On puhuttu paljon tarpeesta uudistaa Kristillistä oppia ja nyt se onkin pääosiltaan uudistettu.
Uudistus komitea on koostunut suurelta osalta maallikoista, joten siitä on saatu hyvin maanläheinen ja helposti omaksuttava. Kansa on ottanut opin hyvin vastaan, sillä se tuoksuu vastaleivotulle pullalle.
Uudelle opille ominaista on syödä rusinat pullasta ja heittää pulla pois. Hyvät sanat, kuten armollisuus ja rakkaus on oikein hyviä sanoja uuteen oppiin. Aiemmin ne sanat oli hankalia, kun niiden merkitystä piti kansalle selittää. Nyt se on yksinkertaista kun selvyyden vuoksi molemmat tarkoittaa samaa, eli suvaitsevaisuutta. Näin suvaitsevaisuudesta on tullut uuden opin pääkohta. Sillä mitataan kannattajien kristillisyys.
Jos joku vanhoillinen vielä puhuu Jumalan tahdon mukaisesta elämästä, niin hän on todella paha julma, itsekäs, ylpeä, kova, rakkaudeton ja jopa armoton. Toisin sanoen todella huono kristitty. Hän on täysin väärin käsittänyt koko kristillisen opin sisällön. Joutuu jopa kyselemään voiko hän olla kristitty. Tuskin.
…………………….
(Itä- Häme lehdessä 17.12 oli kirjoitus ”Lipan alta” jossa kyseltiin: ” miksi niin monet kristityt ovat unohtaneet armon ja anteeksiannon.”
Jäin tekstiä ja vastausta pohdiskelemaan. Kelpaisikohan tämmöinen? Aika hauska havaita miten paljon helpompi on teille sadoille lukijoille kirjoittaa, kuin omalle pienelle lähipiirille lehteen.
Me voimme tässä ajassa määritellä uskonkin oman mielemme ja mieltymystemme mukaan. Ja jos emme ole ainoita pelastuvia, niin ainakin meidän kauttamme varmimmin pelastuu. Jos alamme oikein armollisiksi, niin hukataan uskon päämäärä. Päämäärä ei olekaan se tärkein vaan se hauska matka. Lopussa sitten nähdään mitä nähdään. Helpolla saatua arvostamme kukin tavallamme.
Mieleeni tulee merikapteenin kertpmus, kun piti purjehtia laiva Etelä-Amerikkaan. Kohdemaasta tuli miehistö ja myös perämies. Kun päällikkö sitten herää yöuniltaan ja katselee aavaa merta, hän näkee majakan vasemmalla edessä, kun sen piti näkyä oikealta takaa. Perämies oli vahdissa, jolla oli asialliset paperit. Hän oli kuitenkin ammatiltaan Buenos Aireksen taksikuski.
”Suvaitsevaisuudesta on tullut uuden opin pääkohta. Sillä mitataan kannattajien kristillisyys.” Suvaitsevaisuus näyttää olevan joillekin kristityille kuin punainen vaate. Se kuitenkin todella tarkoittaa armollisuutta ja rakkautta. Kuten tutumpienkin käsitteiden kohdalla, on hyvä muistaa, että ihmisiä suvaitessa ei saa suvaita kaikkia heidän tekojaan. Eipä kaikkia omakaan tekemisiä sovi suvaita ja sallia.
Se on usein myös Raamatun sanomalle se ”punainen vaate”, että olepa siinä sitten uskovana tässä ajassa, jos uskot ja opetat kuin kristinuskossa tehdään. Nythän pidetään vaarallisina niitä, jotka ei ”suvaitse.”
Merkitseekö suvaitsemattomuus sinulle Raamatun sanomaa, Samuel Kettunen? Selittäisitkö hieman?
”Niin muuttuu maa…” laulettiin vanhassa iskelmässä. Ja niin muuttuvat merkityksetkin.
Kannattaa asiaa pohdiskella:
”Tämä” ja ”tuo” näyttää armolta – ja vielä tuokin kuulostaa armolta. Mutta kun armoväittämät kohtaavat, katoaako teidän/heidän armokäsitteenne?
Mutta postmoderni illuusio on sekin vain hetken huumaa;
totuus tulee kerran vääjäämättömästi vastaamme.
Tai tosin sanoen Totuuden joudumme kerran kohtaamaan.
Kerran illuusiot paljastuvat.
Sitten pääsemme ymmärtämään, mitä todellinen Armo on.
Tai mitä se olisi ollut.
”Kun armoväittämät kohtaavat, katoaako teidän/heidän armokäsitteenne?” Väittämät ja käsitteet ovatkin katovia ihmisen luomia ajatusrakenteita. Armo on elävää käytäntöä. Mitä Jumalaan tulee, Hän on kärsivällinen ja hänen armonsa on suuri (Ps. 103:8).
Käsitykseni mukaan armo annetaan ja kuuluu vain sellaiselle, joka ei itse sitä ansaitse. Asia on täysin armahtajan hyvästä tahdosta kiinni. Jos kyseessä on minun kykyni armahtaa , niin se on aika vajavainen.
Siihen auttaa kummasti esirukous. Siinä kohdatessa, kun heittää rukouksen , jolla pyytää henkilölle jotain hyvää taivaasta, niin oma kykyni armahtaa kasvaa kummasti samalla. Paavali kehotti rukoilemaan lakkaamatta ja kaupungilla kulkiessa rukousaiheita tulee paljon vastaan.
Jumalan armollisuudessa on se meidän oikeudenmukaisuudesta poikkeava periaate, että Jumala armahtaa jo ennen kuin aloittaa muutoksen parempaan. Jumala siis armahtaa ja väittää jopa rakkaaksi ja nuhteettomaksi lapsekseen heti kun joku kääntyy armahtajan puoleen.
Tokihan meiltä pitäisi voida odottaa samaa armahtavaisuutta, kuin se mitä itse on saanut.
vastaanottaa. Jostain syystä emme siihen aina kykene. Syy on siinä, että olemme aina taipuvaisia johonkin sopimattomaan käytökseen. Johonkin jota synniksi kutsutaan. Olemmehan syntisiä ja siksi tarvitsemme jatkuvasti armoa, jonka varassa roikumme mukana.
Vielä vaikeampaa on käsittää sitä että koko maailman pahuus on viety kertaheitolla Vapahtajamme niskaan, kun hän otti ne päälleen Golgatalla. Joten synnit on jo sovitettu silloin. Ei sitä järki käsitä, mutta onneksi uskolla se on oikein helppo sen vastaanottaa, jolla ei muuta apua ole.
Ei kukaan jolla on muita keinoja selvitä syyllisyytensä kanssa tarvitse Jumalan armoa osakseen.
Vasta kun muut keinot on käytetty kelpaa Jumalan armo.
Armo on kristinuskon keskeinen käsite. Mutta armo ei merkitse hyväksyntää. Armon saanut välttyy oikeudenmukaiselta tuomiolta. Synti on edelleen syntiä, mutta armo tulee syntiselle ilman mitään ansiota, vastoin oikeudenmukaisuutta. Armo ei poista velvoitetta elää Jumalan tahdon mukaisesti. Armon evankeliumin julistaminen ei myöskään tee tarpeettomaksi lain saarnaa, siis Jumalan antamien hyvän elämän sääntöjen tunnetuksi tekemistä.
”Armon saanut välttyy oikeudenmukaiselta tuomiolta.” Armo on muuta ja enemmän kuin vain armahdus.
Jännää ettei Jeesuksen sanomaksi ole käytetty kertaakaan sanaa armo kharis Ut: n teksteissä.
Olisiko kirkon oppi jotenkin aidompi, oikeampi tai parempi, jos kulkisimme pitkin katuja julistamassa, että homoseksuaaliset suhteet ovat väärin ja Jumalan tahdon vastaista?
Voimmeko olla varmoja, että toimisimme tällöin Jumalan lähettiläinä julistaen totuutta emmekä vain omia ennakkoluulojamme?
Onko kirkossa nyt jotain pilalla kun omantunnon ääni on saanut niin monen avaamaan sydämensä seksuaalivähemmistöille ja heidän väliselleen rakkaudelle?
Kasa kun on jo antanut hyväksymisensä, niin tuskin Kansan kirkko kykenee pitkään asiaa estämään.
Samalla muuttuu kansan käsitys kirkon opista. Muutos kansan käsityksestä kirkon opista on ollut selvästi nähtävissä selkeästi tunnistettavissa koko ajan. Ne jotka ei tätä tulevaa muutosta osaa tunnistaa hyväksyvät kehityksen silmää räpäyttämättä. Asialle ei tietenkään mitään voi. Meidän on vain kirkossa elettävä tämän tilanteen kanssa. Kirkon tuleva toiminta tulee jatkossa entisestään vaikeutumaan.
Perusongelma tässä on se, että kirkko on laiminlyönyt Kristillisen opetuksen sellaisella tavalla, ettei tavallinen kansalainen tiedä mistä siinä on oikeasti kyse. Ihmisillä on opista aivan vääriä käsityksiä ja niitä vieläpä kirkon taholta saatetaan ruokkia. Jos kirkko olisi pitänyt huolen hyvästä kristillisestä opetuksesta, niin koko tilannetta ei olisi päässyt syntymään. Nyt koko kirkkoa ajetaan alas, eikä sitä voi kukaan estää tekisipä mitä hyvänsä. Perustukset kun on murrettu, niin mitä voi enää tehdä. Emme elä kristillisessä, – vaan jälkikristillisessä maassa. Kristillisyydestä on jäljellä vain jälkiä lumessa ja nekin tuuli pyyhkii pian pois.
> Ihmisillä on opista aivan vääriä käsityksiä ja niitä vieläpä kirkon taholta saatetaan ruokkia.
Kenellä on oikeus päättää opin oikeasta käsityksestä, jos kerran kirkon taholta julki tuotu kirkon oppi on kommentoijan mielestä väärä?
Taitavat olla eri asioita. Se, mikä tuodaan kirkon taholta ’julki’ ei välttämättä ole samaa oppia kuin se, mitä kirkon taholta saatetaan ’ruokkia’. Oppilauselmat muotoillaan varmaankin hyvinkin moitteettomiksi, mutta se, mikä annetaan ymmärtää missäkin tilanteessa kristilliseksi, voi olla eri tarkoitusperistä johtuen joskus tuota ja joskus tätä.
Ongelma on silti sama: kenen päätösvallassa on ratkaista kirkon opin näkökulmasta, mitkä käsitykset ovat oikeita ja vääriä?
Mikko,
Kenelle Sinun mielestäsi pitäisi valta kirkon opin sisällöstä antaa?
Ts. mitä tarkoitat käsitteellä ”kirkko”?
”Kenen päätösvallassa on ratkaista kirkon opin näkökulmasta, mitkä käsitykset ovat oikeita ja vääriä?” On ensinnäkin hyvä pitää erossa kirkon oppi ja kirkon opetukset. Jälkimmäiset ovat jo aikaan ja olosuhteisiin sidottuja ja niiden vaihtuessa tarkistusta kaipaavia. Piispat ja kirkolliskokous tekevät opetuksia koskevia päätöksiä. Siinä yhteydessä asioita pohditaan kirkon opin näkökulmasta. Piispojen, lääninrovastien ja kirkkoherrojen kautta ns kaitsenta ulottuu seurakuntiin ja niiden jäseniin. Toinen vaikutusväylä kulkee hengellisten liikkeiden kautta niihin kuuluviin kristittyihin. Osa päätösvallasta jää myös yksityiselle ihmiselle hänen omassa elämäntilanteessaan. Kolmiyhteiseen Jumalan uskovalle on selvää, että Pyhä Henki on mukana tämän oikean ja väärän pohtimisen eri tasoilla.
Miksi pitäisi jotain voida? Eikö asia voi jättää Kaikkivaltiaan huomaan, kyllä Hänellä on keinot reagoida jos sen aiheelliseksi katsoo. Toistaiseksi ei ole katsonut.
Suvaitseminen on oikein ymmärrettynä toistemme sietämistä, mutta joskus se on ymmärrettävä välinpitämättömyytenä.
Kuka vanhempi suvaitsee lapselta kurittomuutta? Missä on oikea raja suvaitsemiselle?
Milloin on aika puuttua ihmisen hillittömyyteen? Onko oikein antaa ihmisen tuhota tiensä häntä varoittamatta?
Välinpitämättömyys on kaiken suvaitsemista ja missä rangaistus jää tulematta, siellä ihmiset äityivät helposti vääryyteen ja vilppiin. Kuka voi ojentaa suoraksi, jos ketään ei voi oikaista vääryydestä?
Kohta on hyvän mitta turhaksi käynyt, koska ihminen itse tietää parhaansa, eikä hän tarvitse ketään, vaikka on matkalla turmioon.
”Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään; hänen tulee sävyisästi ojentaa vastustelijoita; ehkäpä Jumala antaa heille mielenmuutoksen, niin että tulevat tuntemaan totuuden ja selviävät perkeleen pauloista, joka on heidät vanginnut tahtoansa tekemään.” 2.Tim.2:24-26
Olenkin tuota sanaa pohdiskellut, että missähän se on. Kiitos kun otit sen esiin. Olisihan se helposti löytynyt, mutta kun vain pohdiskelin pahan kärsimistä.
Pahan kärsiminen näköjään kuuluu jokaisen Herran palvelijan kokemukseen hänen seurakunnassaan ja siinä hengellisessä toiminnassa johon on kutsuttu. Joten vastoinkäymisiin on jokaisen hyvä varautua, jos haluaa Herraa palvella.
Tuo pahan kärsimys ei liity mitenkään blogini aiheeseen. Olen vain huomioinut elämässä sen, että vaikeuksia tulee vastaan ja niitä ei pidä säikähtää, vaikka ne usein tulee kovin odottamattomalta taholta