Onko tavallinen seurakuntalainen kiinnostunut muusta kuin arjesta ja armosta? Miksi peruskoululaisen yleissivistys on kaiken kristillisen kirjallisen ilmaisun mitta?
Ei ole kirkon yleisötilaisuutta, jossa ei kuulisi puheenvuoroa ”tavallisen” seurakuntalaisen näkökulmasta. Tavallisesti tällainen puhe kiertää elämän älylliset haasteet, oikoo hedelmällisen dissonanssin mutkat ja tiivistää kirkon tehtävän samaan kuin missä tahansa yleishyödyllisessä yhdistyksessä.
Vanha yliopistomies antoi kerran neuvon mieleenpainuvaa puheenvuoroa varten. Sääntö on se, että kuulijoita ei saa aliarvioida: mieluummin välillä vaikeatajuisestikin pohdiskellen, mutta ei koskaan vanhan kansakoulunopettajan tyylillä sormea heristäen.
Kirkon arki ja kristillinen elämä ovat etääntyneet Suomessa kauaksi toisistaan. Kirkon työn keskiössä on arki: harmaa ärsyttämätön ja näkymätön työ. Kristillinen elämä on kuitenkin historian, politiikan ja uskonnon koko ajan muuttuva vyyhti. Sen analysoiminen ei kirkolta tunnu onnistuvan.
Minä uskon, että tavallinen kristitty on järjestelmän tuotos. Riviseurakuntalainen avaa suunsa aina silloin, kun joku uhkaa horjuttaa Ruususen unta nukkuvaa yhteisöä.
Todellisuudessa tavallinen kristitty haluaisi pohtia kirkkonsa piirissä oppia, historiaa tai politiikan ja uskonnon suhteita.
Esim. Zeuksen vanhan temppelin rauniolla tuohuksen tällä hetkellä eläville sytyttäneenä ja mm. moskeijassakin vierailleena olen samaa mieltä piispa Jolkkosen kanssa. Mielestäni uuden kulttuurin on rakennuttava edellisten sukupolvien jättämälle työperinnölle, että kehitys olisi kestävää.
Ei ole mitään mieltä siinä, että me sukupolvi toisensa jälkeen muutumme ”kiakkojoukkuiden” tapaisiksi vain vihaa ylläpitäviksi anarkisteiksi ja tuhoamme edellisten sukupolvien työn – tai kaadamme heidän hautausmaidensa hautakivet panssarivaunuvarikkojen perustaksi maallisen vallan varmistamiseksi kuten itärajan taakse jääneessä sukuni entisessä kotipitäjässä on tehty.
Mielestäni meidän on opittava kunnioittamaan edellisten sukupolvien työtä, johon meillä länsimaisessa sivistyksessä kuuluu mm. YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus ja lasten oikeuksien sopimus puhumattakaan oikeudesta päättää itse omasta yhteiskuntajärjestelmästä ja olla suvereeni ja rehellisesti kansainvälistä oikeutta noudattava valtio.
https://www.youtube.com/watch?v=oGND0foIWTo
Vesa Ahlfors :”Kirkon piirissä tosin jotkut kieltäytyvät täysin alentumasta minkäänlaiseen “vuoropuheluun.””
Lueskelin aamulla tuota blogia, josta kerrot ja ajattelin, että taidat tulla valituksi blogin ”farmakokseksi” eli syntipukiksi, jonka valinta kuului pakanuuden ajan Targhelia-juhlaan. Syntipukki sai kantaakseen koko yhteisön syyllisyyden ja Ateenassa hänet karkotettiin ja joonialaisissa kaupungeissa poltettiin tai kivitettiin kuoliaaksi. (tiedot Paavo Castrenin kirjasta Antiikin uusi historia) 🙂
Piispa Jolkkonen: ”Kuopion piispa Jari Jolkkonen toteaa Savon Sanomien kolumnissaan, että moniarvoisuus ja avarakatseisuus voivat toteutua vain siellä, missä erilaiset vakaumukset saavat näkyä ja missä ne pannaan vuoropuheluun.
Jolkkonen haluaa puolustaa oikeutta sekä positiiviseen että negatiiviseen uskonnonvapauteen. Hän toteaa myös, että erilaisia vakaumuksia pitää sietää.”
Hyvin sanottu. Niitäkin kirkon edustajia on ollut, jotka ovat jyrkkään tyyliin kieltäytyneet kaikesta ”vuoropuhelusta” heidän mielestään harhaoppisten kanssa. Ehkäpä siihen piispa Jolkkosen vaikutuksella olisi tulossa muutosta, mene ja tiedä.
Luin Jolkkosen kolumnin, pari kommenttia siihen.
Jolkkonen rinnastaa uskonnollisen vakaumuksen ja esim. luomuruoan syömisen ideologisena valintana. Tarkoittaako tämä, että koska ”jokaisella on jokin vakaumus” niin koko kategoria ”uskonnonvapaus” voidaan poistaa? Näin Jolkkonen näyttäisi argumentoivan todetessaan, että ”pyrkimykset erottaa uskonnolliset ja ei-uskonnolliset vakaumukset ovat ideologisia.” No hyvä, uskonnonvapauden kategorian lisäksi uskontoihin ja uskonnollisten yhteisöjen erivapaudet, joita perustellaan uskonnon erityisluonteella, voidaan poistaa, koska ei ole mitään uskonnon erityisluonnetta. Kristinusko ei ole sen erityisempi ideologia kun luomukananmunien syöminen.
”Kristinuskon näkökulmasta ei ole niin, että ihminen harjoittaa ammattia päivällä, urheilua illalla, seksiä yöllä ja uskontoa sunnuntaina”, kirjoittaa Jolkkonen ja jatkaa: ”Tunnen monia, jotka tahtovat kiittää elämän lahjasta, auttaa naapuria, suojella luontoa, harjoittaa tieteitä, tukea taiteita, hoitaa työnsä kunnollisesti, levätä pyhänä ja olla uskollinen puoliso, koska he kokevat nämä tehtävät Jumalan antamiksi. Heille koko elämä on uskonnon harjoittamista.” Edelleen, jos uskonnon harjoittamisella ei olekaan tiettyä erityisluonnetta ja jos se tosiaan ole oma kategoriansa, jota tulisi erikseen suojella, niin kai se sitten voidaan poistaa.
Jolkkonen ei voi ”vaatia yhteiskuntaa, jossa minun ei tarvitse olla missään kosketuksissa uskontojen kanssa. Muussa tapauksessa pitää muuttaa korpeen tai Pohjois-Koreaan”. Jolkkonen voi kuitenkin vaatia, että hänen oppilaittensa koulussa lauletaan yksi tietty laulu tai muuten hänen oppilaansa eivät osallistu koulun järjestämään tilaisuuteen. Hmmm.
”Lausuessaan Isä meidän -rukousta ihmisellä täytyy olla rukoilemisen tarkoitus. Uskontoa ei voi harjoittaa vahingossa tai itseltä salassa. Vanhat pietistit sanovat, että täytyy olla ”sydän mukana”. Ilmaus on vanhahtava, mutta asiallisesti oikea.
Tämän intentioehdon korostaminen voisi tuoda vapautta ja rentoutta keskusteluun. Voin vierailla moskeijassa ilman, että minusta tulee muslimi. Voin vierailla itkumuurilla kipa päässä ilman että minusta tulee juutalainen. Molempia olen kokeillut. Toimii.”
Ok. Jolkkonen voi siis kiittää ja ylistää Allahia vaikkapa laulun tai puheen keinoin. Siinä ei silloin ilmeisesti ole vaadittua intentiota eikä kysymys ole myöskään tarpeettomasta kategoriasta nimeltä uskonnon harjoittaminen vaan laulamisesta tai puhumisesta. Ilmeisesti tämäkin toimii.
Hehheh tätä muokkaustyökalun puutetta. Piti sanomani
Jolkkonen ei voi “vaatia yhteiskuntaa, jossa minun ei tarvitse olla missään kosketuksissa uskontojen kanssa. Muussa tapauksessa pitää muuttaa korpeen tai Pohjois-Koreaan”. Jolkkonen voi kuitenkin vaatia, että hänen lastensa koulussa lauletaan yksi tietty laulu tai muuten hänen lapsensa eivät osallistu koulun järjestämään tilaisuuteen. Hmmm.
Jani Salminen :”Jolkkonen voi siis kiittää ja ylistää Allahia vaikkapa laulun tai puheen keinoin”
Piispa Jolkkonen ei ylistä Allahia koska hänen tuntemansa Jumala on uskontojen ainoa Jumala, joka ”tuli lihaksi” ja pelasti ihmiskunnan. Kuten ei ylistä perheemmekään, jossa avioliittoa kunnioitetaan sakramenttina, jossa sitoudutaan koko elämän ajaksi tahtomaan keskinäistä rakkautta ja myös sen mukanaan tuomaa perherakkautta toisin kuin yhteiskunnassa nyt tapahtuu.
Tuo sakramentti on tuonut elämäämme ulottuvuuksia, joita nykyinen vain taloudelliseen voitontavoitteluun perustuva yhteiskunta ei arvosta kuten esimerkiksi sen, että 90-luvulla annoimme puolisoni kanssa valtiolle omavelkaisen takauksen, että eteläiseltä pallonpuoliskolta Suomeen tullut ja karkotusuhan alla elänyt nuori sai jäädä maahan, kun hänen kotimaassaan oli puhjennut sisällissota.
Ateistit voivat kiittää itseään millä keinoin tahtovat, mutta en ole koskaan tavannut ateistia, joka olisi halunnut mitään muuta kuin vain maallista mammonaa itselleen.
Joo, ev.lut.kirkossa avioliitto ei ole sakramentti. Jep, mäkin voin käydä homobaareissa eikä musta tule homoa.
Oikeesti mun sisko käy vain homobaareissa, koska siellä on hyviä tyyppejä ja saa olla rennosti mukana. Heteronakin.
Suosittelen tällaista avaruutta.
Jokainen on vapaa käymään homobaareissa, hyppimään irtosuhteissa, juopottelemaan tai elämään missä tahansa synneissä, mutta silloin se ei ole Jeesuksen seuraamista, Jumalan sanan tottelemista tai Jeesuksen sanoihin uskomista: ”Jos te minua rakastatte, niin te pidätte minun käskyni.” (Joh. 14:15).
Jumala haluaa kuitenkin eheyttää jokaisen särkyneen ihmisen ja pelastaa ihmisen itseltänsä, että hän perisi taivasten valtakunnan.
”Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa. Ja tuommoisia te olitte, jotkut teistä; mutta te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.” – 1. Korintolaiskirje 6:9-11
Jumala tahtoo antaa meille anteeksi, kun katuen otamme Jeesuksen sovitustyön vastaan. Hän rakastaa jokaista ja tahtoo, että ihminen tulee parannukseen, mutta Hän ei voi pakottaa, sillä rakkaus toimii vain vapaehtoisesti.
”Mutta mihin minä vertaan tämän sukupolven? Se on lasten kaltainen, jotka istuvat toreilla ja huutavat toisilleen sanoen: ’Me soitimme teille huilua, ja te ette karkeloineet; me veisasimme itkuvirsiä, ja te ette valittaneet’.
Sillä Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja he sanovat: ’Hänessä on riivaaja’.
Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja he sanovat: ’Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!’ ” Matt. 11:16-19
”Jokainen on vapaa käymään homobaareissa,”
Toki. Niissä on paljon ystävällisempi, ihmisläheisempi ja miellyttävämpi ilmapiiri kuin baareissa yleensä. Niissä on mukava kaltaiseni heteronkin piipahtaa (muuttumatta silti homoksi). Älykästä keskusteluseuraa on aina tarjolla ilman, että kukaan tulee ehdottelemaan mitään intiimimpää. Suosittelen lämpimästi myös heteroille.
Sonja Ottavainen: ”Joo, ev.lut.kirkossa avioliitto ei ole sakramentti. Jep, mäkin voin käydä homobaareissa eikä musta tule homoa..”
Mainitsitko asiasta ripillä, joka taas tietääkseni on ev.lut. kirkon mukaan sakramentti ja siinä ns. Augsburg:in uskontunnustuksessa sellaiseksi määritellään? 🙂 🙂
Jos sitä vierasperäistä sanaa sakramentti nyt halutaan ”viljellä”, niin mielestäni koko kristityn elämän pitäisi olla eräänlaista sakramenttiin pyrkimistä. Sanalla kai tarkoitetaan jotain tyyliin: Kirkon pyhä toimitus. Katolinen ja ortodoksinen kirkko kaiketi laskevat avioliittoon vihkimisen myöskin sakramentiksi.
Sonja Ottavainen: ”Joo, ev.lut.kirkossa avioliitto ei ole sakramentti. Jep, mäkin voin käydä homobaareissa eikä musta tule homoa.”
Mainitsitko asiasta ripillä, joka tietääkseni on ev. lut. kirkon mukaan myös yksi ”sakramentti” ja sellaiseksi määritellään myös siinä ns. Augsburgin uskontunnustuksessa? 🙂 🙂
Jos nyt sitä vierasperäistä sakramentti sanaa halutaan viljellä, niin koko kristityn elämänhän pitäisi olla eräällä tavoin siihen pyrkimistä. Sanahan kaiketi tarkoittaa jotain tyyliin : kirkon pyhä toimitus.
Tiettävästi katolinen ja ortodoksinen kirkko pitävät myös avioliittoa ja avioliittoon vihkimistä sakramenttina.
”Mainitsitko asiasta ripillä, joka taas tietääkseni on ev.lut. kirkon mukaan sakramentti”
En ole ikinä kuullut, että kukaan ripittäytyisi evlut kirkossa? Eihän se ole mikään pakko. Toisin on vissiin tapana noissa katolisissa kirkoissa?
Vesa, mainitsinko mistä?
Ja ripillä en ole koskaan käynyt. Rippikoulun olen kyllä käynyt.
PS. Sakramentit (lat. sacramentum, kr. mysterion) ovat kirkon pyhiä toimituksia, jotka Jeesus Kristus on asettanut. Kristus itse on niissä läsnä ja jakaa armoaan näkyvien aineiden välityksellä. Luterilaisessa kirkossa sakramentteja on kaksi, kaste ja ehtoollinen.
http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Sakramentti
Sonja Ottavainen :”Luterilaisessa kirkossa sakramentteja on kaksi, kaste ja ehtoollinen.”
Ortodoksikirkossa sakramentteja on seitsemän ml. pappeus ja avioliitto. Kun on kasvanut siihen, että noita asioita kunnioittaa, niin on ollut todella vaikea sopeutua siihen, että kun olet noita arvoja halunnut noudattaa, sinut on leimattu irtolaiseksi tai muuksi loiseksi vain sen vuoksi, että halusit hoitaa omat lapsesi.
Myös isäni tunsi varmasti ”riistoporvariksi” leimattuna yksityisyrittäjänä yhteiskunnan paineen, kun kävi oman työnsä ohella vuosikaudet hoitamassa dementikkoäitiään, kun julkisen terveydenhuollon resurssit oli ”juustohöylätty” sellaisiksi, että sairaalassa ei ollut resursseja edes kroonikkopotilaiden ruokkimiseen.
Samat ”fiilikset” tunsin itse, kun sairaalalottana toiminut soitti ja pyysi apuani, kun ei sitä muualta saanut. Olin tutustunut häneen Unicefin merkeissä ja hän ei enää pystynyt liikkumaan ilman apua. Järjestin yrittäjätyöstäni ”vapaata” ja hoidin oman toimeni ohella hänen kauppaostoksensa, laitoin ruokaa, käytin kampaajalla, silmälääkärissä, siivosin ja pesin pyykit. Kun aloitin, hänen pöydällään oli kasa psyykenlääkkeitä, joista hän saattoi luopua yhteisten touhujemme seurauksena.
Kun ajattelee kaikkia niitä asioita, joihin sitouduimme ja joihin baarien ja bileiden tms. sijasta resurssejamme upotimme, tuntuu kohtuuttomalle se syyllistäminen ja vihankylvö, jota eityisesti vasemmisto harrastaa vain sen vuoksi, että puolisoni oli johtaja ja kuuluu vapaamuurareihin.
Vesa, Augsburgin tunnustuksessa ripistä kirjoitetaan kohdassa XI seuraavasti: ”Ripistä seurakuntamme opettavat, että yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä.”
Rippi ei ole sakramentti. Se määritellään seuraavilla tavoilla:
1) Siitä on Kristuksen käsky.
2) Se sisältää näkyvän aineen, kasteessa vesi, ehtoollisessa leipä ja viini.
3) Se välittää Jumalan armon.
Ripin suhteen esimerkiksi Lutherin teksteissä on horjuntaa. Myöhemmin hänen kantansa vakiintui ja esittelemistäni kohdista voi huomata sen miksi rippi ei ole sakramentti.
Ripin käyttöä on tutkittu hyvinkin paljon ja siitä löytyy kirjallisuutta ihan nimen perusteella etsien. Ohessa vielä linkki ripin sisältöön.
http://www.evl.fi/katekismus/raamatturippi/41.html
Vesa, luitko sen raamatunkohdan mihin ajatus perustuu? ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi (Joh.20: 22-23).”
http://www.evl.fi/raamattu/1992/Joh.20.html#22
Sonja Ottavainen: ”Vesa, mainitsinko mistä? Ja ripillä en ole koskaan käynyt. Rippikoulun olen kyllä käynyt.”
En ole minäkään. Linkittämäsi sivu toisaalla kuvaa ev. lut. kirkon rippiä:
”Rippi on kirkon pyhä toimitus, jonka Kristus on asettanut ja jossa saadaan syntien anteeksiantamus. Ripissä ihminen tunnustaa syntinsä ja saa synninpäästön. Tämä voi tapahtua kahden kesken sielunhoitajan kanssa (yksityinen rippi, salarippi) tai yhteisessä jumalanpalveluksessa (yhteinen rippi). Messussa yhteinen rippi merkitsee myös valmistautumista syntien anteeksiantamuksen ateriaan, ehtoolliseen.”
”Ripin ottaa vastaan pappi tai luterilaisessa kirkossa myös muu kirkon työntekijä tai maallikko. Ripin vastaanottajia sitoo rippisalaisuus, toisin sanoen ripissä ilmaistuja asioita ei saa paljastaa kenellekään. Rippisalaisuuden rikkomisesta on säädetty papeille ankarat rangaistukset. Rippisalaisuus on ripin toimittamiselle välttämätöntä.”
http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Rippi
Ristiriidassa siinä mielessä Raamatun kanssa, että se sanoo vain Jumalan voivan antavaa syntejä anteeksi. Kolmas osapuoli ei voi sitä tehdä. Toinen ihminen voi tietysti esim. yrittää auttaa vakavia syntejä tehneitä ihmisiä ja kuulla tämän tunnustavan tehneensä niitä.
Mika Turunen: ”Vesa, luitko sen raamatunkohdan mihin ajatus perustuu? “Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi (Joh.20: 22-23).”
Joh. 20:21–23: ”’Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.’ Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ’Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.’”
Miten apostolit ymmärsivät ja sovelsivat tämän? Raamatussa ei kerrota ainoastakaan tapauksesta, jossa apostoli olisi kuunnellut yksityistä synnintunnustusta ja sitten antanut synninpäästön.
Mutta ne vaatimukset, joiden perusteella Jumala antaa anteeksi, esitetään Raamatussa. Apostolit saattoivat pyhän hengen johdolla ymmärtää, täyttivätkö ihmiset nuo vaatimukset, ja saattoivat sen perusteella julistaa, että Jumala joko oli tai ei ollut antanut heille anteeksi. Ks. esimerkkejä Apt. 5:1–11:stä, myös 1. Kor. 5:1–5:stä ja 2. Kor. 2:6–8:sta.”
Tämäkin voidaan ymmärtää niin, että Jeesuksen apostoleille oli annettu erityisasema siinä suhteessa. Raamattu ei sano, että kaikki kristityt olisivat siinä asemassa, eivätkä olisi samassa mielessä esim. seurakuntien ”paimenet.”
Onpas rohkea piispa kun voi tehdä kaikkea tuota, eikä muutu muslimiksi. Hän on kuitenkin ymmärtänyt tämän koulujen kannalta väärin. Ateistikin voi tehdä tuollaisen vierailun ihan hyvin mielin mutta hän ei toivo, että esim. 12-vuotisella koulu-uralla hänen tarvitsisi osallistua lähes kuukausittaiseen uskonnonharjoituksen observointiin kouluajalla.
Jolkkosen mukaan uskonnonvapaus molemmissa muodoissaan (sekä positiivisena että negatiivisena uskonnonvapautena) sopii hyvin yhteen juutalais-kristillisen perinteen kanssa. Hänen mielestään dekalogin ensimmäinen käsky (Minä olen Herra sinun jumalasi, älä pidä muita jumalia) puhuu uskonnonvapauden molemmista muodoista.
Miten niin puhuu? Eikö israelilaisia nimenomaan määrätty pitämään vain yksi Jumala, ja hänen käskynsä, ei muita jumalia? Mielestäni on kaukaa haettua perustella uskonnonvapautta, siten kuin se yhteiskuntamme lainsäädännössä ymmärretään, Raamatulla ja kristinuskolla. Käsittääkseni kristinuskon sanoma ei ole nyky-yhteiskuntamme käsittämä uskonnonvapaus, vaan se, että ”älkää pitäkö muita jumalia” (Vanha Testamentti) ja ”uskokaa minuun ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” (Uusi Testamentti).
Sari, sinullapa on tiukka tulkinta. Uskotko tosiaan siten kuin kirjoitit? Jos, niin huomaa samalla muutama tekemäsi loikka. Mitä itse aiheeseen tulee niin Paavalihan kirjoittaa epäjumalille uhratun lihan syömisen yhteydessä siitä, että me tiedämme ettei epäjumalia ole (1. Kor. 8:4). Näin hän kiinnittää huomion siihen, että lihan syöminen tai syömättä jättäminen ei vaikuta jumalasuhteeseen sinänsä. Vain asennoituminen vaikuttaa.
Tässä tapauksessa Paavalin lausumaa voinee soveltaa siten, että sillä ei ole merkitystä jos käy vierailulla moskeijassa tai laulaa luikauttaa suvivirren kaikkine säkeineen tai osallistuu täysin rinnoin koulun kevätjuhlaan. Olennaista on tarkoitus. Uskontunnustuksen voi lukea ulkoa tai osallistua siihen täysin sydämin. Ulkopuolinen ei välttämättä näe eroa vaikka se onkin olemassa. Toinen hokee vain sanoja ja toinen tunnustaa uskon.
Aivan ensiksi on hyvä tehdä selväksi, että kristityt eivät seuraa Vanhan liiton lakia, vaan Kristuksen lakia Uudessa liitossa. Kun tämä perusasia on selvitetty, niin voidaan toki katsoa miten Vanhassa liitossa toimittiin muukalaisia kohtaan.
”Älä sorra äläkä ahdista muukalaista, sillä te olette itse olleet muukalaisina Egyptin maassa.” – 2. Mooses 22:21
Sari Roman-Lagerspetz on täälä kertaa osittain oikeassa. Kristinuskoon kyllä kuuluu ehdoton totuusvaatimus. Mutta kristityt ovat viimeisten kolmensadan vuoden aikana kovien kokemusten kautta oppineet arvostamaan uskonnonvapautta. Vain perustuslain ja ihmisoikeussopimusten määrittelemä uskonnonvapaus antaa lain turvan sille, että evankeliumia voidaan julistaa ilman rangaistuksen pelkoa. Tiedämme hyvin, että kaikkialla maailmassa tämä ei nykyisinkään ole mahdollista. Mutta kun edellytämme toimintavapautta itsellemme, on se sallittava myös muille. Siksi juuri positiivisen uskonnonvapauden puolustaminen on kaikkien uskontojen yhteinen asia.
Suomessa vallitsee markkinatalous, eli ainoa jumala on raha. Muusta mussuttaminen on melko naivia. Hiukan koulupoikamaiselta kuulostaa myös puhe Pohjois-Koreasta. Siellä on toiset ajatukset ja toinen järjestelmä. Kuvittelemmeko me täällä todellakin olevamme jotenkin vapaampia tai parempia kuin he?
Kari Peitsamo :”Suomessa vallitsee markkinatalous, eli ainoa jumala on raha.”
Meillä vallitsee epäterveen bilateraalisen kaupan avulla syntyneen kansallisomaisuuden yksityistetyille raunioille rakennettu valtiokapitalismi, jossa suuryritysten palkkajohtajien ja työntekijöiden palkatut työmarkkinajohtajat sanelevat konsultti-euron avulla kenellä tässä yhteiskunnassa oikeastaan on oikeus taloudelliseen perusturvaan ja kenellä ei.
Järjestelmä on rakennettu Nl:n nomenklatuuran mallin mukaisesti ja todellinen demokratia on siitä kaukana kuten poliittiset virkanimitykset ja nyt nähty valtiovarainministerin valintakin osoittavat.
Peitsamon mukaan, emme siis Suomessa ole sen vapaampia kuin kansalaiset Pohjois-Koreassa.
Voiko ideologia enää pahemmin sokaista?
Kari-Matti, olemme aina jonkun järjestelmän vankeja, oli se sitten kommunistinen tai kapitalistinen. Ainoa vankeus joka ihmisen vapauttaa, on vankeus Kristuksessa. Mutta yhteiskuntajärjestelmistä se ei vapauta. Olemme kaikissa järjestelmissä kuoleman omat.
Epäilen vahvasti, että sinäkin Kari valitset mieluummin ”vankina olemisen” Saulin kapitalistisessa Suomessa kuin Kim il jne..kommunistisessa Pohjois-Koreassa.
Muistan, että aikoinaan muutoin Skp:n fiksumpaan kaartiin kuulunut rauhanpuolustaja Anna-Liisa ”lili” Hyvönen otti kantaa Pohjois-Korean ja ”papa” Kim Il Jungin puolesta pitäen maata arvostelevia puheita lähinnä imperialistien kätyrien propagandana. Juolahti tämäkin jostain syystä assosiaationa mieleen kommenttejasi lukiessa:-)
Yhteiskunta- ja talousjärjestelmillä on eroa, myös kristinuskon kannalta.
Pohjois-Koreassa ovat elämän keskiössä perhearvot ja työ. Myös käytännössä. Suomessa molempien puolesta paljon kyllä puhutaan, mutta arjen todellisuus paljastaa rikkinäiset ihmissuhteet ja ihmisten sisäisen epätoivon, joka heijastuu kaikkialle suomalaiseen yhteiskuntaan. Elämme valheessa. Vaikka sinnikkäästi muuta väitämme, meillä ei mene hyvin. Pohjois-Koreaa on helppo pilkata. Jopa Suomen ulkoministeri ilakoi hiljakkoin aivan julkisesti P-Korean johtajan kuolemalla, mutta olisiko meillä asenteissamme ja käytöstavoissamme tässä suhteessa parantamisen varaa? Pohjois-Koreassa ei pilkata meitä.
Sari Roman-Lagerspetzin kommentista tulee mieleen, että piispallahan on hiuksetkin epäjärjestyksessä.
http://www.savonsanomat.fi/mielipide/artikkelit/kaikilla-on-vakaumus/1828484
”Perustuslaissa turvataan jokaiselle uskonnon ja omantunnon vapaus. Siihen kuuluu esimerkiksi oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa yksin ja yhdessä, ilmaista vakaumus ja kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan. Tätä sanotaan positiiviseksi uskonnon vapaudeksi.
Edelleen kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Kuulumispakkoakaan ei ole. Tätä taas sanotaan negatiiviseksi uskonnonvapaudeksi.
Molemmat kuuluvat yhteen. Molemmista oikeuksista tahdon itsekin nauttia. Haluan puolustaa kaikkien oikeutta kumpaankin.
Uskonnonvapaus molemmissa muodoissaan sopii hyvin yhteen juutalais-kristillisen perinteen kanssa. Eräässä mielessä dekalogin ensimmäinen käsky puhuu uskonnonvapauden molemmista puolista. Vanhan testamentin mukaan Jumala vapauttaa Israelin kansan Egyptin orjuudesta ja antaa sille vapauden elää todeksi juutalaista uskoa Luvatussa maassa.”
Minusta piispa Jolkkonen puhuu tässä siitä, että Israelin kansalla oli oikeus palvoa omaa Jumalaansa ja toisaalta oikeus olla palvomatta Egyptin jumalia.
Sitten voi tietenkin spekuloida sillä, että onko jonkun jumaluskoon identifioituneen kansan sisällä oikeus uskoa johonkin toiseen jumalaan. Kysymys on tietenkin hieman hassu, sehän on samanlainen kuin jos Kalpan kannattajien joukossa olisi joku Tapparan kannattaja ja häne vaatisi saada olla Kalpan porukassa Tapparan lippuineen. Mutta koska nykyisin emme elä teokratiassa, niin kai tämäkin on mahdollista.
Mutta meillä on varmaan monia tapoja lukea eri piispojen kirjoituksia. Saatanhan olla tulkintani kanssa väärässä. Se vain tuli automaattisesti lukiessani mieleen.
Samassa tekstissä sanotaan
”Toisaalta käskyyn liittyy kielto osallistua vieraiden jumaluuksien palvontaan: ”Älä pidä muita jumalia” ja ”älä tee itsellesi jumalankuvaa”. Ja kun israelilaiset epäonnistuivat, Vanha testamentti sisältää myös juutalaisia itseään vastaan suunnattua uskontokritiikkiä. ”
Ajattelen, että vastaisiko tämä osaltaan Sari Roman -Lagerspetzin huomioimaan yksityiskohtaan piispan kolumnissa.
Ehkä piispan pointti tuossa jutussa oli kuitenkin jossain toisaalla, kuin siinä, että onko voidaanko nykyistä uskonnonvapautta perustella VT:lla. Siihenhän eivät kuitenkaan kaikki usko joka tapauksessa.
SIkäli hiusten epäjärjestys on ihan yhtä relevanttia.
Hiukan erikoinen ajatus, että uskonnonvapaus olisi enemmänkin kansakuntien tasolla toteutettava oikeus kuin yksilönvapaus. Sekä perustuslakimme että kansainvälisten sopimuksien mukaan sen ajatellaan olevan yksilönvapaus.
Kun jokin oikeus on yksilönvapaus, se ei silloin voi tarkoittaa, että positiivinen vapaus toisi oikeuden toteuttaa oikeutta milloin vain ja missä vain, koska silloin helposti mm. ajaudutaan rikkomaan toisten negatiivista vapautta varsinkin tilanteissa, joita yksilö ei voi väistää, kuten koulu.
Tähän yksilökeskeiseen vapausajatteluun perustuunäkemys, ettei valtion tule a) tunnustaa tai edistää mitään uskontoaja b) suosia eri uskontoja edustavia kansalaisia epätasa-arvoisesti.
Koulu on yhteiskunnan lailla kansalaisen velvollisuudeksi säätämä pitkä rupeama, joka pääsääntöisesti toteutetaankin yhteiskunnan toimilla, joten on ihan perusteltua vaatia, että koulutila ”rinnastetaan yhteiskuntaan”. Silloin positiivinen uskonnonvapaus harjoittaa uskontoa ”yksin ja yhdessä” ei voi tarkoittaa tilannetta, jota toisin uskovat eivät voi väistää kohtuudella, kuten vaikka yhteisiä juhlia.
Mutta sitähän Jolkkonen ei varmasti tarkoitakaan, sillä positiivinen uskonnonvapaus ei tietenkään koske esim. Suvivirttä, joka ei ole uskonnonharjoittamista vaan kulttuuriperintöä. Eli milloin Suvivirsi lauletaan, sen uskonolliseksi ymmärtävä voi toki yksityisyydessään ja muita häiritsemättä veisata sen niin hartaasti kuin tahtoo, mutta mitään uskonnonvapauteen perustuvaa oikeutta vaatia saada laulaa Suvivirsi ylipäätään juhlassa ei tietenkään voi olla, eikä yhteiskunnan tehtävä muutenkaan ole tarjota tilaisuutta uskonnonharjoittamiseen koulun yhteisessä juhlassa, pikemminkin päin vastoin sen juuri tässä pitäisi pitää kiinni tasapuolisuuden ja neutraaliuden vaatimuksesta.
Jolkkosen puhe oli selkeästi kohdistettu uskosta osattomille, mutta siltikin hän ei oikein osunut maaliin. Miksi olla vakaumuksellinen kristitty tai miksi harrastaa mitään tiettyä uskontoa, jos kaikki ovat samalla viivalla?
Tässä Jolkkonen freudilaisen lipsahduksen muodossa itse myöntääkin sen tosiasian, että Jumalan silmissä ei ole mitään väliä oletko uskonnollinen muslimi, uskonnollinen kristitty, uskonnollinen hindu tai uskonnollinen juutalainen, sillä uskonto ei pelasta ketään. Uskonto tuleekin latinan kielen ”RELIGO” sanasta ja tarkoittaa kiinnittymistä tai sitoutumista.
Raamattu opettaa uskonnon ja rituaalien sijaan uskoa elävään Jumalaan ilman mantroja tai taikasanoja. Jumalan sanassa aukeaa suhde Jumalaan ja avain on tuntea armahtava Jeesus, joka on tehnyt kaiken valmiiksi ihmiselle. Nimi Jeesus tuleekin heprean kielen ”YESHUA” sanasta ja tarkoittaa vapautumista tai pelastumista. Kyseessä on aivan eri asia.
Tunnetko sinä Jeesuksen vai tiedätkö Hänet ainoastaan?
Naulan kantaan.
”Jolkkonen voi siis kiittää ja ylistää Allahia vaikkapa laulun tai puheen keinoin. Siinä ei silloin ilmeisesti ole vaadittua intentiota eikä kysymys ole myöskään tarpeettomasta kategoriasta nimeltä uskonnon harjoittaminen vaan laulamisesta tai puhumisesta.”
Ylipäätään uskonnottomilla ja uskovaisilla (ainakin kristityillä) tuntuu olevan hyvin erilainen käsitys siitä mikä on oikeasti ”uskonnonharjoittamista”. Jeesus, Paavali ja kaikki muutkin kristinuskon merkittävät vaikuttajat Raamatussa (ja nykyisinkin) ovat painottaneet intentiota, tarkoitusta, sydämellä mukana olemista.
Jopa siinä määrin, että ulkoinen uskonnon rituaalien tekeminen tai tekstien lukeminen ei ole oikeaa uskoa. Ehkä tässä tulee esiin se kristinuskon keskeinen totuus, että kristinuskossa ei ole kyse ”uskonnon harjoittamisesta” vaan elävästä sydämen uskosta. Ilman sitä ei ole merkitystä mitä ”uskonnollisesti” sanoo tai tekee.
Jumalan ylistämisestä laulaminen ei ole todellista Jumalan ylistämistä jos sydän ei ole mukana. Tätä voi vallan hyvin soveltaa muihinkin uskontoihin. Sydämen asenne ratkaisee, ei minkään toistaminen, ulkoa opettelu tai jostakin laulaminen.
Lisäksi on mielenkiintoista miten erilainen asennoituminen uskonnottomilla ja uskovaisilla on ”vieraan uskonnon harjoittamiseen.” Kristityllä uskovaisella ei ilmene samanlaista paniikkia (anteeksi ilmaisu) kaikkea muihin uskontoihin liittyvää kohtaan. Sydämen asenne ratkaisee mennäänkö vieraan jumalan palvomisen puolelle vai ei.
Näissä keskusteluissa aiemmin annoin esimerkin toisesta kulttuurista ja sen juhlissa laulettavasta uskonnollisesti sanoitetusta laulusta. Ja että voisin osallistua juhlaan ja varmaankaan en laulaisi mukana, mutta läsnäolo ei olisi ongelma. Eikä se olisi minulle uskonnonharjoitusta tai epäjumalanpalvelusta 🙂
Uskonnottomien taholta täällä on heitelty taas hyvinkin epämääräisiä ”esimerkkejä” ja ”rinnastuksia”, tyyliin ”Miltä tuntuisi jos joku pyytäisi sinua ylistämään Allahia tai Zeusta” tms.
Öööööh… Siis kuka, missä, missä mielessä ja millaisessa tilanteessa ”pyytäisi”? Se on aika oleellinen asia, nääs.
Sitä vain toivoisin, että jos esitetään rinnastuksia ja esimerkkejä (kuten täällä usein tehdään onnistuneesti tai ei) niin esitettäisiin ainakin realistinen, relevantti ja selkeästi todellisuuden mukainen tilanne, johon voi sitten oman kantansa sanoa ja ilmaista miten tilanteessa käyttäytyisi.
Tässä yksi esimerkki monista Raamatussa mainituista tavoista ”harjoittaa uskontoa” kelvottomalla tavalla, vaikka ulkoisesti tekisi samoin kuin muutkin:
”Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion.” (1.Kor.11:28-29)
“Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion.” (1.Kor.11:28-29)”
Perin kummallista.
Jolkkonen on oikeassa siinä, että meidän pitää sietää erilaisia vakaumuksia. Meidän pitää antautua kriittiseen vuoropuheluun. Erilaiset vakaumukset saavat näkyä julkisuudessa; eikä voida vaatia sellaista yhteiskuntaa, jossa ei joutuisi kosketuksiin erilaisten vakaumusten kanssa. (tosin en tajua miten tätä pluralismin ja demokratian periaatetta voi perustella Vanhan testamentin ja ensimmäisen käskyn kautta, kuten Jolkkonen tekee…).
Mutta joo, nämä Jolkkosen ”intentio”-puheet ovat kuitenkin outoja, jos niillä perustellaan kouluissa järjestettäviä kristillisiä hartaustilaisuuksia, aamunavauksia jne.
Jos ”osallistuminen uskonnonharjoitukseen” edellyttää ”tietoista intentiota” (kuten Jolkkonen sen kolumnissaan muotoilee), niin sittenhän koululaisille voisi järjestää ihan yhtä paljon islamilaisia hartauksia/aamunavauksia/jumalanpalveluksia/uskonnollisten laulujen laulamista, joissa ylistetään Allahin ihmeellistä hyvyyttä jne., tai jonkin poliittisen ideologian mukaisia tilaisuuksia, kuin mitä kouluissa nykyään järjestetään kristillisiä tilaisuuksia. Ei olisi mitään pelkoa siitä, että lapset omaksuisivat tai kasvaisivat sisään islamilaisuuteen, sillä eihän Jolkkonenkaan muuttunut islamilaiseksi vaikka hän vieraili moskeijassa.
”Intentiot” eivät kuitenkaan synny tyhjiössä, ja tämän varmasti myös Jolkkonen tietää. Lapsia kasvatetaan niihin ”sisään” erilaisilla tavoilla, sosiaalisesti, opettamalla, viemällä heitä tunnustuksellisiin tilaisuuksiin, rukoilemalla heidän kanssaan säännöllisesti iltarukous, jne.. Luulisin, että tämä on suuri syy siihen, miksi kirkko pitää tärkeänä sitä, että kristinusko ja myös sen tunnustukselliset elementit (hartaudet, aamunavaukset, virsien veisuu jne.) ovat mukana koulujen arjessa. Lapset kasvatetaan vuosien varrella omaksumaan kristillisiä tapoja, ja näin he todennäköisesti myös pysyvät kirkon jäseninä ja oppivat suhtautuvat myönteisesti ja luontevasti kristinuskoon ja kristillisiin tilaisuuksiin.
Minusta tuo intentio-juttu soveltuu lähinnä perinteiden vaalimiseen, jossa on uskonnollista sisältöä tai uskonnollisuuteen viittaavia sanoituksia ym. Kuten juuri suvivirressä.
Uskovainen laulaa sitä rukouksena, Uskonnoton voi laulaa muuten vain tai olla laulamatta jos häiritsee. Suvivirsi on uskonnonharjoitusta vain sille joka sen sydämen rukouksena laulaa Jumalalle.
Eikä ole tarpeellista ottaa joka ikisen uskonnon hartaudenharjoitustilaisuuksia koulun ohjelmistoon. Valtauskonnon mukaan mennään, ja se on ihan ok. Muslimimaissakin.
Tosin esim. Englannissa on kouluja, joissa käytännöksi on otettu, että kaikkien uskontojen juhlat pidetään. Jos se saadaan järjestymään niin sekin on ihan ok. Parempi ainakin kuin uskontojen itsetarkoituksellinen piilottelu ja tasapäistävä neutraalius.
Koulujen selkeät hartaustilaisuudet sitten ovat sellaisia, joihin osallistumisen tulee olla vapaaehtoista. Siihen osallistuvat voivat sitten olla siinä mukana ”intention” kanssa tai ilman.
Tässäkin asiassa on huomattavissa aika mielenkiintoinen ero uskovaisten ja uskonnottomien suhtautumistavan välillä. Vapaa-ajattelijatkin mainitsevat aina vaatimustensa yhteydessä että ”uskonto on saatava pitää yksityisasiana.” Kuitenkaan kukaan uskovainen kristitty ei voi pitää sitä täysin yksityisasiana, siten, että se pitäisi täydellisesti piilottaa muilta, ettei kukaan vain epäilekään että ”tuo on uskovainen.”
Kenen puolesta vapaa-ajattelijat tässä puhuvat? Kenelle uskovaiselle uskon paljastuminen on katasrofi tai hirmuinen häpeä? Näin ei ainakaan pitäisi olla.
Uskovalle, ei täten ole ongelmallista, jos uskovaisuus paljastuu tietyissä tilanteissa tapahtuvan erottelun kautta. Esim. että toisen valtauskonnon maassa ei osallistu johonkin. Onko se ihan kauhea tilanne? Jos mitään seuraamuksia ei tule, puhumattakaan vankeudesta tai kuolemantuomiosta?
Uskonnottomille tällainen osallistumatta jättämisen kautta paljastuva uskonnottomuus tuntuu olevan kestämätön tilanne.
Tässäkin on tosin vain todettava, että henk.koht. en tällaista ymmärrä. Suomessa kenenkään päätä ei panna pölkylle (ainakaan konkreettisesti) uskonnon tai uskonnottomuuden takia.
Toki voisi ehkä tehdä niin, että ohjatut hartaustilaisuudet poistettaisiin, ja sen sijaan annettaisiin mahdollisuus oppilaille hiljentyä ja rukoilla keskenään jossain luokassa. Tai järjestää keskenään lyhyt hartaushetki ruokatunnilla tms. Sehän ei ketään vahingoittaisi, ja joukosta olisivat ”vaarassa” erottua vain ne, jotka sinne osallistuvat.
Kun on kuulemma rukousmahdollisuuskia pitänyt järjestää muslimeillekin.
Sari Weckroth,
Sanot, että ”valtauskonnon mukaan mennään, näin se on muslimimaissakin”.
Joo, arvelen, että Jolkkonenkin on tästä asiasta samaa mieltä. Ja kun ”mennään valtauskonnon mukaan” niin pyritään samalla varmistamaan se, että nykyinen valtauskonto pysyy vastakin valtauskontona.
Aika harvassa taitavat olla ne luterilaisen kirkon nykyisistä tai tulevista papeista, jotka haluavat ”kutistaa” omaa kirkkoaan.
Sari Weckroth, meillä uskonnonvapaus positiivisine ja negatiivisine puolineen koskee yhtäläisesti valtauskontoon kuuluvia että kuulumattomia. Siis kansalaisia heidän uskonnollisesta vakaumuksestaan ja sen luonteesta tai puutteesta riippumatta.
Sari Roman-Lagerspetz: ”Jos “osallistuminen uskonnonharjoitukseen” edellyttää “tietoista intentiota” (kuten Jolkkonen sen kolumnissaan muotoilee), niin sittenhän koululaisille voisi järjestää ihan yhtä paljon” – –
Ei voisi. Esittämäsi näkökanta ei tee oikeutta +Jolkkosen kannalle vaan on löperöä tulkintaa ja mutkien oikomista. +Jolkkonen kirjoittaa Savon Sanomissa: ”Kolmas ehto on tarkoitus eli intentio. – – Tämän intention näkökulma näyttää jääneen sivuun oikeusoppineiden lausunnoissa. Jos huomio kiinnitetään vain ulkoiseen toimintaan, silloin ajaudutaan maagiseen käsitykseen uskonnon harjoituksesta.”
”Tämän intentioehdon korostaminen voisi tuoda vapautta ja rentoutta keskusteluun” – –
Toisin sanoen Jolkkosen tarkoitus on luoda avarakatseisuutta käytävään keskusteluun eikä järjestää kaikkia mahdollisia hartauksia yms. kouluissa. Koulut ovat osa yhteiskuntaa ja niiden yhtenä tehtävänä on kasvattaa lapsista täysipäisiä kansalaisia. Tässä suhteessa on tehtävä valintoja ja katsottava mitä lapsille opetetaan. Uskontojen tuntemus on lapselle eduksi hänen kohdatessaan muita uskontoja kuin se minkä piirissä hän on kasvanut. Mikäli perusteet ovat tiedossa ja hallussa niin silloin myös toisenlaisten uskontojen ymmärtäminen on mahdollista. Jos taas on pihalla niin kuin ellun kanat niin mihinkään on vaikea tarttua. Näiden syiden vuoksi näkisin, että +Jolkkosen korostama vapaus ja rentous ovat hyväksi kaikille.
”Lapset kasvatetaan vuosien varrella omaksumaan kristillisiä tapoja, ja näin he todennäköisesti myös pysyvät kirkon jäseninä ja oppivat suhtautuvat myönteisesti ja luontevasti kristinuskoon ja kristillisiin tilaisuuksiin.”
Ja maksamaan kiltisti jäsenmaksunsa ilman hajuakaan mistään intentiosta.
Sitä vaan ikäänkuin huomaamatta ja vahingossa jäädään kirkon jäseniksi, kun ei huomata/viitsitä erotakaan, vaikka ikää olisikin jo tarpeeksi itsenäisen päätöksen tekemiseen. Minäkin olin ”vahingossa” kirkon jäsen myöhäiselle keski-iälle asti, kunnes viimein huomasin, ettei ole mitään syytä tapakristittyjen sakkiin kuulua. Taitaapa olla kaltaisiani ylivoimaisesti suurin osa kirkon jäsenistä nykyään.
Varsin ikävää tuommoinen lasten aivopesu.
”Koulut ovat osa yhteiskuntaa ja niiden yhtenä tehtävänä on kasvattaa lapsista täysipäisiä kansalaisia.”
Nimenomaan. Miksi ihmeessä kouluissa sitten pitäisi harjoittaa kummallisia henkimaailman menoja???
Ei minulla varsinaisesti uskontoja vastaan mitään ole ja kyllä uskontotiedon (kaikkien suurten uskontojen) opettaminen yleissivistävässä mielessä on paikallaan. Mutta harjoitettakoon uskontoa vapaa-aikoina ja seurakuntien järjestämänä ja opastamana sitten kun ihmiset ovat riittävän kypsiä päättämään itse haluaako uskoa vai ei, ja jos haluaa, niin minkä uskonnon tai suuntauksen mukaan haluaa. Kirkkoon vanhempien päätöksellä lapsikasteen myötä liittäminen on mielestäni väärin, koska lapsi ei voi itse valita vakaumustaan. Lapsikasteen ansiosta saadaan kirkkoon kyllä jäseniä, jotka työikään tultuaan eivät huomaa erota, vaan maksavat kiltisti kirkollisveronsa, vaikka ei heillä sitä uskon intentiota olekaan.
Sari R-L: ”tosin en tajua miten tätä pluralismin ja demokratian periaatetta voi perustella Vanhan testamentin ja ensimmäisen käskyn kautta, kuten Jolkkonen tekee”
Helposti, ja aivan sen alkuperäisen intention mukaisesti. Ensimmäinen käsky (kuten muutkin käskyt) koski vain israelilaisia, muut kansat olivat siitä vapaat.
Myös israelilaisten uskontunustus (”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin”; 5 Moos 6:4) puhuu samasta asiasta: Jahve on israelilaisen Jumala, muilla kansoilla on muut jumalat (5 Moos 32:8).
Jos kuitenkin joku pakanakansoista halusi palvella israeilaisten Jahvea, se oli toki sallittua ja mahdollista, muttei millään muotoa pakollista.
Luonnollisesti Jahven pilkkaaminen ja sapatin rikkominen olivat vakavia rikoksia – tekipä ne kuka tahansa, mutta jumalanpalvelukseen ei voitu ketään pakottaa. Se kun on sydämen asia eikä siis synny pakottamalla.
VT:n käsitys Jumalan universaalisuudesta on syntynyt vasta myöhemmin, käytännössä pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla (500-l eKr.jälkeen).
Tietysti tämän VT:n suvaitsevaisuuden raja oli siinä, että israelilaisten ei ollut lupa palvella muita jumalia, mikä käytännössä merkitsi mm. seka-avioliitojen kieltämistä (varsinkin pakkosiirtolaisuuden jälkeen; tästä puhuvat erit. Esran ja Nehemian kirjat). Seka-avioliitoissa kun altistui nimenomaan epäjumalien palvontaan (onhan uskonnollisen kasvatuksen antaminen lapsille lähes kaikissa kulttuureissa ollut käytännössä äitien tehtävä).
Jouni, hyväksyykö kristinusko (sinun käsityksesi mukaan tai yleisesti) muiden jumalien pitämisen? Onko kuitenkin pakko palvoa jotain (tiettyä?) jumalaa, jotta voisi pelastua?
Minun on vaikea ymmärtää Raamatun ohjeiden (tulkinnan) ristiriitaisuutta: VT:n laki ilmeisesti koski/koskee ainoastaan israelilaisia. Kuitenkin näkee Jeesuksen suuhun laitettavan ohjetta, jonka mukaan laista ei katoa pieninkään kirjain. Mistä laista tässä on kyse, ilmeisesti ei VT:n laista?
Mitä lakia/lakeja (VT:n/jotain muita) kristittyjen pitää luterilaisen opin mukaan noudattaa? Entä muiden kuin kristittyjen; rikkovatko he automaattisesti kristittyjen lakia, ja jos rikkovat, seuraako siitä jotain pahaa?
Onko VT:n ja UT:n jumala ylipäätään luterilaisen opin mukaan sama? Koskeeko VT:n laki nykyaikana esim. juutalaisia tai jotain muuta ihmisryhmää?
Sari Weckroth: ”Toki voisi ehkä tehdä niin, että ohjatut hartaustilaisuudet poistettaisiin, ja sen sijaan annettaisiin mahdollisuus oppilaille hiljentyä ja rukoilla keskenään jossain luokassa. Tai järjestää keskenään lyhyt hartaushetki ruokatunnilla tms. Sehän ei ketään vahingoittaisi, ja joukosta olisivat “vaarassa” erottua vain ne, jotka sinne osallistuvat. Kun on kuulemma rukousmahdollisuuskia pitänyt järjestää muslimeillekin.”
Jos kouluissa nyt olisi ihan välttämätön pakko päästä sitä uskontoaan harjoittamaan (muslimeilla ehkä), niin tämä Sarin kuvaama menettely erityisen ”rukousluokan” avaamisesta kouluun saattaisi olla oikea tapa.
Taitaapa olla vain niin, että tuollaisen rukoustilan oven saranat eivät paljoa kuluisi ja ennen pitkää tilan käyttö uskonnon harjoittamiseen lopetettaisiin siksi, että kävijöitä ei olisi. Taitaisi olla oppilaille liian korkea kynnys mennä välitunniksi juttelemaan jumalan kanssa.