Tässäkö ihastumisen anatomia?

Mistä johtuu se, kun saattaa ihastua aivan täysillä johonkuhun, vaikka oman puolison kanssa menee ihan hyvin? Kysyin kerran vähän hämilläni parikouluttajaltani. Hän naurahti ja sanoi:"mitäs ihmeellistä siinä on. Olemmehan vain ihmisiä".

Ihastuminen sinänsä on ihan normaalia. Kuka tahansa voi aivan yllättäen päästä kokemaan tuon ihanan tunteen. Siinä tulee helposti se ajatus, että haluaisi säilyttää tuon kokemuksen sydämessään. Samalla tajuaa ajatuksen vaarallisuuden ja oman puolison mahdollisen reaktion.

Siinä sitä sitten ollaan omien tunteiden ristiaallokossa. Voisiko säilyttää molemmat? Vai pitäisikö tuohon ottaa etäisyyttä? Olen huomannut joskus etäisyyttä ottaessani, pohtivani sitä, mitkä asiat tuossa henkilössä aiheuttivat tunnekuohuni.

Jim Henrix esittää kirjassaan "Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu"; mielenkiintoisen teorian ihastumisen anatomiasta. Hän vie meidät lapsuuden onnellisuuden kokemuksiin. Sinne jonnekin vuoden-parin tienoille. Siellä oli meillä henkilöitä, jotka hoitivat ja loivat meille ensimmäiset onnellisuuden kokemukset. Niitä kokemuksia kaipaamme ja odotamme takaisin.

Näiden henkilöiden ominaisuudet: luonne, piirteet, käytös ym. On rekisteröitynyt tunne-elämän keskukseemme aivoissa. Tavatessamme uuden henkilön, tiedostamattamme käymme salaman nopeasti läpi tuon rekisterin. Mikäli henkilöllä on sopiva määrä samoja ominaisuuksia, syntyy ihastumisen kokemus.

En tiedä mihin tuloksiin nykyaikainen aivotutkimus on tässä asiassa edennyt. Joten en voi tietää onko teorialla todellisuuspohjaa. Silti olen havainnut sen hyvin käyttökelpoiseksi ihastumiskokemuksen arvioinnissa. Voin nimittäin alkaa mielessäni pohtia mikä ominaisuus, tai piirre tunnemylläkän aiheutti.

Ihastumisessa on vielä yksi hankala piirre. Ainakin tuon teorian mukaan. Kohteessa tulee olla enemmän hankalia, kuin hyviä ominaisuuksia. Sitä minun oli vaikea käsittää pitkään. Sitten muistin sen miten joku opetti, että haemme henkilöä, jonka seurassa voimme ratkaista lapsuutemme perusongelman.
Joten totta kai ihastumisen kohteellani täytyy olla juuri se kaikkein hankalin ominaisuus, jonka kanssa jouduin koko lapsuuteni kamppailemaan. Tämän tiedostaen en ole niin kovin innokas saamaan yhtään lisää näitä kokemuksia.

Riittää hyvin tämä yksi. Häneen ihastuin jo seitsemäntoista ikäisenä. Eikä se kokemus ole mihinkään haihtunut. Jossain vaiheessa tosin luulin menneeni aivan väärän ihmisen kanssa avioliittoon . Silloin aloin tämän ongelmani tiedostaa. Onneksi löysimme tiemme vertaistukeen perustuvaan avioparitoimintaan.Ensin Helsingin NMKY:n ja sitten Paremman avioliiton koulutuksien avulla olemme saaneet luoda suhteestamme jotakin ainutlaatuista. Tuskin mitään parempaa voi enää toivoa, vaikka omaa kamppailuani saan jatkaa yhä.
Rakkaassani saan siihen juuri sopivan vastuksen.

2 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Aihe on hyvin mielenkiintoinen ja ihastuminen on ”katkeran makeaa” Useampia elämän varrella kohtaamani ihastuksia yhdistää, yksi merkittävä piirre, eli ihastuminen on yleensä molemmin puolista ja se tulee täysin puskista. Iän myötä oppii ymmärtämään, että tämä hetkellinen tunnemyrsky menee yleensä suht nopeasti ohi, mutta jättää selkeän muistijäljen. Jokaisen ihastumisen muistaa hyvin vielä vuosienkin päästä, vaikka tilanne voi olla hyvinkin hetkellinen… Ihastuminen ei ole vaarallista, jos osaa päästää siitä nopeasti irti.

    Hyvä parisuhde kestää kyllä ihastukset, mutta siipien polttaminen tulessa aiheuttaa aina tuskaa. Ihminen on joskus aika heikoilla luonnonvoimien myllerryksessä ja varansa saa pitää, ettei altistu vaaraan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Ilmeisesti ihastumisessa tapahtuu voimakas tunnesiirto. Samaan tapaan, kuin esisalama iskee taivaalta ja pääsalama nousee maasta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.