Vuonna 1996 olin Jyväskylässä pitkässä päihdetyön harjoittelussa diakoniopintoihin liittyen. Luin paljon ja käsiini sattui Sven Lindqvistin kirja ”Tappakaa ne saatanat”. Kirja kertoo eurooppalaisesta kolonialismista 1400-luvulta lähtien ja kuinka se johti lopulta holokaustiin. Lindqvistiä pitäisi hieman oikaista siltä osin, että kolonialismi ei ole eurooppalainen keksintö eikä ainoastaan eurooppalainen synti. Ennakkoluulot muukalaisiin nähden ja itseään kohtaan tunnettu ylemmyydentunto, joka oikeuttaa hirveitä asioita, ovat tuttuja liki kaikkialta maailmasta kaikkina aikoina. Lindqvistin kirjan nimi tulee Joseph Conradin romaanin Pimeyden sydän yhden päähenkilön repliikistä. Repliikki tunnetaan myös Coppolan Ilmestyskirja. Nyt! elokuvasta.

Kyse on muukalaisvihasta ja itsensä rakastamisesta. Pidän itseäni parempana kuin sitä, jota en ymmärrä tai joka ei oikein istu maailmankuvaani, siihen miten näen maailman toimivan ja minkälaisen merkityksen anna sille. Lyhyesti kyse on synnistä. En rakasta muukalaista niin kuin Jumala on kehottanut ja samalla en rakasta itseäni. Ja tietenkään en rakasta Jumalaakaan. En ainakaan niillä hetkillä, kun tällaiset ajatukset nousevat päähäni tai sanon tai toimin niiden mukaan.

Tämän ajan muukalaisista nostan esiin vangit eli rikoksentekijät. Nimenomaan rikoksentekijät. Vankeus ei ole se asia joka ”saastuttaa” ihmisen, vaan se asia, jonka ihminen on tehnyt joutuakseen vankilaan. Kaikki eivät tietenkään joudu vankilaan. Rikoksia tehdään paljon enemmän kuin on vankeja. Tämä oli yksi ensimmäisiä kriminologian oivalluksia 1800-luvun lopulla.

Näistä rikoksentekijöistä nostan vielä esiin sen kaikkein halveksituimman ryhmän, eli seksuaalirikolliset. Pahimpina näistä lasten hyväksikäyttäjät. Jos joskus joidenkin mielestä vangeista puhuttaessa voisi hyvin sanoa että ”Tappakaa ne saatanat”, niin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on teko, jonka tekijät yleisesti kuuluvat somessa ja kirjoittelussa siihen ryhmään, joille tappaminenkin on liian helppo tuomio. Näin olemme löytäneet sen muukalaisryhmän, jota on helppo vihata. Vaikka tällainen henkilö voi olla joku tuttumme tai joskus oma lapsemme.

Kuulemme usein entisten väkivallantekijöiden, päihderiippuvaisten, huumediilereiden todistuksia uskoontulostaan ja siitä miten he ovat jättäneet entisen elämänsä. Kuuntelemme sitä päätämme nyökyttäen ja Jumalaa ylistäen. Mutta jos lavalle nousee joku lapsia hyväksikäyttänyt, joka kertoo elämänmuutoksestaan, niin mitä meissä nousee? Kuinka moni on todistanut tällaista tilannetta.

Istuisiko Jeesus tänä päivänä seksuaalirikollisten ja lasten hyväksikäyttäjien kanssa samaan pöytään heti publikaanien ja porttojen pöydästä noustuaan? Mitä tarkoittaa käsky rakastaa lähimmäistä kuin itseään, jos mieleen nousee vain ”Tappakaa ne saatanat” ja inhon tunne. Saadaksemme kiinni tästä, meidän on pohdittava rakastamisen ja rakkauden käsitettä.

Viisaampaa pappiskollegaani siteeraten, rakkaus ei ole oikeastaan tunne. Rakkaus on sitä, että siedän kaikki tunteet siltä jota rakastan ja itseni rakastaminen on sitä, että siedän kaikki tunteet itsessäni sanomatta tai tekemättä lähimmäiselleni ja itselleni mitään tyhmää. Rakkaus on halua yhteisestä tulevaisuudesta, tilasta ja ajasta, joka sietää kaikki tunteet, ilosta, suuttumukseen. Rakkaus on sitä, että tulevaisuudessani on tilaa ja aikaa jollekulle (ja itselleni) kaikkine tunteineen. Silloin voin sanoa rakastavani tuota ihmistä. Olipa tuo joku oma puoliso tai naapuri tai joku tuntematon toisella puolella maapalloa. Tai lasten hyväksikäyttäjä.

Rakkaudella on intensiteettinsä. Se määritellään siten että mitä enemmän rakastan, sitä enemmän haluan tulevaisuutta jossa toinen on mahdollisimman paljon läsnä. Oman puolison tapauksessa haluan mahdollisimman paljon tulevaisuutta, jossa tämä on läsnä. Toisaalta en pelkää aikoja ja paikkoja joissa toinen ei ole läsnä, koska tiedän, että molemmat haluavat niiden päättyvän mahdollisimman pian.

Rakastan naapureitani, en pelkää jakaa tulevaisuuttani heidän kanssaan jossakin muodossa. Olkoon se vaikka päivittäinen hyvän huomenen toivotus. Sillä ilmaisen, että he ovat tervetulleita yhteiseen tulevaisuuteemme. Jos vastaani kävelee joku, joka herättää minussa inhoa ja suuttumusta, annan hänellekin ja itsellenikin aikaa ja tilaa, eli rakastan häntä, kohtelen häntä niin kuin Jumala kehottaa kohtelemaan muukalaista, jonakin joka on vankina ja jonka Jumala voi päästää vankeudestaan.

Yhteisen tulevaisuuden haluaminen ei ole pyyteetöntä. Siihen sisältyy ajatus siitä, että on asioita, sanomisia, tekoja ja tekemättä jättämisiä, joita en tahdo yhteiseen tulevaisuuteen. Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan ei ole myöskään pyyteetöntä. Jumala kyllä rakastaa ihmistä ehdoitta, eli haluaa jakaa oman tulevaisuutensa kanssamme. Samalla Hän pyytää, että emme toisi kaikkia tekojamme, sanomisiamme ja tekemättä jättämisiämme yhteiseen tulevaisuuteen Hänen kanssaan. Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan siitä, että Jumala rakastaa ihmistä ja vihaa syntiä. Se että tuo tulevaisuus on totta ja että edes kuolema ei voi erottaa meitä siitä, on osoitettu Kristuksen ylösnousemisella.

Pyyteettömyys toteutuu puhtaasti ainoastaan Jumalan sisäisessä rakkaudessa, koska siihen ei tarvitse sisällyttää mitään toiveita siitä, että jokin kolminaisuuden persoonista toisi kolminaisuuteen keskinäiseen rakkauteen jotakin jota joku kolmesta persoonasta ei toivo. Tuota pyyteettömyyttä on joskus kuvattu kreikan sanalla agapee (αγάπη), joka tarkoittaa lahjoittavaa, pyyteetöntä rakkautta. Kreikan kieli tuntee neljä eri sanaa rakkaudesta. Heprean kielessä käytetään jopa viittä eri sanaa kuvaamaan rakkautta. Ne eivät mene ihan yksi yhteen kreikkalaisen distinktion mukaan. Jeesus kuitenkin puhui arameaa, joka on lähempänä hepreaa kuin kreikkaa. Kaikkien taustalla on sama dynamiikka, joka nousee Jumalan tahdosta jakaa yhteinen tulevaisuus, aika ja tila ihmisten kanssa. Eri aikana eri kulttuureissa tämä sama dynamiikka puetaan erilaisiksi ihmisdistinktioiksi, vaikka taustalla on sama dynamiikka.

Jumala antaa meille tilaa ja aikaa yhteiseen tulevaisuuteemme. Sitä sanotaan myös luomiseksi. Sitä että riisun itsestäni pois sen mitä Jumala ei halua ja yritän ojentautua sen mukaan, sanotaan myös anteeksipyytämiseksi, katumukseksi tai mielenmuutokseksi. Jumalan rakastaminen on sitä, että haluan Hänen kanssaan yhteisen tulevaisuuden. En voi tietenkään asettaa sille mitään ehtoja. Tiedän mitä Jumala haluaa tulevaisuudeltamme: noudatan 10 käskyä, tiivistetysti rakkauden kaksoiskäskyä. Annan Jumalalle tilaa ja aikaa: käyn kirkossa, rukoilen, kohtaan Hänet ehtoollisella ja kuuntelen hänen puhettaan Raamatussa. Näitä edeltää halu yhteisestä tulevaisuudesta, eli rakkaus. Yhteinen tulevaisuuteni Jumalan kanssa ei rakennu näiden varaan vaan sen varaan että Jumala tahtoo yhteisen tulevaisuuden kanssamme ja mahdollistaa sen poikansa ylösnousemisella.

Seksuaalisuus ja keskinäinen hellyys on keskinäistä fyysistä yhteistä tulevaisuutta, sitä että olemme yksi. Se on lihaksi tullutta yhteistä tulevaisuutta. Jos haluan tätä joltakin vain yhdeksi yöksi, en halua yhteistä tulevaisuutta toisen ihmisen vaan seksin kanssa. Sama pätee muuttuvat muuttuen kaiken sen kanssa, josta voi kehittyä jokin riippuvuus tai vääristynyt intohimo.

Rakkauden vastakohta on viha. Se on sitä, että en halua yhteistä tulevaisuutta jonkun kanssa. Olkoon tuo hetki suuttumuksen tuoma 10 minuuttinen tai ikuisuus. Samoin kuin rakkauden käsitteen ulottaminen toisella puolella maapalloa olevaan ihmiseen tuntuu oudolta, yhtä oudolta tuntuu vihan käsitteen ulottaminen vaikkapa omaan puolisoon (joskin vain hetkeksi). Jos jätämme vihasta pois sen epämiellyttävän fyysisen olotilan, niin vihaaminen on toisen poissaolon haluamista. Tai sitten läsnäolon toivomista vain siksi aikaa että voin satuttaa sanoilla tai teoilla. Äärimmäisenä tekona viha on sitä poistan toisen ihmisen tulevaisuudestani lopullisesti tappamalla hänet.

Mutta suurin kaikista on rakkaus. Me voimme rakastaa lapsen hyväksikäyttäjiä, vaikka emme tunne heitä kohtaan positiivisia asioita. Me voimme antaa heille tilaa ja aikaa tulevaisuudessamme. Emme sulje pois sitä mahdollisuutta että jakaisimme jollakin tapaa yhteisen tulevaisuuden, vaikka se mitään kovin läheistä ajan ja paikan jakamista tarkoittaisikaan. Tilan ja ajan antaminen Jumala puolelta tarkoittaa uuden luomista ja uusien mahdollisuuksien antamista, anteeksiantamista. Kun me annamme noille ”saatanoille” tilaa ja aikaa annamme heille mahdollisuuden olla jotakin muuta kuin itsensä tai ulkoapäin tapahtuvan määrittelyn vanki. Tekomme eivät nimittäin määritä meitä persoonina. Se mitä sanomme tai teemme ei ole koskaan viimeinen sana meistä. Jumala on sitä mitä Jumala tekee, ihminen ei ole. Ihminen ei ole Jumala.

Pystyisimmekö antamaan tilaa ja aikaa kaikille joita elämä tuo eteemme?  Joillekin enemmän joillekin vähemmän, mutta älä jos emme sulkisi ketään pois, joka tulee vastaasi. Silloin rakastat kaikkia ”saatanoita”, tai muukalaisia, niin kuin itseäsi.

Markku Virta
Vankilapappi
Kuopio