Elettiin vuotta 1968. Hannu Salama tuomittiin Jumalan pilkasta. Presidentti armahti sekä hänet että kirjan kustantajan samana vuonna. Mitä opittiin? Ei mitään. 43 vuotta myöhemmin valtakunnansyyttäjä katsoi aiheelliseksi syyttää entistä sisäministeriä, nykyistä kansanedustajaa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Epätietoisuus tapausten yhteismitallisuudesta yksilön ja Jumalan, yhteisön ja uskonnon välillä muistuttaa tapauksesta, jossa kysyttiin, ”onko oikein maksaa keisarille veroa”. Veroon käytetty raha kirvoitti keskustelun: ”Kenen kuva ja nimi siinä on? Keisarin... Antakaa siis keisarille, mikä keisarin kuuluu, ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu”. Kyse ei ollut keisarin omaisuuden yhtä vähän kuin hänen tai Jumalan edustaman järjestelmän keskinäisestä laillistamisestakaan. Raha kuuluu keisarille, sillä onhan siinä hänen kuvansa, mutta te kuulutte Jumalalle, koska meissä on Hänen kuvansa.

Et ole etkä tule Jumalaksi. Samaa voidaan sanoa suhteestasi Kristukseen. Olet kuitenkin Jumalan kuva ja pyrkimyksesi on tulla kristuksenkaltaiseksi. Eikö se ole melkein sama? Viikon 18 aamuhartaudessa kerrot-tiin intialaisen lääketieteen opiskelijan tekevän ympäripyöreitä päiviä koronapotilaiden parissa. Hän koki tekevänsä Jumalalle kuuluvaa työtä, sillä käytössä olevan hapen rajallisuudesta johtuen mies joutui tahtomattaan ratkaisemaan, kuka hänen potilaistaan saa jatkaa Jumalan kerran tälle antamaa elämää, kuka ei. Nuori mies ei ole Jumala, vaikka onkin tämän kuva. Eikö hän kuitenkin ole enemmän kuin kuva päättäessään toisten elämästä kuin Jumala ikään? Eikö se ole ihan sama, ainakin melkein?

Tapaus Räsänen koskee syyttäjä- ja oikeuslaitosta sekä presidentti-instituuttiota. Kiteytettynä kysymys on sanoista ja niiden tulkinnasta; ”Älkää eksykö! Eivät huorintekijät, ei epäjumalan palvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset (uusi käännös: miesten kanssa makaavat miehet), eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.” Asia koskee siis yllättävän suurta joukkoa nykyihmisiä! On oletettavaa, että oikeus päätyy nahkapäätökseen. Hannu Salaman tuomiosta pysyväksi aina 1990-luvulle asti jäi Jumalan pilkaksi mainittujen kohtien poistaminen kirjasta. Räsäsen korinttolaiskirjeen viittaukselle tuskin käy samoin valtiokirkon seisoessa tukevasti parin vuosituhannen ikäisellä jalustalla, Raamatulla. Räsäsen tulisi ymmärtää, varsinkaan kun Jumalan valtakunnalla ja ”miehimyksillä” ei juurikaan ole asiallista yhteyttä, että Raamatun yksittäisiä jakeita ja niiden tulkintoja tulee käyttää vain siinä ahtaassa yhteydessä, jossa samanhenkiset kokevat keskinäistä paremmuuttaan. Valtakunnansyyttäjän tulisi osaltaan avartaa maailmankuvaansa, sillä niin syytetty kuin syyttäjäkään eivät tässä yhteydessä esiinny kunniaksi omille taustatahoilleen.

Merkittävää tapauksessa on intialaisen nuoren miehen, toivon mukaan jokaisen meistä, tekemä tai tekemättä jäävä havainto, että Jumala toimii vain ja ainostaan yksilön välityksellä. Olematta Jumala, meissä on hänen kuvansa. Säälittävää on se, että opetuksen ns. kristilliselle maailmalle täytyy tulla Intiasta. Vain vähän toistasataa vuotta sitten suomalaisen naisen, opiskellakseen tai harjoittaakseen tiettyä ammattia, tuli hakea erivapautta sukupuolestaan. Kun monissa lähi-idän maissa näemme naisten taistelevan oikeudesta saada ajaa autoa havaitsemme, että kysymys on vain meidän itse ympärillemme luomastamme kulttuurista. Kulttuureista riippumatta Jumala Raamattuineen puhuu yksilöstä ja ihmisyydestä vähät välittäen kulttuureistamme, parlamenteistamme ja siellä käytävistä muka demokratiaa edustavista puhemyllyistämme.