[Antti Mustakallio:] Retorinen analyysi Ville Niinistön blogikirjoituksesta (10.2.) ”Näytön paikka tasa-arvoisen avioliiton ja ihmisoikeuksien puolesta”.
Keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista on noussut jälleen esille – arvatenkin osaksi sen tähden, että Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistön aiheesta laatima blogikirjoitus ”Näytön paikka tasa-arvoisen avioliiton ja ihmisoikeuksien puolesta” sisältää tavanomaista vahvempaa retoriikkaa.
Lakiehdotuksen laatijoilta oli alun perin retorisesti taitava valinta kutsua ehdotettua avioliittolakia tasa-arvoiseksi. Tasa-arvoahan kannatetaan yleisesti puoluerajoista riippumatta. Tällöin lakiehdotuksen vastustajat saattavat leimautuvat julkisessa keskustelussa tasa-arvon vastustajiksi, jollaisia he eivät arvatenkaan halua olla.
Niinistö ottaa kirjoituksessaan tasa-arvosta kaiken ilon irti ja soveltaa vanhaa hyväksi havaittua retorista keinoa, toistoa. Sanaa toistetaan lyhyessä tekstissä kolmetoista kertaa ja näin ikään kuin juntataan lukijan mieleen se, että lakiehdotus ja sen kannattaminen on osoitus tasa-arvosta. Lakiehdotuksen vastustaminen tai jo se, ettei aktiivisesti edistä sitä, on asettumista tasa-arvoa vastaan.
Tätä jämerämpi retorinen siirto on se, että hän liittää keskusteluun ”äärioikeiston ja äärimielipiteiden nousun”. Niinistö linkittää yhteen viharikokset ja tasa-arvon vastustamisen: Pride-paraati, jota vastaan taannoin hyökättiin, oli ”tasa-arvoa edistävä”. Näin ollen kyseessä oli hyökkäys tasa-arvoa vastaan.
Samaan kokonaisuuteen Niinistö liittää oululaisen vihreiden kaupunginvaltuutetun pahoinpitelyn, joka oli mahdollisesti viharikos. Tällä tavoin ne, jotka eivät kannata lakialoitetta, liitetään hienovaraisesti mielikuvatasolla äärioikeistolaiseen viharikollisuuteen.
Niinistö patistaa päättäjiä nousemaan ”tasa-arvon puolesta äärimielipiteitä vastaan”. Tämä luo polarisoidun asetelman: tasa-arvon kannattaminen vastaan äärimielipiteet. Ei jää epäselväksi, kummalle puolelle lakialoitteen puolustajat asettuvat.
Monet kansanedustajat eivät ole kannattaneet lakialoitetta. Niinistön retorinen ratkaisu on selittää tätä siten, että muuten he kyllä kannattaisivat, mutta nyt he ovat ”selvästi pelästyneet suvaitsemattomia äärimielipiteitä ja ankkuroituneet konservatiiviseen varovaisuuteen”.
Lakialoitteen kannattaminen on tasa-arvon puolustamista, ja koska tällöin on vaikea järjellä selittää, miksi joku ei lakialoitetta kannattaisi, esitetään psykologinen selitys: pelko. Tällöin kuitenkin annetaan ymmärtää, että Niinistön kanssa eri mieltä olevat ovat lähes pelkureita – hehän nöyristelevät ”suvaitsemattomien äärimielipiteiden” edessä, eivätkä uskalla tehdä tällaisen pelon lamauttamina oikeita ratkaisuja.
Niinistön retoriikka on eräänlaista heimokieltä. Kirjoituksessa asetetaan lukijan eteen kaksi leiriä: tasa-arvon kannattajien joukko ja äärimielipiteitä edustavat kiihkoilijat. Kysymys on siitä, kumpaan joukkoon lukija haluaa asettua.
Tasa-arvon kannattajat ”vievät suomalaista hyvinvointia eteenpäin”, asettuvat rohkeasti viharikollisuutta vastaan ja kannattavat lakialoitetta. Äärimielipiteitä edustavat kiihkoilijat vastustavat tasa-arvoa ja hyökkäävät väkivaltaisesti sukupuolivähemmistöjen kimppuun.
Sitten on vielä näiden väliin sijoittuva joukko: ne, jotka haluaisivat kannattaa tasa-arvoa, mutta jotka pelon takia nöyristelevät ääritahojen edessä. Tällaisten vaihtoehtojen edessä lukijan on helppo valita leirinsä.
Mitä tällaiseen retoriikkaan tulisi suhtautua?
Niinistön kirjoituksen retorinen keinovalikoima ei ole poikkeuksellinen poliittisessa retoriikassa, jossa käytetään usein toistoa, polarisaatiota ja heimokieltä. Se mikä kirjoituksessa on hivenen poikkeuksellista, on retoriikan voimakkuus.
Voimakasta retoriikkaa voidaan pitää onnistuneena valintana, mikäli sen päätarkoituksena oli herättää julkista keskustelua. Siinä kirjoitus on onnistunut.
Mikäli kirjoituksen tarkoituksena on saada porvaripuolueiden edustajat kannattamaan lakialoitetta, vastaan voi tulla se, etteivät eri mieltä olevat arvatenkaan suhtaudu myönteisesti siihen, että heidän vihjataan olevan pelkureita ja äärijoukkioiden kanssa samassa rintamassa. Siinä mielessä kirjoitus ei vaikuta kutsuvalta.
Ulkopuolisille ja Niinistön kanssa valmiiksi samaa mieltä oleville kirjoitus voi taas toimia innostavasti ja sen retoriikka voi synnyttää ajattelua, joka lopulta päätyy myönteiseksi lakialoitetta kohtaan.
– Antti Mustakallio –
puhetaidon ja retoriikan kouluttaja, sanahaltuun.fi
Analyysi laadittu Kotimaa24:n pyynnöstä.
@Tarja Koivumäki
Itseassiassa meillä Suomessa rekisteröidyillä uskontokunnilla on vihkioikeus ja ne määritelevät valtiovallan ohella avioliitolle omat kriteerinsä. Emme siis elä yhtenäiskultuurissa tämänkään seikan suhteen, vaan eri uskontokuntiin kuuluviin pätee jo nyt erillaiset lait. Ei valtiovallan säätämältä osin, vaan uskontokunnan sääntöjen osalta.
Tässä suhteessa esimerkiksi kristilliset kirkot ovat Suomessa vahvemmassa asemassa verrattuna Ruotsiin ja Tanskaan. Esimerkiksi ev.lut. kirkon ei tarvitse reagoida mahdolliseen lakimutokseen mitenkään. Mikään siis ei muutu, ellei kirkko itse päätä muuttaa oppiaan.
Haluan kuitenkin muistuttaa, että minä en edellä puhunut ihmisten identtisyydestä vaan puhuin parisuhdelakien identtisyydestä. Tällä tarkoitin sitä, että lainsäädännön kannalta puolison sukupuoli ei näyttäisi olevan merkitsevät tekijä, koska heteroliittoa ja homoliittoa koskevat lait ovat sisällöltään kokolailla identtiset. Erot ovat hyvin kosmeettisia.
Vertasin asiaa työsopimukseen ja vuokrasopimukseen, joista on perustellusta syystä kaksi eri lakia (työsopimuslaki ja huoneenvuokralaki). Tarve kahdelle eri laille johtuu siitä, että sopimukset eivät ole sisällöltään lainsäädännöllisesti identtiset vaan kumpikin sopimustyyppi edellyttää erillistä lainsäädäntö juuri nimenomaista sopimustyyppiä varten.
Ihmiset antavat varmasti erilaisen painoarvon oman sukupuolensa, seksuaalisuutensa, uskontonsa, ammattinsa tai vaikka ihonvärinsä merkitykselle omaan ihmisyyteensä. Nämä painoarvot ja merkitykset vaihtelevat yksilöstä toiseen. Ne voidaan huomioida lainsäädännössä jos asialla on lainsäädännöllistä relevanssia.
Käytännön esimerkkinä Jusu Vihervaaran näkemyksekstä vertaan omaa avioliittoani kahden ystäväperheemme rekisteröityyn parisuhteeseen. Vaimollani ja minulla ei ole tästä avioliitosta lapsia. Elämme tavallista keskiluokkaista elämää. Seurustelemme keskenämme pariskuntina eikä siinä ole mitään sen ihmeellisempää. Mitä makuuhuoneissa tapahtuu on yksityisasia niin kuin se yleensä ihmisillä on. Emme myöskään lentele kukasta kukkaan tai ole jollain tavoin tosiamme riettaampia tms.
Relevantimpia eroja olisi erotella meitä ei parisuhteen vaan kotikielen tai uskonnon mukaan. Meidät voisi myös erotella pituusjärjestyksen perusteella, niin saisimme selvemmän hajonnan kuin arkipäivän elämämme perusteella. On truismi sanoa, että emme ole identtisiä, mutta suhteissamme yhteiskuntaan, työhön tai sosiaalisiin velvollisuuksiimme meillä ei ole eroa. Kun vertaan meitä kolmea pariskuntaa, tuntuu järjettömältä ja keinotekoiselta nimittää suhteitamme eri nimillä. Venäjäksi puhumme aina ystävistämme aviopareina, sillä käsite ”rekisteröity parisuhde” on kyllä käännetty venäjäksi, mutta sitä sanahirviötä emme ole edes viitsineet opetella.
@Jukka Kivimäki
(Boldaus minun) Ei pidä paikkaansa. Suomen avioliittolaki koskee kaikkia avioliittoja ja lakirekisteröidyistä parisuhteista kaikkia rekisteröityjä parisuhteita. Valtiovalta on jättänyt joitakin asioita (kuten seremonian juhlallisuudet jne.) niiden harkittaviksi, joille valtiovalta on myöntänyt vihkimisoikeuden, mutta avioliiton vaikuttavat lainkohdat eli kriteerit ovat kaikille samat. Että juutalaisen seurakunnan ei tarvitse vihkiä muslimiparia, ei muuta tässä asiassa mitään. Avioliitto on avioliitto ainoastaan mikäli se on solmittu tasavallan lainsäädännön mukaan oikein. Vihkimisoikeus on luonteeltaan valtiovallan valtuutus, jonka kahta kirkkoa lukuunottamatta myöntää maistraatti. Itse vihkimisessä ei ole mitään juridista eroa valtuutettujen ja maistraatin välillä, ainoastaan seremonioissa ja siinä, että yhteisöt vihkivät pääasiassa omiaan, on.
(Boldaukset minun)
Kaksi virhettä, toinen hämmentävää luokkaa, suosittelen perehtymistä lainsäädäntöön.
Ensiksikin kirkkolaki koskee ainoastaan Suomen evankelis-luterilaista ja Suomen Ortodoksista kirkkoa, eli ns. kansankirkkojamme. Muut uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröidyt kristilliset kirkot ovat täsmälleen samanlaisia julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä kuin kaikki muutkin rekisteröidyt uskonnolliset yhteisöt. Uskonnollista sisältöä sääntelee uskonnonvapauslaki, eikä se erottele uskontokuntia tai kansalaisia, se koskee kaikkia yhtäläisesti.
Kansankirkkojen opillisesta autonomiasta säädetään Suomen perustuslain mukaan kirkkolaissa, mutta kirkkolaki on tarkoitettu julkisoikeudellisen oikeushenkilön eikä kansalaisen asioiden sääntelyyn.
Sitten se jäljempänä oleva suurempi erehdys: Kyllä vain tarvitsee reagoida, mikäli lainsäätäjä niin päättää. Opillinen autonomia merkitsee uskonnollisen sisällön itsemäärittelemisen oikeutta, ei Suomen avioliittolain määrittelemisoikeutta. Kirkon erillinen vihkimisoikeus määritellään avioliittolaissa, ei kirkkolaissa. Muista kuin kansankirkkojen vihkimisoikeudesta se eroaa lähinnä siten, että kirkko suorittaa muita vihkimisoikeuden haltijoita suuremman osan avioliittoon vihkimisen juridisista viranomaistehtävistä valtiovallan valtuuttamana. Nämä tehtävät voi kirkolta poistaa tai niiden muuttamista edellyttää täysin kirkkolaista riippumatta. Eri asia on sitten, jos kirkko katsoo, että muutos ulottuisi sen opillisen autonomian alueelle, jolloin se tietysti voisi kieltäytyä muutoksen tekemisestä toimintaansa.
Tällaiset nyanssit jutut eivät lain kohdalla ole pikkujuttuja. Kirkko ei siis mitenkään voi itse päättää vain jatkaa samanlaisia vihkimisiä pitäen niitä juridisesti pätevinä, mikäli valtiovalta muuttaisi lain esim. niin, ettei kirkon suorittama vihkiminen enää olisi lain mukainen vihkiminen. Avioliittolaki koskee kirkkoa myös, eikä sen laittomasti vihkimä avioliitto muutu lailliseksi sillä, että kirkkolain kirjain täyttyy.
Hämmennykseni johtui siitä, että Kivimäki väitti nimenomaan lain olevan eri uskontokunnan edustajille eri, eli hän ilmeisestikin kuvittelee, että avioliittolaista säädetään kirkkolaissa.
@Ana Virtanen
Huomaa kuitenkin että yhdellä yksitäisellä lapsella on kuitenkin alkuperäisesti vain yksi isä ja yksi äiti, vaikka sosiaalisia vanhempia olisikin vaikkapa neljä.
Perheyksikkö yksi isä, yksi äiti ja heidän yhteiset lapset on tunnistettavissa myös moniavioisuuden vallitessa. Silloinkin sisaruus ja puolisisaruus on eri asia.
@Jusu
Vaikka parisudelainsäädäntö koottaisiin saman lain alle, ei siitä tarvitse tehdä kaikkien parisuhdemuotojen osalta identtistä, vaan laki voi tunnistaa relevaatit erot sikäli kun niistä vallitsee laaja yksimielisyys.
Esimerkki erosta: nainen ei luonnollisesti saa lasta ilman miestä. Isyyslain ja hedelmällisyys hoitojen suhteen naispari rinnastettakoon yksinäiseen naiseen, ei heteroaviopariin.
@Ana Virtanen
Apus mä! Ilmoittaudun erimieliseksi jostakin:
Ihmisoikeuksista olen sitä mieltä, että suomenruotsalaisilla on oltava täydet ihmisoikeudet ja samat lailliset oikeudet kuin muillakin. Mutta valtiovallan ei tarvitse pitää yllä mitään juridista avioliittoinstituutiota – eikä niin ihmiskunnan ja läntisen sivistyksen histroiassa ole kauan ollutkaan. Ihmisoieus nimeltä ”perheen perustaminen ja lisääntyminen” ei katso avioliittoa. Siirryn nyt hiukan kiusallisesti, mutta todenmukaisesti Jukka Kivimäen logiikkaan, perheen eli yhteiselon, seksipuuhien ja niistä seuraavan lisääntymisen luonnollisiin edellytyksiin: oletteko huomanneet, että mikään niistä ei edellytä papin tai tuomarin panosta asiassa (ellei hän ole osapuoli)? Yhteiselo edellyttää yhteiseloa ja lapsen saaminen, voi ristus, yh*****ä. Siinä ne luonnolliset lähtökohdat, teemmekö tästä päätelmän, että avioliiton siunaaminen on luonnotonta?
@Jukka Kivimäki
Vastaavasti, jos siitä vallitsee laaja yksimielisyys (esim. 57% kansalaisista?), niin voiko parisuhdelainsäädännön koota yhtenäisen, erottelemattoman avioliittolain alle?
Olen aivan samaa mieltä. Mikäli eroja on todella vähän, ne voidaan käsitellä samassa laissa erikoistapauksina. Mikäli erot ovat merkittäviä ja niitä on suuri määrä, usein säädetään erillislaki. Tästä syystä sopimusoikeus on jaettu erillislakeihin, joissa jokaisessa käsitellään tietty sopimustyyppi.
Antamissasi esimerkeissä viittasit hedelmöityshoidoista annettuun lakiin sekä isyyslakiin, et varsinaisesti parisuhdelakiin. Toki näillä kolmella lailla on liittymäkohtia toisiinsa.
Ana, mahdollisesti me ajattelemme samoista asioista eri menetelmin. Minä erotan juridiset käsitteet tosielämästä tarkasti. Juridiikka on elämää varten eikä toisinpäin, joten tarkka erottaminen maksaa vaivan. Itse asiassa se on juuri juridiikan ydinasenne, minusta hyvin tärkeä.
Luonnolliseen elämään kuuluu paljon kaikenlaista. Esimerkiksi raiskauksesta alkava raskaus, jonka nykyisellään koemme ehdottomasti vääränä, on historiassamme ollut eräs hyvin merkittävä lastentekomenetelmä. Jollei erota asioita tällä tavoin tarkkaan, voi käydä kuten Suomen laissa pitkään oli: avioliitossa raiskaaminen ei ollut rikos ennen vuotta 1994. Huomio kun kiinnittyi vain siihen, että a) mies on perheen pää ja naisen valtias b) lapsi on miehen siittämä ja c) voimassa oli avioliitto. Kaikki hyvin, piltti maailmaan ja pappi ja tuomari olivat molemmat tyytyväisiä.
Juridiikka ei tietenkään saa olla mielivaltaa, mutta on hyvä ymmärtää, että se on kokonaan ihmisen mielivallalle altista. Etenkin jollei sitä tiedosta, on suhteellisuus ja kohtuus koetuksella.