Tämä uusi oppi on helppo omaksua
On puhuttu paljon tarpeesta uudistaa Kristillistä oppia ja nyt se onkin pääosiltaan uudistettu.
Uudistus komitea on koostunut suurelta osalta maallikoista, joten siitä on saatu hyvin maanläheinen ja helposti omaksuttava. Kansa on ottanut opin hyvin vastaan, sillä se tuoksuu vastaleivotulle pullalle.
Uudelle opille ominaista on syödä rusinat pullasta ja heittää pulla pois. Hyvät sanat, kuten armollisuus ja rakkaus on oikein hyviä sanoja uuteen oppiin. Aiemmin ne sanat oli hankalia, kun niiden merkitystä piti kansalle selittää. Nyt se on yksinkertaista kun selvyyden vuoksi molemmat tarkoittaa samaa, eli suvaitsevaisuutta. Näin suvaitsevaisuudesta on tullut uuden opin pääkohta. Sillä mitataan kannattajien kristillisyys.
Jos joku vanhoillinen vielä puhuu Jumalan tahdon mukaisesta elämästä, niin hän on todella paha julma, itsekäs, ylpeä, kova, rakkaudeton ja jopa armoton. Toisin sanoen todella huono kristitty. Hän on täysin väärin käsittänyt koko kristillisen opin sisällön. Joutuu jopa kyselemään voiko hän olla kristitty. Tuskin.
…………………….
(Itä- Häme lehdessä 17.12 oli kirjoitus ”Lipan alta” jossa kyseltiin: ” miksi niin monet kristityt ovat unohtaneet armon ja anteeksiannon.”
Jäin tekstiä ja vastausta pohdiskelemaan. Kelpaisikohan tämmöinen? Aika hauska havaita miten paljon helpompi on teille sadoille lukijoille kirjoittaa, kuin omalle pienelle lähipiirille lehteen.
41 kommenttia
”Suvaitsevaisuudesta on tullut uuden opin pääkohta. Sillä mitataan kannattajien kristillisyys.” Suvaitsevaisuus näyttää olevan joillekin kristityille kuin punainen vaate. Se kuitenkin todella tarkoittaa armollisuutta ja rakkautta. Kuten tutumpienkin käsitteiden kohdalla, on hyvä muistaa, että ihmisiä suvaitessa ei saa suvaita kaikkia heidän tekojaan. Eipä kaikkia omakaan tekemisiä sovi suvaita ja sallia.
”Niin muuttuu maa…” laulettiin vanhassa iskelmässä. Ja niin muuttuvat merkityksetkin.
Kannattaa asiaa pohdiskella:
”Tämä” ja ”tuo” näyttää armolta – ja vielä tuokin kuulostaa armolta. Mutta kun armoväittämät kohtaavat, katoaako teidän/heidän armokäsitteenne?
Mutta postmoderni illuusio on sekin vain hetken huumaa; totuus tulee kerran vääjäämättömästi vastaamme. Tai tosin sanoen Totuuden joudumme kerran kohtaamaan. Kerran illuusiot paljastuvat. Sitten pääsemme ymmärtämään, mitä todellinen Armo on. Tai mitä se olisi ollut.
”Kun armoväittämät kohtaavat, katoaako teidän/heidän armokäsitteenne?” Väittämät ja käsitteet ovatkin katovia ihmisen luomia ajatusrakenteita. Armo on elävää käytäntöä. Mitä Jumalaan tulee, Hän on kärsivällinen ja hänen armonsa on suuri (Ps. 103:8).
Käsitykseni mukaan armo annetaan ja kuuluu vain sellaiselle, joka ei itse sitä ansaitse. Asia on täysin armahtajan hyvästä tahdosta kiinni. Jos kyseessä on minun kykyni armahtaa , niin se on aika vajavainen. Siihen auttaa kummasti esirukous. Siinä kohdatessa, kun heittää rukouksen , jolla pyytää henkilölle jotain hyvää taivaasta, niin oma kykyni armahtaa kasvaa kummasti samalla. Paavali kehotti rukoilemaan lakkaamatta ja kaupungilla kulkiessa rukousaiheita tulee paljon vastaan.
Jumalan armollisuudessa on se meidän oikeudenmukaisuudesta poikkeava periaate, että Jumala armahtaa jo ennen kuin aloittaa muutoksen parempaan. Jumala siis armahtaa ja väittää jopa rakkaaksi ja nuhteettomaksi lapsekseen heti kun joku kääntyy armahtajan puoleen.
Tokihan meiltä pitäisi voida odottaa samaa armahtavaisuutta, kuin se mitä itse on saanut. vastaanottaa. Jostain syystä emme siihen aina kykene. Syy on siinä, että olemme aina taipuvaisia johonkin sopimattomaan käytökseen. Johonkin jota synniksi kutsutaan. Olemmehan syntisiä ja siksi tarvitsemme jatkuvasti armoa, jonka varassa roikumme mukana.
Vielä vaikeampaa on käsittää sitä että koko maailman pahuus on viety kertaheitolla Vapahtajamme niskaan, kun hän otti ne päälleen Golgatalla. Joten synnit on jo sovitettu silloin. Ei sitä järki käsitä, mutta onneksi uskolla se on oikein helppo sen vastaanottaa, jolla ei muuta apua ole.
Ei kukaan jolla on muita keinoja selvitä syyllisyytensä kanssa tarvitse Jumalan armoa osakseen. Vasta kun muut keinot on käytetty kelpaa Jumalan armo.
Armo on kristinuskon keskeinen käsite. Mutta armo ei merkitse hyväksyntää. Armon saanut välttyy oikeudenmukaiselta tuomiolta. Synti on edelleen syntiä, mutta armo tulee syntiselle ilman mitään ansiota, vastoin oikeudenmukaisuutta. Armo ei poista velvoitetta elää Jumalan tahdon mukaisesti. Armon evankeliumin julistaminen ei myöskään tee tarpeettomaksi lain saarnaa, siis Jumalan antamien hyvän elämän sääntöjen tunnetuksi tekemistä.
Olisiko kirkon oppi jotenkin aidompi, oikeampi tai parempi, jos kulkisimme pitkin katuja julistamassa, että homoseksuaaliset suhteet ovat väärin ja Jumalan tahdon vastaista?
Voimmeko olla varmoja, että toimisimme tällöin Jumalan lähettiläinä julistaen totuutta emmekä vain omia ennakkoluulojamme?
Onko kirkossa nyt jotain pilalla kun omantunnon ääni on saanut niin monen avaamaan sydämensä seksuaalivähemmistöille ja heidän väliselleen rakkaudelle?
Kasa kun on jo antanut hyväksymisensä, niin tuskin Kansan kirkko kykenee pitkään asiaa estämään. Samalla muuttuu kansan käsitys kirkon opista. Muutos kansan käsityksestä kirkon opista on ollut selvästi nähtävissä selkeästi tunnistettavissa koko ajan. Ne jotka ei tätä tulevaa muutosta osaa tunnistaa hyväksyvät kehityksen silmää räpäyttämättä. Asialle ei tietenkään mitään voi. Meidän on vain kirkossa elettävä tämän tilanteen kanssa. Kirkon tuleva toiminta tulee jatkossa entisestään vaikeutumaan.
Suvaitseminen on oikein ymmärrettynä toistemme sietämistä, mutta joskus se on ymmärrettävä välinpitämättömyytenä.
Kuka vanhempi suvaitsee lapselta kurittomuutta? Missä on oikea raja suvaitsemiselle? Milloin on aika puuttua ihmisen hillittömyyteen? Onko oikein antaa ihmisen tuhota tiensä häntä varoittamatta?
Välinpitämättömyys on kaiken suvaitsemista ja missä rangaistus jää tulematta, siellä ihmiset äityivät helposti vääryyteen ja vilppiin. Kuka voi ojentaa suoraksi, jos ketään ei voi oikaista vääryydestä?
Kohta on hyvän mitta turhaksi käynyt, koska ihminen itse tietää parhaansa, eikä hän tarvitse ketään, vaikka on matkalla turmioon.
”Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään; hänen tulee sävyisästi ojentaa vastustelijoita; ehkäpä Jumala antaa heille mielenmuutoksen, niin että tulevat tuntemaan totuuden ja selviävät perkeleen pauloista, joka on heidät vanginnut tahtoansa tekemään.” 2.Tim.2:24-26
Tuo pahan kärsimys ei liity mitenkään blogini aiheeseen. Olen vain huomioinut elämässä sen, että vaikeuksia tulee vastaan ja niitä ei pidä säikähtää, vaikka ne usein tulee kovin odottamattomalta taholta
Kirjoittaja
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.
Me voimme tässä ajassa määritellä uskonkin oman mielemme ja mieltymystemme mukaan. Ja jos emme ole ainoita pelastuvia, niin ainakin meidän kauttamme varmimmin pelastuu. Jos alamme oikein armollisiksi, niin hukataan uskon päämäärä. Päämäärä ei olekaan se tärkein vaan se hauska matka. Lopussa sitten nähdään mitä nähdään. Helpolla saatua arvostamme kukin tavallamme. Mieleeni tulee merikapteenin kertpmus, kun piti purjehtia laiva Etelä-Amerikkaan. Kohdemaasta tuli miehistö ja myös perämies. Kun päällikkö sitten herää yöuniltaan ja katselee aavaa merta, hän näkee majakan vasemmalla edessä, kun sen piti näkyä oikealta takaa. Perämies oli vahdissa, jolla oli asialliset paperit. Hän oli kuitenkin ammatiltaan Buenos Aireksen taksikuski.
Ilmoita asiaton kommentti