Olli Seppälä kirjoitti Kotimaan pääkirjoituksessaan kirkollisen
tapakulttuurin muutoksesta. Hänen huomionsa pitänevät paikkansa.
Muutama seikka harmittaa Ehkä eniten hautajaiskukkien väheneminen. Etelästä on leviämässä Pohjanmaallekin tapa tuoda arkulle yksi ruusu. Se on ikävää monestakin syystä. Hautajaispappina ihailin usein kuorissa istuessani kukkalaitteiden kauneutta ja taidokkuutta.
Floristit ovat käsityöläisten aatelia. Kukkakaupoille hautajaiskukkien sitominen merkitsee kannattavuutta ja työn arvostusta. Sääli, jos kauniit kukkavihot vaihtuvat vähitellen valjuun mitäänsanomattomuuteen.
Syvemmin pohdittuna kyse on elämän arvostuksesta. Siunaamisen hetki on ainutkertainen yhden ihmiselämän kiteytys. Elämän arvostus näkyy tavassamme kuolla. Vanhain hoivassa tai sen puutteessa, saattohoidossa tai sen puutteessa ja viimein vainajan kunnioituksessa tai sen puutteessa.
Jos tapakulttuuri muuttuu, mitä se kertoo kulttuuristamme?
Kirjoitan tätä nojatuolissani katsellen parvekkeelta mahtavan Oulujoen sulautumista Hartaanselkään, siis mereen. Virran vääjäämätöntä menoa ei voi kääntää takaisin kohti yläjuoksua. Kulttuurikin näyttää yhdeltä tarkastelupaikalta toimivan samoin. Ikään kuin se olisi virran vuo, joka tuntee vain suuntansa ja vie mennessään Mutta ei se ole. Kulttuuri kääntelehtii ja puikkelehtii. Vielä tulee aika, jolloin ihmiselämää ei punnita yhdellä rupuisella ruusulla.
Teemu
Omat pohdiskelusi ovat syvällistä mietiskelyä kulttuurimme kuvasta.
Kiitos sinulle siitä!
Hyvä huomio! Ajattelen samoin. Tosin meillä kukkalaitteista luopuminen ei ole vielä kovin yleistä. Yksi käytännön seikka, mikä vaikuttaa asiaan, on tuhkauksen yleistyminen. Silloin halutaan ”säästää”, kun kukkia ei voi viedä haudalle.
Ei tuhkaaminen estä viemästä kukkia haudalle. Olin hautajaisissa kolmisen vuotta sitten. Siunauksen jälkeen vainaja lähti tuhkattavaksi, mutta saattoväki kävi noutamassa kukkalaitteet arkun päältä ja ne vietiin haudalle.
Sama kokemus kuin Mikko Niemisellä.
Kysymys on myös seremonian nopeuttamisesta, suurten kukkalaiteiden sijoittaminen nätisti arkulle vie aikaa jos saattajia on paljon. Kuolemalla rahastavaa bisnestoimintaa ja pakolista menoa on siksi paljon, että ei ihme jos omainen pyrkii säästämään missä voi.
Jos kysymys on jopa omaisesta, tämä on väärä paikka säästää. Niin rahan kuin ajan.
Tilaisuudesta saa toki vaikuttavan ilman seremoniallisia pakkopulliakin. Kokemusta on.
Jos kukkia/kukkalaitteita tulee paljon, osan kukista voi viedä esimerkiksi palvelutaloihin. Näin teimme, kun mieheni Max R. saatettiin viimeiselle matkalleen. Saattajia oli niin paljon, että kukkia laskettiin yhtä aikaa molemmin puolin arkkua.
Siinä on vain yksi mutta: Tuhkauksen yhteydessä ei aina ole vielä vainajan hautaa, mille viedä. Hautapaikka uurnalle tai tuhkalle on ehkä jo katsottu, mutta ei aina.
Kiitos pohdinnastasi, Teemu.
Paikkakunnan tavan ja suvun perinteen ynnä toimittavan papin ja/tai kanttorin näkemysten sovittaminen yhteen on joskus varsin vaivalloista. Itse olen viime aikoina tähdännyt pappina erityisesti siihen, että hautaustoimituksesta saadaan kokonaisuutena mahdollisimman paljon vainajan ”näköinen”.
Jos vainaja on eläessään tiettävästi toivonut, että arkulle/haudalle ei saa tuoda kukkia tai niitä saa olla vain yksi henkeä kohti, niin on varmaankin viisasta ohjautua toimimaan toivomuksen mukaisesti. Luova tulkinta toivomuksesta tosin johti kerran siihen, että suvun jäsenten yksittäisistä ruusuista rakennettiin ensin kaunis sydän, joka laskettiin lopuksi arkulle.
Samalla jaan Seppo Heinolan näkemyksen siitä, että seremoniallinen pakkopulla ja tapahtuman koettu vaikuttavuus eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Silti itse seuraan mielelläni jotain tunnistettavaa ohjelmarunkoa. Perustelu vertauksena: Kantikas palapeli on usein helpompi koota kuin pyöreä tai sitäkin vapaampi muoto.
”…. katsellen parvekkeelta mahtavan Oulujoen sulautumista Hartaanselkään…”
Teemun kuvaus sysäsi liikkeelle nostalgisia tunteita. Muutaman kuukauden ikäisenä olen jo ollut vesillä, niin vanhempani kertoivat. Hartaanselkä ja Rommakonselkä, Oulujokisuun lähisaaret ja kauempana merellä olevat Kraaseli, Varjakka, Hailuoto tulivat tutuiksi. Jolla oli oiva peli soudella saarten välisissä salmissa, joista Mustasalmi oli ”romanttisin”. Vihreäsaareen vastapäätä Oulu Oy:n selfaattiselluloosatehdasta (nykyinen Stora Enso) saattoi leiriytyä, jos ei lähtenyt pidemmälle. Ei voi enää, satama on valloittanut.
Tässäpä istun Merijalin edesmenneen tehtaan paikalla ja katselen saaria, salmia ja selkiä.
Teemu, tämä menee nyt vähän sivuun aiheesta, mutta huomaan, että asut siis Terva-Leijonan ja Pastirolin syntysijoilla. On perinteitä!
Monissa siunaustilaisuuksissa on ollut kummallinen tapa. Ensin kukat viedään telineisiin, sitten ne lasketaan arkulle. Lopuksi jokainen hakee kukkavihkonsa ja ne lasketaan uudelleen haudalle. Haudalle on monesti pitkä ja vaivalloinen matka (muut haudat). Aikaa kuluu.
Kiireen kanssa ei minusta hautajaisiin kannata lähteä. Omien vanhempieni hautajaiset kestivät monta tuntia, mutta yhtään ei harmita tuo ’menetetty’ aika.
Naulan kantaan, Seija Rantanen. Mihin on kappelista kiire?
Kukat voivat telineissä olla hautaustoimiston tuomia. Samoin voi kappeliin tullessaan viedä sille valmiiksi omansa. Se ei ole mikään riitti, vaan käytännön toimi. Vähän kuin takki naulakossa. Tällöin niitä ei tarvitse ottaa istuinpenkille ja kädet ovat istuessa vapaana.
Puoliso on puoleksi ortodoksi. Minä tykkään kovasti ortodoksien ’panihidasta’. Että järjestetään muistotilaisuuksia tietyin väliajoin läheisen ihmisen kuolinpäivän ja / tai hänen elämänsä muistoksi.
Me luterilaiset viemme korkeintaan kynttilän jouluksi vanhempien haudoille. Minusta ortodoksien panihida on paljon enemmän. Arvostan sitä tapaa, jolla ortodoksiveljemme ja -sisaremme muistavat ja kunnioittavat edesmenneitä.
Meillä on sukuhauta Leposaaressa (Kulosaaressa). Viime vuosina siunaus on aina ollut Leposaaren kappelissa, josta on lyhyt matka viedä kukat arkulta sukuhaudalle. Se on tuntunut hyvältä: vainaja on silläkin tavalla liitetty sukupolvien ketjuun ja samalla on muistettu myös muita edesmenneitä.
Seija Rantasen kommentti 24.6. klo 23.32 tuo mieleeni kevään 2020, jolloin korona aiheutti tiukkoja kokoontumisrajoituksia. Aika monta muistotilaisuutta taisi jäädä pitämättä. Silloin tuntui, että vainajan saattaminen ikään kuin jäi kesken. Siunauskappeliin/kirkkoon pääsi rajoitettu määrä saattajia ja myös haudalla siunaamisia tapahtui useammin kuin ennen pandemiaa. Ei ollut maskeja, ei rokotuksia. Tiukimpina viikkoina Uudeltamaalta ei päässyt pohjoisemmaksi kertomatta tarkastuspisteellä, että on menossa hautajaisiin.
Mitkä lienevät pitemmän päälle koronan vaikutukset hautajaiskulttuuriin?
Kiireisessä seurakunnassa saattaa pappi toivoa kanttorilta jotta otahan virret nopeammin ettei seuraavien tarvitse odottaa.
Muistopuheen hyvin voi pitää siihen halukas omainen tai sukulainen, ja pappi sitten siunaa.
Parempi tapa on ensin muistella, siunata, ja sitten laskea arkulle kukat.
Kiire aiheuttaa isommissa paikoissa omituisia järjestelyjä.
Papithan nykyään eivät vanhaan malliin ole hautaansaarnajia jolloin vainajan persoonaa voitiin katsoa tarkastikin Hänen edesmenneessä personaliassaan eletyssä elämässä.
Tuosta kiireestä niin tiedä…mutta P Väisäsen mainitsema kukkienlaskutapa on toki edelleen mahdollinen. Eikä arkkuhautauksen yhteydessä kukkia tarvitse laskea ennen kuin haudalla.
Pääsin osallistumaan videoyhteyden kautta ystäväni pojan hautajaisiin. Poika haudattiin Ruotsissa ja kuulin, että siellä on yleisenä tapana asettaa ruusu arkulle ja samalla jättää siinä äänettömästi hyvästit vainajalle. Kukkarahat laitettiin lähtystyötä tukevalle tilille. Minusta käytäntö oli hieno ja jospa omissa hautajaisissa toimittaisiin niin. Omaiseni hankkisivat ruusuja ja saattajani asettaisivat ne arkulleni. Kukin saisi etukäteen tilitiedon ja varat ohjattaisiin johonkin valitsemaani kohteeseen.
”Kukin saisi etukäteen tilitiedon ja varat ohjattaisiin johonkin valitsemaani kohteeseen.”
Kaunis ajatus, mutta kovin käytännöllinen. Itse arvostan kauneutta, kukkalaitokset ovat taideteoksia, joiden tekijöitä arvostan. Surujuhlakin on juhla, johon kuuluu kauneus. Ei kaiken tarvitse olla taloudellisesti optimoitua.