Tarpeettomasta teologiasta

Jospa kerrankin suhtautuisi muutoin kuin ylimielisesti siihen, kun joku julkeaa ehdottaa kajoamista teologisen tiedekunnan asemaan. Ei voi olla niin pyhä asia, että ehdotukseen suhtaudutaan korostuneen torjuvasti. Voimakas torjuvuus on itse asiassa hyvin paljastavaa.

Kulttuurin tutkiminen on hyvin keskeistä. On aivan välttämätöntä, että meillä on korkeatasoista tieteellistä historiantutkimusta. On ehdottoman välttämätöntä, että Suomessa tutkitaan aatteiden historiaa. On myös kansakunnan kannalta merkittävää, että keskeinen tutkimus julkaistaan suomeksi.

Teologinen tutkimus on parhaimmillaan systemaattisen teologian saralla. Ongelma on, ettei systemaattista teologiaa voi erottaa historiantutkimuksesta. Valitettavasti hyvin iso osa tutkimuksesta itse erottaa itsensä historiasta. Olisi tärkeä, että omistusoikeuden syntyhistoria käsiteltäisiin yhteydessä teologiaan ja aatehistoriaan. Keskiajan teologian tutkimus ei voi olla irrallaan varhaiskapitalismin tutkimuksesta.

Yhteiskunnan kannattaa panostaa teologiseen tutkimukseen sen itsensä kannalta. Se selittää, keitä me olemme.

Mutta teologia ei luo työpaikkoja. Teologeja koulutetaan yhteiskunnan tarpeisiin, siis ehkä merkittävimmin uskonnonopettajiksi. Uskontoa on syytä opettaa, jotta ymmärtäisimme, että Pariisin iskut olivat uskonnollisia iskuja, isku koshermarkettiin oli uskonnollinen vihanpurkaus. Uskontoa pitää ymmärtää, jotta ymmärrämme ihmisiä, jotka uskovat. Siihen on käytettävä rahaa. Mutta raha ei ole ilmaista, eikä sitä kannata haaskata. Pitää olla säästäväinen.

On totta, että kun E.P. Sanders ja Heikki Räisänen pääsivät vauhtiin, käsityksemme Jeesuksen ajan uskonnollisuudesta korjaantui merkittävästi. Näitä ahaa-elämyksiä tulee silloin tällöin. Mutta jos ajattelee, kuinka paljon energiaa käytetään aina uudestaan ja uudestaan tutkimushankkeisiin, joiden otsikot ovat vain toistensa variaatioita, ilman että näkemyksemme Raamatusta enää muuttuu sanottavasti, puhumattakaan, että kopernikaanisesti, epäilys jo käy mielessä. Satoja hyllymetrejä kirjoja, jotka unohdetaan ilman, että ne parantavat kenenkään elämänlaatua konkreettisesti.

Suomalainen teknologia on parantanut ihmisten elämää enemmän kuin suomalainen humanistinen tutkimus. Tavallisten ihmisten arkea auttaa kännykkä paljon enemmän kuin mikään teologisen tiedekunnan kyselytutkimus. Teologisessa tiedekunnassa on tutkimusaloja, joita voitaisiin oikeasti supistaa. Osan voisi siirtää kirjallisuudentutkimukseen, osan voisi liittää historian laitoksiin, osan siirtää filosofisiin tiedekuntiin.

Joskus viisikymmentä tai sata vuotta sitten oli ymmärrettävää, kun kehitettiin sielunhoitoa. Maailma on muuttunut. Eri psykoterapiamuodot ovat tehokkaampia, eikä vähiten siksi, että niissä myös terapeutti itse antautuu prosessiin. Papeilla ei ole mitään sellaista, eikä pappi ”sielunhoitajan” roolissa mitenkään pärjää ammattilaiselle psykoterapeutille. Teologinen sielunhoito ei milloinkaan pääse edelle, se on tuomittu seuraamaan psykologiaa, psykiatriaa ja psykoterapiaa. Näillä aloilla tietenkin on filosofinen ja teologinen pohja, esimerkiksi eksistenssifilosofia ja -teologia. Mutta sitä ei voi korostaa liikaa. Teologeilla on taipumusta erikoiseen hybrikseen: luullaan, että koko maailma pyörii teologin navan ympärillä. Että teologia on jonkinlainen sivilisaation henkinen veturi. Eikä ole. Teologia viittaa elitistiseen kerhoon, jossa samanmieliset besserwisserit nokittelevat toisiaan. Jatkuvaa lillukanvarsiin tarttumista ja jankuttamista asioista, jotka kuolinvuoteella ovat aivan yhdentekeviä. Ja kuoleman takiahan kirkko on. Joten mihin muka teologiaan niin paljon tarvitaan?

Kirkon kannalta luonnollisesti on tärkeää, että papit ovat älykkäitä, koulutettuja ja parhaimmassa tapauksessa psyykkisiltä piirteiltään täyspäisiä. Se on uskonnollisen yhteisön etu, se takaa uskottavuuden. Uskonnollinen yhdyskunta ymmärtää, että heti kun älymystö sen jättää, se taantuu. Mutta tämäkään ei tietenkään haittaa, eikä edes takaa mitään. 1600-luvulta alkaen protestanttisuudessa kävi niin, että kun elitistinen pappissääty viinoineen ja likööreineen eristäytyi kansasta, kansa tuli uskoon tavalla, josta ei ole vieläkään selvitty. Ja pitää kyllä tietää, että vaikka Jeesus Nasaretilainen oli erittäin korkeasti koulutettu teologi, kristillinen kirkko ei perustunut sen varaan, että on teologisia tiedekuntia.

Muuttuvassa maailmassa ei voi olla yhteiskunnan vastuulla rahoittaa pappien koulutusta. Eikä pappeja pidä kouluttaa enempää kuin on papinpaikkoja. Teologeja voidaan tarvita muuallakin kuin pappeina. Vaikkapa terapiamaailmassa on kyllä aivan hyvä, että joukossa on teologian pohjakoulutusta, koska on olemassa ongelmia, jotka ovat luonteeltaan uskonnollisia. Joskus elämänlaatu paranee, kun asiakas vapautuu uskonnon kahleesta.

On myös niin, että journalismissa teologian merkitys kasvaa aina tietyissä sykleissä. On tärkeä, että toimittaja, jonka tehtävä on kirjoittaa uskonnosta, tietää uskonnosta. Aivan samalla tavalla on vaikea ajatella, että autolehti palkkaa toimittajan, joka ei osaa ajaa autoa. Uskonnosta kirjoittaminen on vain joissain tapauksissa itsetarkoituksellista. Usein se on funktionaalista, se palvelee vain jotain muuta tarkoitusta.

Meidän on maailmanpolitiikan yhteydessä syytä puhua uskonnosta - mutta vain sen verran kuin se merkitsee. Kun Venäjä, Syyria, Iran ja Kiina ovat suurvaltapoliittisessa kohtalonyhteydessä, kun Yhdysvallat lämmittelee suhteitaan Saudi-Arabiaan varoen, ettei Iranin liennyttäminen vahingoita tätä projektia, kun Israel tarjoaa YK:n rauhanturvaajille turvapaikan jihadistikurkunleikkaajilta, uskonnon - erityisesti eräiden islamististen suuntausten - käsittäminen on tärkeää, mutta teologit eivät pelaa sen tärkeämpää roolia.  On hienoa kuulla radiosta, kun joku kirjaviisas humanisti asiantuntija puhuu suufilaisesta runoudesta, mutta konkreettisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa rauhanlauluilla, körttivirsillä ja suufilaisilla runoilla on vähän tekemistä.

Se, miten ihmiskunnassa mahdollisimman monen elämä saadaan ihmisarvoiseksi, edellyttää uskonyhteisön mielestä rukousta, mutta ei teologeja opeteta yliopistossa rukoilemaan. Olennaista on uskonyhteisön identiteetin kannalta, että se uskovainen kemisti tai insinööri tai vastaava, joka keksii edullisen vedenpuhdistusmenetelmän, itse rukoilee. Ei voi olla niin, että rukouksella on hintalappu. Tämä tarkoittaa, että ne, joille asia on tärkeä, laittavat kolehtiin, ja ne, jotka eivät usko koko juttuun, eivät joudu maksamaan veroja, joita sellaiseen käytetään.

Vilkkaalla mielikuvituksella voidaan loihtia fantasia, että kristinuskosta tulee kielletty uskonto. Kirkot menevät maan alle. Kristillisyydestä on yhteiskunnassa vain haittaa, ja on ammatteja, joihin kristityt eivät pääse. TÄlllä fantasialla on tässä vain yksi funktio. Se kertoo, että kristillisen kirkon olemukseen itseensä kuuluu omavaraisuus. Ei yliopisto voi tuoda kirkkoon uskoa, eikä se voi auttaa pappeja uskossa. Kirkko on uskonyhteisö, ja on tämän uskonyhteisön omalla vastuulla, mitä se itselleen tekee. Nyt kuitenkin saattaa olla, ettei tuo uskonyhteisö, kyriake, ”Herran oma”, tiedä, miksi se on olemassa. Se vaikuttaa vain vihervasemmistolaiselta kehitysyhteistyöjärjestöltä. Yksi piirre on tämä, että kirkolla ei ole omaa teologiaa. Se olettaa, että uskonyhteisön sisäinen reflektointi voidaan korvata akateemisella, etäännyttävällä tutkimuksella. Usko on kauhean rationaalista, koska siitä on siivottu pois hulluus. Oikeasti uskon pitää vedota tunteeseen eikä järkeen. Nyt tässä on vain niin, että kun ei haluta olla fundamentalisteja eikä rahvaanomaisia mitä kummallisimpiin ilmestyksiin uskovia hörhöpietistejä 1700-luvulta, on ruvettu järkeviksi eetikoiksi. Teologi on rationaalinen holhoaja, joka siivoaa yhteisöstä hurmahenget. Saksalainen uskonnollinen sosialismi antoi aikanaan poliittisen suunnan, ja vapautuksen teologiasta tuli poliittinen liike. Uskonnollinen ja poliittinen yhteenliittymä on jotakin, jota samaan aikaan vastustan ja puolustan. Puolustan, koska tajuan kyllä, mistä negrospirituaalit oikeasti kertoivat. Moderni rationaalinen kehitysyhteistyöuskovaisuus on kuitenkin jotakin muuta, koska spirituaalit jos mitkä edustivat hurmahenkeä.

Oikeastaan kaikki alkoi mennä pieleen, kun ruvettiin puhumaan uskonnosta sen sivistyneille halveksijoille. Ei olisi pitänyt vedota järkeen vaan tunteeseen. Mutta se oli aikaa, kun piti ruveta järkeväksi. Nyt kun on oltu pari sataa vuotta järkeviä, käyty muutama hyvin järkevä sota, suoritettu yksi todella järkevä kansanmurha, alkaisi olla tunteiden vuoro uudelleen. Tämä ei ole mikään kaiken selitys, minä vain haen teologian paikkaa. Ongelmana on, kun siinä sanassa on tämä logos, järki. Se järki pitää taas kerran ymmärtää uudella tavalla - tosiasiassa siis hyvin vanhalla, jopa esirationaalisella tavalla, sillä tavalla kuin myyttien jälkeen ihmiskunta alkoi rationalisoida niin, ettei vielä hylännyt myyttiä. Se on se paikka ja tila, jossa ihminen ei ollut jakautunut persoona. Jokainen luova ihminen, esimerkiksi loistavan liikeidean keksivä kauppias, uuden teorian kehittävä tiedemies tai nerollisesi soundeja yhdistelevä ääniteknikko, ymmärtää, että äly koskee teknistä päättelykykyä ja hurmahenkeä, alitajuntaa. Kirkko, joka tietää mikä on kirkko ja pystyy olemaan ajatuksellisesti omavarainen (eli ikivanhalla uskovaisten kielellä: ”kirkko, jolla on evankeliumi”), pärjää kyllä ilman, että yhteiskunta satsaa niin törkeästi akateemiseen tutkimukseen, jossa päämääränä on, että yksittäiset ns. huippututkijat singahtavat maailman ääriin kansainvälisille areenoille kilpailemaan saman alan muiden neropattien kanssa. Nämä tyypit eivät luo työtä, eivät kasvata kansantaloutta, eivät luo hyvinvointia ja vaurautta.

24 kommenttia

  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Virkistävä blogi toimittaja Huttuselta. Historiaahan se kirkkohistoriakin on. Miksi sitä sitten ei voi samantien siirtää yleisen historian puolelle? Ainakin jo sen vuoksi, että kirkkohistorian tärkeimmät aputieteet ovat systemaattinen teologia (erityisesti dogmatiikka), eksegetiikka ja käytännöllinen teologia. Tämän sanon siitäkin huolimatta, että nykyään yhä useampi kirkkohistorian (jatko)opiskelija opiskelee sivuaineena sosiologiaa, kansatiedettä, erotiikkaa, sukupuolentutkimusta ja ties mitä hölynpölyä.

    Kirkkohistoriaa ei voi erottaa systemaattisesta teologiasta eikä systemaattista teologiaa kirkkohistoriasta, paitsi dogmaatikot, joiden laajoissa, inhimillisen älyn rajoja hipovissa tutkimuksissa historia kuitataan tutkmuksen alussa olevalla kolmen sivun mittaisella otsikolla ”Historiallinen tausta.” Sitten päästään asiaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Mikään ei estä tekemästä hyvää kirkkohistorian tutkimusta filosofisissa tiedekunnissa historian osastoilla. Sitä on paljon tehtykin. Sama sopii muihinkin teologisiin tieteisiin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Nukun yön yli ja mietin riittävän fiksua vastausta. Suhteeni systemaattiseen teologiaan on vähintäänkin ambivalentti, ellei jopa bipolaarinen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Juhani Huttunen sanoo:

      Sama. Se on turhinta maailmasta, mutta se on välttämätöntä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Matti Nissinen sanoo:

      Kannatti nukkua, Suhteesi sisältää peräti 4 sivistyssanaa. Mutta mitä itse tieteeseen tulee, niin nykyisin näyttää olevan tarve palata aikaan, jolloin miehet olivat rautaa (hardware). Ihmismäiset asiat (software) ovat vain pehmisten hommia.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Tuo virhe, joka tehtiin korostamalla järkeä tunteen sijaan, oli kirkolle, ehkä myös teologialle, kohtalokas. Tunteeseen perustuva argumentointi on jostain syystä halveksittua.

    Sitten tuosta systematiikasta: mulle se näyttäytyy pitkälti auktoriteettien ympärillä pyörivänä älykköharrastamisena, hymneinä runoilijoiden patsaille: ” Teologi senjasen käsitys kasteesta/pelastuksesta/luomisesta/lunastuksesta”. Joskus saatetaan oikein riehaantua hulvattomiksi ja vertailla kahden teologin käsityksiä jostain edellämainituista. Vaikeaa on siinä nähdä korkealuokkaista ajattelua, enemmän vain ahertamista ja auktoriteettien ihailua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Huttunen sanoo:

    Teemu Kakkurin kommentti nimenomaan osoittaa wibereitten vaatimukseen sisään heidän ehkä huomaamattaan rakennetun seikan: Kun kerran teologia on tiedettä, sitä tutkimusta voidaan tehdä monessa tiedekunnassa.

    Elias Tannin kommentointi taas tuo mieleeni ajatuksen jota ei saisi varmaan sanoa. Kuinka paljon teologia on vain pelkkää pätemistä?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Ymmärrän toki, ettei Paavon tokaisuista paljoakaan systemaattista teologiaa saada aikaan ja ikävöinti varmasti on ennen muuta tunnetta (pätemisen ohella), silti minusta olisi hauska nähdä ilman järkeä, pelkällä ”tunteella” tehty tutkimus. Jo sen selvittämiseen onko ”ikävöivä usko” samalla pelastavaa uskoa tarvitaan ripaus dogmatiikkaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Onhan Paavon tokaisuista tehty paljonkin systemaattista teologiaa. Eikä tässä ollut kyse siitä, että teologian tutkimuksen tulisi olla fiilistelyä, vaan teologian/kristinuskon apologetiikan perusteista ”nykysivistyneistölle”. Puhutaan kahdesta asiasta rinnakkain ja kommentoin niitä erikseen.

      Ja jos ikävöivä usko ei ole pelastavaa uskoa, niin eipähän tule kuolemanjälkeisessä elämässä vilu… ;). Nämä asiat kun ovat aina paitsi opillisia, myös yksilöön käyviä. Ymmärsin Eero-Juhanin juuri tästä kirjoittaneen: ihmistä koetetaan lähestyä yleisellä tasolla, kun pitäisi lähestyä yksilöllisellä, eksistentiaalisella tasolla. Pitäisi kysyä ”Miksi olet” eikä ”Miksi kirkko on”? Kirkko ei saa olla itsetarkoitus eikä ensimmäinen. Keskiössä tulisi olla ihmisen pelastaminen – olkoonkin että tuo kuulostaa noin kirjoitettuna turhan juhlalliselta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Jorma Pitkäsen väitöskirjassa käsiteltiin muun muassa sitä, onko ikävöivä usko jo pelastavaa uskoa eikä se sitä ainakaan Jonas Laguksen mukaan ollut. Jos ”ikävöivä” alkaa uskoa olevansa jo vanhurskautetussa tilassa, vie tämä pois oikealta uskon tieltä/tarpeellisesta hengen köyhyydestä.

      Olen samaa mieltä. Kristinuskon keskiössä on ihmisen pelastaminen. Mutta kirkko on ensin. Kirkon subjekti on Jumala.

      Kristinuskon apologia on eria asia kuin teologia. Ja apologetiikka on jäänyt, se on totta, todella vähälle nyt kun sitä erityisesti tarvittaisiin. Kun luterilaiseen uskoon ja kirkkoon kohdistui eri tahoilta (sosialismi, ruotsinkielinen liberaali sivistyneistö, vapaakirkot jne.) paineita 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella, perustettiin esimerkiksi teologinen lauantaiseura nimenomaan harrastamaan kristinuskon järjestelmällistä puolustamista l. apologetiikkaa. Nyt sellaista ei ole. Voi olla, että teologian harrastajilla on niin kiire puolustaa teologian tieteellisyyttä/”huippututkimustaan” ettei moiseen kehtaa käsiään kukaan liata.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Voi olla.

      Kirkkoa en kyllä osaa pitää muuta kuin välineenä – tarpeellisena toki, mutta en korvaamattomana.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Paavojen ja muiden analysointi on aina enemmän tai vähemmän itsereflektoimista. Tutkijat sisäänkirjoittavat tutkimiinsa kohteisiin oman teologiansa.

      ***

      Ikävöivä usko on tietenkin pelastavaa uskoa. Mitä sitä ikävöisi, jos ei omaansa. Uskossa ei pelastavaa ole sen laatu tai määrä vaan kohde.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Näinpä juuri. Musiikki ei koskaan irtoa soittimestaan.

      Pieni semanttinen pilkunviilaus: mitä muuta reflektiota on kuin itse- ?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Kuten joku joskus evankelisille nuorukaisille sanoi: ”Ei sanan päälle pidä krossata.”

      Kaikkein vaarallisinta olisi ”ikävöivän” hetkeäkään ajatella, että olisi edistynyt yhtään mitenkään, puhumattakaan, että nyt ajattelisi heikon, lähes olemattoman uskonsa olevan pelastavaa uskoa, mitä se ei objektiivisestikaan ole. Valo tulee, jos tulee, ajallaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Timo Rantanen sanoo:

    Teologia ei ole tarpeetonta, kun sitä tutkitaan oikealla tavalla. Kun tutkitaan tai luetaan teologiaa, niin siinä oppii tuntemaan Raamatun synnyn, ja ajan jolloin Raamattu on kirjoitettu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Ennenkuin teologiasta tuli totista tiedettä, sillä oli toisenlaisia tavoitteita. Luterilaisessa ortodoksiassa teologia ymmärrettiin hengellisenä lääketieteenä, jonka tehtävänä oli parantaa syntinen ihminen. Keskeisiä kysymyksiä olivat: miten ihminen pelastuu? Miten taivaallisella torilla tapahtuva forenssinen vanhurskauttaminen pääsee vaikuttamaan ihmisen sydämeen ja persoonallisuuteen? Miten välttyä kuolleen uskon vaaralta? Miten objektiivinen tulisi subjektiiviseksi? Syvällisiä kysymyksiä, joiden rinnalla nykyteologia kirkkososiologioineen, pastoraalipsykologioineen, modernista eksegetiikasta puhumattakaan, tuntuu kovin köykäiseltä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Huttunen sanoo:

    Teemu sanoi sen minkä tutkijat tietävät: ”Tutkijat sisäänkirjoittavat tutkimiinsa kohteisiin oman teologiansa.”

    Minusta olisi hyvä, että lukijat ja toimittajat tietäisivät, että näin on myös journalismissa, ja olisi hyvä, jos kirkot ja eri järjestöt tietäisivät, että näin on heidän ohjelmissaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Kari Kuula kirjoittaa Kotona kristinuskossa raamattuopetuksesta, että siinä opettajat hakevat Raamatusta sen teologian ja punaisen langan, jonka he ensin vievät sinne.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Matti Taneli sanoo:

    Hei Juhani,

    Jäin miettimään mm. uskonnonopettajana seuraavaa: Olivatko Pariisin iskut todellakin uskonnollisia iskuja, kuten toteat? Onko olemassa uskonnollisia sotiakaan? En olisi niinkään varma asiasta. Miten muuten määrittelet uskonnollisen iskun, Juhani?

    Kirjoituksesi on hyvä ja kiinnostava!

    ystävällisesti Matti

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Huttunen sanoo:

    Huomattava osa yliopistojen tutkijoista kannattaa marxilaista selitystä syrjäytymisestä ja köyhyydestä. Itse tekijöistä moni selvästi on persoonallisuushäiriöinen rikollinen, usein narkkari, ja tämä pitääkin huomioida. Mutta tekojen luonne salafistisena jihadismina on kiistämätön. Tekijöille tai komentoketjussa heidän johtajilleen tämä ei ole terrorismia vaan pyhää sotaa. Näin on Nigeriassa, Gazassa, Länsirannalla, Somaliassa ja kaikkialla missä jihadistit tekevät töitään. Jihadismin luonnetta ei kuitenkaan lehdistössä puida niin paljon kuin muita elementtejä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Juhani Huttunen

    Olen toimittaja. Verkkolokikirjaani kirjoitan yksityishenkilönä, tällä tarkoitan kirjoittajan vastuuta sekä sitä, että tekstit ovat ärsyttävän pitkiä, koska en jaksa ajatella asioita tai mitenkään olla ammattimainen.