuninkuus sanana on maalliseen valtaan ja asemaan liittyvä arvonosoitus, maallisesti periytyvä ja elitistinen arvosana maallisessa valtahierarkiassa. Jeesus ei ollut koskaan tätä luokkaa. Hänen kuninkuutensa oli taivaallista. Mutta mitä taivaallista puhe nykyihmisille kuninkaasta tuleekaan mieleen. Lähin assosiaatio ovat nykyhovit varsin mahtipontisine seremonioineen, skandaaleineen, turhiksineen jne. Ja suuri raha kaiken ylläpitämiseksi.

Tämä kaikki Jeesukselta kuninkuudessaan puuttui, paitsi ehkä skandaali kun hän kapinoi fariseuksia vastaan ja puhdisti Jerusalemin temppelin rahanvaidosta ja kaupustelijoista tehdäkseen siitä rukouksen huoneen. Kuninkuutta ajatellen Keesus oli kaikkiaan suuri häpeä juutalaisten maailmassa: tuli Nasaretista, eli kalastajien seurassa, rikkoi sääntöjä, tuli tuomituksi omiensa lakien mukaan rikolliseksi, kuoli siten ristillä. Roomalaiset pesivät kätensä koko touhusta.

Se että itämaan tietäjät tulivat loppiaisena, kuten nykyään lasketaan, tuomaan hänelle ruhtinaalliset lahjat, oli ainoa maallinen suuri kunnianosoitus Jeesukselle! Mihin lahjat oikeastaan menivät. Egyptin pakomatkaanko? Jeesuksesta ne eivät tehneet evankeliuien mukaan rikasta saati ruhtinaallista. Itämaan tietäjien tarina jää konkreettisuuden sijasta varsin symboliseksi. Mirha ja suitsukkeet tuoksuineen kyllä menivät taivaan tuuliin kuten aromit ilmassa ylipäänsä.

Sitähän Jeesuksen kuninkuus, joka sai ylleen orjantappurakruunun, ennen muuta on. Hengellinen vertauskuva maalliselle. Kuitenkin emmin sen käyttöä. Jeesusen lähimmille nykyajassakin on ehkä parasta(?) puhua maallikon kielellä mitä he ymmärtävät. Puhua Antikuninkaasta maan päällä, (mutta toisin taivaassa). Kunnian kuninkaasta, joka olikin henkipatto. Sai kerran tietäjien lahjoja, mutta oli aina vaatimattomien elinolosuhteiden kanssaihminen. Varsin varaton. Jalankulkija lähes mierontiellä. Raivoisa kanssaihmisten, tavisten, rakastaja jne.

Näin joulun alla korostuu jotenkin kiiltokuvamainen Jeesuksen syntymäjuhlan odotus, jota tukee Kunnian Kuninkaan odotustematiikka. Kyllä jouluun liittyvät seimiastelmat ja luolasynnytysikonit, mutta köyhyyden rikkautta kuitenkin juhlitaan kodeissa maallisilla lahjavuorilla - ei Jeesuksen nimiin vaan Joulupukilta. Jotenkin  soisin, että lahjapäivä olisi katolisten maiden mukaan vasta loppiaisena. Joulun sanoma hukkuu meillä ainakin lasten silmissä maallisten odotusten täyttymyksiin ja pettymyksiin joulujuhlan aattona.

Kirkko kyllä osoittaa, mikä on suurin kauden lahja-aika: itse joulupäivä, kun Jumalan lupaus, Sana, tuli lihaksi Ihmisen pojassa. Kuinka monelle tämä varsinaisen juhlapäivän merkitys sanoo mitään , jos ei satu olemaan kirkollisista piireistä. Maallikko kokoaa voimiaan lahjojen paikoilleen panemisessa, paperien selvitelyssä, aattoruokien uudelleen versioinnissa jne.

Tehkää tie Kunikaalle! Olisiko se tänä päivänä muuta kuin materiaalisen joulun valmistelua?