Ahti Hirvosen pamfletissa Ajtuksia muutoksesta ja sen tarpeesta omassa – ja kirkon elämässä entinen pankinjohtaja kertoo aluksi oman elämänsä vaiheista ja mukana olostaan erilaisissa kirkollisen elämän luottamustehtävissä. Tuomasyhteisö ja HelsinkiMissio ovat kaksi merkittävää paikkaa, jossa Hirvonen toimi sekä hallituksen puheenjohtajana että monenlaisissa muissa tehtävissä. Siitä yhteydestä löysin myös tuoreen ja asiaa selventävän vapaaehtoistyön määritelmän:
”Näiden kahden yhdistyksen toiminta todistaa, mikä valtava voimavara sisältyy hyvin suunniteltuun ja ohjattuun vapaaehtoistyöhön. Siinä ei ole kysymys pienimuotoisesta vapaaehtoispalvelusta, jota harrastetaan kaikissa yhdistyksissä ja jonka puitteissa keitetään kahvia ja tiskataan kahvikupit.
Suurimittaisessa vapaaehtoistyössä on koulutetut ohjaajat. Niissä sadat vapaaehtoiset ottavat vastuulleen suuren osan jatkuvista tehtävistä palkattujen työntekijöiden opastuksella. Se pienentää palkatun työvoiman tarvetta ja muuttaa samalla ilmapiirin ihmisläheisemmäksi ja sitouttaa vapaaehtoiset uudella tavalla seurakunnan tai yhteisön jäsenyyteen. Samalla tulee todistetuksi, ettei hengellistä työtä tekevän yhteisön ole syytä väheksyä johtamisen kehittämistä. Hyvällä johtamisella voidaan varmistaa puitteet, joissa pystytään toteuttamaan asetetut tavoitteet hyvän tekemiseksi. Hyvä hallitustyöskentely antaa samanlaisen suhteellisen edun hengellisille yhteisöille kuin maallisillekin.
Kirkko ei ole pystynyt vielä kovinkaan paljon hyödyntämään näiden yhdistysten löytöjä.” (s. 27)
Toivoisin, että Ahti Hirvonen voisi pyytää anteeksi 1990-luvun lama-ajan tapahtumia. Käsittääkseni Björn Wallroos ja Ahti Hirvonen olivat merkittävässä roolissa (mm. Liikepankki Unitas Oy, Suomen Yhdyspankki Oy), kun yrityslainoja irtisanottiin ja yrityksiä ajettiin tarkoituksellisesti konkurssiin niissäkin tilanteissa, joissa työpaikat olisi voitu pelastaa. Silloinen SYP rohmusi yritysten kiinteistöomaisuutta ja realisoi niitä kovilla voitoilla. Koen, että Hirvosen rooli kirkollisissa tehtävissä ei nouse puhtaalta pöydältä, ennen kuin pesänselvitys 1990-luvun laman tapahtumista on tehty.
Olen samaa mieltä siitä, että perusteellinen historiantutkimus pitäisi 1990-luvun pankkikriisistä tehdä, etenkin siitä vaiheesta, jossa yrityksiä todella ajettiin konkurssiin. En kuitenkaan lähtisi tästä syyllistämään Ahti Hirvosta ilman tukevaa näyttöä. Perussyitä koko lamaan oli idänkaupan romahduksessa ja ulkomaisen luotonannon vapauttamisesta johtuneessa kotimarkkinayritysten valuuttaluotoissa, jotka vakaan markan politiikan epäonnistuttua devalvaatioiden myötä kaatoivat kymmeniä tuhansia yrityksiä. SKOP:n ja säästöpankkiryhmän ongelmat osaltaan pahensivat tietenkin tilannetta. Jälkiselvittelyssä Suomen Säästöpankki pilkottiin ostajapankeille niin, että niiden oli kannattavaa ajaa velkaantuneita yrityksiä konkurssiin.
Sami Tammisalolle kommenttina, että kyllä hyvä kannattaa ottaa syntiseltäkin vastaan. Eivät kenenkään synnit pienennä tai tee vähempiarvoiseksi sitä, mitä hyvää saamme aikaan tai mitä viisasta tulee sanottua.
Vapaaehtoiset johtajina ja jopa kouluttajina johtamiseen on mielestäni lähtökohta vapaaehtoistyön kehittämiselle. En tiedä miten ja keiden kanssa tulisi edetä, mutta tarvitaan koulutusaineisto, peruspaketti vapaaehtoisten johtamisen pelisääntöihin ja yleensä toimintatapoihin. Siiihen löytyy varmasti hyvää valmista aineistoa, mutta soveltamiseen tarvitaan niitä joita on tarkoitus johtaa. Lainalaisuudet ja hyvät käytännöt poikkeavat kuitenkin sekulaari- (kauhea sana mutta pitää käyttää kun sivistyneen papin kanssa kommunikoi) ja yrityspuolen vastaavista ainakin jonkin verran. Hengellisessä johtamisessa kun on tuo Jumalakin mukana.
Sami, pesänselvitystä 1990-luvun lamasta on tehty ja tutkimuksia, selvityksiä ja kirjoja kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Aloita vaikka tuosta, siitä pääsee lähteille: https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_pankkikriisi
SYP ja osuuspankit selvisivät lamasta niin hyvin kuin niin jyrkästä lamasta ylipäätään voi selvitä, koska eivät olleet antautuneet holtittomaan luotonantoon 1980-luvulla. SKOP, osa säästöpankkiryhmää ja KOP sössivät ja näihin se veronmaksajien pankkituki, nykyrahasssa ehkä noin 8 miljardia, upposi.
Ylipäätään olen samaa mieltä kuin Jouko eli kyllä hyvä kannattaa ottaa syntiseltäkin, ja epäonnistuneeltakin, ihmiseltä vastaan. Elämässään minkä tahansa konkurssin (tal. tai henkisen tai muun) tehnyt voi olla jopa viisaampi käsittelemään sitä mitä vastaan tulee.
Kiitos vaan Hannulle kun tuot muutakin ajattelemisen aihetta kuin koronaa. Nyt meillä on aikaa kun emme harrasta joutavia ja liikkumiset on minimissä. Vapaaehtoistyö on hieno aihe, mutta harvalla on minkäänlaista näkemystä asian kehittämisestä. Tai edes halua. Johtaminen on myös asia, jota on helppo ja mukavakin arvostella mutta kehittäminen vaikeaa ja työlästä. Varsinkin jos johtajan asemassa olevilla ei ole siihen halua. Mielestäni asiaa kannattaisi kaikesta huolimatta viedä eteenpäin. Teepä Hannu hyvä ehdotus niin ruvetaan töihin. Olet asiasta niin paljon kaivellut kirjoitettua aineistoa, että nyt voisi olla jo johtopäätösten aika.
Otan esille kaksi ajatusta vapaaehtoistyöstä. Ensiksi seurakunnan työtehtävät ovat erilaisia. Toisiin vapaaehtoiset soveltuvat hyvin, toisiin ei. Lisäksi pitää huomata; että kaikista armoitetuista saarnaajista ei ole tiimin vetäjäksi tai kaikista hyvistä kanttoreista musiikkiryhmän kokoajaksi.
Toiseksi seurakunnat ja olosuhteet sekä hengelliset työnäyt maan eri osissa ovat erilaisia. Käsittääkseni Tuomasmessut onnistuvat siellä, missä on paljon muutenkin aktiivista väkeä mutta eivät välttämättä muuttotappiosta kärsivässä pikkuseurakunnassa tai siellä, missä etäisyydet ovat pitkät. Lisäksi yhteisön koolla ja ihmisten paikallisella osaamisella on merkitystä. Sekä paikallisella kulttuurilla. Pitkäjänteinen sitoutuminen on ylipäänsä laskusuunnassa, kuten monissa yhdistyksissä tiedetään.
Vapaaehtoista sitoutumista tullaan tarvitsemaan yhä useammin. Mutta toivoisin, että joku ottaisi kantaa havaintoon, jonka olen itse tehnyt: samalla kun vapaaehtoistyön merkityksestä puhutaan yhä useampaa seurakunnan tehtävää säätelee lainsäädäntö, joka korostaa virkavastuuta ja tietoturvaa eli estää vapaaehtoistyötä. Mielestäni tärkeitä asioita, mutta samalla sellaisia, jotka estävät vapaaehtoista organisointia nimenomaan seurakunnan lakisääteisten ydintehtävien osalta, mutta myös tavoittavan työn osalta. Aikanaan puhuttiin seurakuntaan muuttavien luokse tehtävistä vapaaehtoisten kotikäynneistä. Nyt työntekijät eivät edes saa kertoa halukkaille vapaaehtoisille, jos joku on muuttanut seurakuntaan (ellei asianomainen itse aktiivisesti ilmoita haluavansa vierailua). Jne jne.
Tämä oli hyvä uudelleenkäynnistys, kiitos Marko kärsivllisyydestä! Kirjoitan tästä enemmän kunhan kerkiän, ehkä vielä illalla.
Aloitan Marko tästä: ”Ensiksi seurakunnan työtehtävät ovat erilaisia. Toisiin vapaaehtoiset soveltuvat hyvin, toisiin ei. Lisäksi pitää huomata; että kaikista armoitetuista saarnaajista ei ole tiimin vetäjäksi tai kaikista hyvistä kanttoreista musiikkiryhmän kokoajaksi.” Tässä ei ole esitetty mitään ongalmaa, koska kaikkiin tehtäviin ei ole tarvekaan vapaaehtoistyön soveltua yhtä hyvin kuin toisiin. Armoitettu saarnaaja on armoitettu saarnaaja, ei tiiminvetäjä, sellainen pitää löytyä muiden joukosta. Käsitykseni mukaan nimenomaan hvyästä kanttorista on musikkiryhmän kokoajaksi (ehkä sanoit ”hyvistä” kohteliaisuudesta…)
Toisessa kappaleessasi torjut sellaista mitä kukaan ei esitä vapaaehtoistyön osalta. Vapaaehtoistoiminta on jotakin joka on sidottu kuhunkin konkreettiseen paikkan/seurakuntaan. Jokainen on erilainen, eri kokoinen, eri laajuinen toiminta jne. Jos viittaat siihen mitä Hirvoselta lainaamassani ”määritelmässä” sanotaan, myönnän että sitä minun ei pitäisi sanoa määritelmäksi, vaan joksikin muuksi. Eihän kaikissa seurakunnissa esim. ole ”satoja” tekijöitä. Se ei ole ongelma.
Kolmas kappaleesi on luultavasti keskeisin tänä päivänä. ”samalla kun vapaaehtoistyön merkityksestä puhutaan yhä useampaa seurakunnan tehtävää säätelee lainsäädäntö, joka korostaa virkavastuuta ja tietoturvaa eli estää vapaaehtoistyötä. Mielestäni tärkeitä asioita, mutta samalla sellaisia, jotka estävät vapaaehtoista organisointia nimenomaan seurakunnan lakisääteisten ydintehtävien osalta, mutta myös tavoittavan työn osalta.”
Anteeksi mutta minun mielestäni virkavastuu tai tietoturvaan liittyvä lainsäädäntö ei tarkoita sitä että ne kategorisesti estävät vapaaehtoistoiminnan. Toiseksi minä olen sellainen että kun mainitaan ”seurakunnan lakisääteiset ydintehtävät”, minä avaan kirkkolain luvun 4, josta ymmärtääkseni lakisääteiset tehtävät löytyvät (lisäksi tietenkin hautaustoimesta ja väestörekisteriasioista puhutaan myöhemmissä luvuissa. ne voidaan jättää viranhaltijoille). Ne ovat ”… toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä.”
JOs otetaan aluksi jumalanpalvelusten pitäminen, käsitkirjat ja niihin liittyvät oppaat korostavat seurakuntalaisten käyttämistä jp:n toteuttamisessa. Ne siis suorastaan rohkaisevat vapaaehtoistoimintaan. Kasteen ja ehtoollisen kohdalla mielikuvitus on papilla rajana sille miten seurakuntalaiset voisivat olla toivottamassa uutta tulijaa seurakutaan, rohkaisemassa vanhempia yms.
Joku ajatus vielä kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä. En osaa mitenkään nähdä, että lainsäädännön tietty kiristyminen estäisi seurakuntalaisten osallistumisen avustajina diakoniatyöhön, leireihin yms., lapsi- ja nuorisotyön asioihin tai mihinkään laissa mainittuun.
NÄillä ajatuksilla yritän sanoa, että kun lukee kommenttiasi ja sen yksiselitteistä näkemystä ”estää vapaaehtoistoiminnan” tai ”estää vapaaehtoista organisointia” (puhuisin mieluummin vapaaehtoistoiminnan organisoimisesta), minusta NÄYTTÄÄ siltä että kirjoittajana on ihminen joka kirjoittaa niinkuin kirjoittaa vain siksi, että näkee vapaaehtoistoiminnan vaikeana, aikaa vievänä, vaivalloisena ja monimutkaisena, riskialttiina ja muuna hankalana. Sellaista se onkin, mutta ei mahdotonta. Se on paljon paljon työläämpää kuin se että tekee vain itse ja yksin.
Tämä riittäisi osaltani, mutta tekisi mieli sanoa vielä joku sana siitä miten paljon meidän on tarpeen pelätä kirkkolakia. Yhteiskunnan lainsäädäntö on se mitä pitää noudattaa, ja sillä on tietenkin liittymät kirkkolakiin (yksityisyydensuojat yms.) Nimenomaan papeilla on poikkeuksellisen suuri vastuu siitä että he pitävät huolta siitä että kirkon tehtävä/missio tulee seurakunnassa suoritetuksi ja seurakunta toimii niinkuin sen on tarkoitus toimia. Se on osa viranhaltijoiden virkavastuuta.
Kauniiksi lopuksi; vapaaehtoistoiminta ei ole erillinen maailma, vaan se liittyy kiinteästi seurakunnan ja kirkon nykyiseen virkamieskeskeiseen toimintakulttuuriin, jonka muuttamisen/korjaamisen mm. kirkolliskokouksen tulevaisuskomiten mietintö osoittaa seurakuntien tasolla ja elämässä. –
TOivon että tällä otin kantaa havaintoosi. Minä ole tavallinen eläkaläisrovasti, enkä voi muuttaa kenenkään mielipiteitä. Minä puolestani olen tätä mieltä, ja keskustelu jatkukoon.
Hannu Paavola, kiitos ajatuksistasi. Omat pohdintani perustuvat kokemukseen kahdeksasta-yhdeksästä pienehköstä seurakunnasta joista kahdeksassa olen toiminut virassa yhteensä yli 20 vuoden ajan. Ne eivät tietenkään ole yleistettävissä kaikkia koskeviksi.
Ensiksikin tarkoitan sitä mitä kirjoitin ilman kohteliaisuuksia ja voivottelua. Kokemukseni on todellakin se, että toimiva vapaaehtoistyön organisointi edellyttää yllättävän usein pappisvetoisuutta. Viime kädessä tarvitaan siis pappi, joka kutsuu ja organisoi vapaaehtoistyön. Tai joku muu seurakunnan työntekijä kuten emäntä kahvinkeittäjien organisoijana tai suntio kolehdinkantajien. Pelkästään maallikkovoimin toimii vain harvoja – tosin sinänsä erittäin arvokkaita – työmuotoja (esim. raamattupiirejä, miestenpiirejä tms.) Sekä matalakirkollisia herätysliikkeitä.
Kaikki tämä vaatii tietenkin työtä sekä tietynlaista otetta. Joka taas vie aikaa samalla kun muut työt pitää hoitaa. Tuota otetta taas ei kaikilla ole, koska toiset meistä ovat sooloilijoita ja toiset ryhmätyöihmisiä. Joissakin tapauksissa papin roolin voi korvata aktiivinen ja harrastanut aktiivinen seurakuntalainen. Mutta tiedän seurakunnan, jossa tarvittiin suurehko joukko vanhempia tärkeään ja yksinkertaiseen tehtävään rippileirille. Maallikkoa ei ollut, joten kaksi seurakunnan työntekijää alkoi ottaa yhteyttä vanhempiin. Halukkaita alkoi löytyä vasta sitten, kun pappi tarttui puhelimeen. Todennäköinen selitys oli, että papin kysyessä ei kehdattu sanoa ei… Sitä paitsi ulkopuoliselle ei edes saa luovuttaa tuossa soittamisessa välttämätöntä yhteystietojen luetteloa. Tällä tavoin lainsäädäntö todellakin ohjaa organisointia työntekijöiden tehtäväksi. Ja se taas edellyttää meiltä uudenlaisia työtapoja ja kykyjä sekä ajankäyttöä.
Ratkaisevaa on käsittääkseni se, että löytyy erilaisia tehtäviä, jotka sopivat erilaisille ihmisille. Sekä riittävän pieniä toimintayksiköitä, joissa kaikki ovat yhtä tervetulleita. Oma kokemukseni on se, että vapaaehtoisia on vuosi vuodelta vaikeampi saada erilaisiin tehtäviin. Mikä taas johtuu mielestäni mm. yhteiskunnan ja työrytmin muutoksesta.
Olen sitä mieltä, että kestävä tie eteenpäin voisi olla kirkon virkamiesmäisyyden ja siihen liittyvä viranomaisaseman hallittu purkaminen. Mutta muuntuminen vapaakirkoksi joka toimii vapaaehtoisten varassa taitaa olla mahdoton ajatus.
Kiitos Marko Sjöblom tästä. Uskon kokemustasi ja on hyvä että kirjoitat. Enkä epäile etteikö asia ole vaikea ja jopa vaikeutumassa. Siitä huolimatta ajattelen että ei pitäisi antautua eikä antaa periksi.
Sanot että ”toimiva vapaaehtoistyön organisointi edellyttää yllättävän usein pappisvetoisuutta. Viime kädessä tarvitaan siis pappi, joka kutsuu ja organisoi vapaaehtoistyön.” Minulla oli juuri sama kokemus viimeiseetä työpaikastani. ”viime kädessä” sijasta puhuisin kuitenkin ensi kädestä, ajattelen että asia on sanottu Raamatussakin (Ef. 4:11-12); tämän jos minkä tulisi tapahtua ”papin virkavastuulla”. Ymmärrän että virkavastuu virallisesti tarkoittaa muita töitä.
MInulla tuli vaastauksestasi mieleen jopa villi mielikuva, jossa virallisten neuvosto ja valtuustotyöskentelyn rinnalla pitäisi ttoimia ”varjotoiminta” jossa painottuisi seurakuntalaisten valtuuttamiseen ja rohkaisemiseen keskittynyt ja hyvän johtaminen sävyttämä toiminta (joka muistuttaisi ehkä juuri vapaampaa järjestötoimintaa). Tämä on tietenkin epärealistinen ja ajatusleikki, koska emme voi tuplata itseämme.
Viimeisen kappaleesi viesti on juuri se mihin itsekin viittasin. Vaikka ei puhuttaisi edes hallitusta purkamisesta vaan määrätietoisesta kehittämisestä. Sitä kautta tapahtuu asioita. Vapaakirkoksi muuttumista minäkään en tarkoita, eikä sellainen ole lopulta tarpeellinen. Pelkään että spekulointi lopputuloksella vie energiaa siltä mikä käytännössä on tärkeää. Joka tapauksessa aika näyttää mitä tapahtuu.
Hannu Paavola. Sanoitat erinomaisen hyvin tuon kahtiajaon virallinen/varjotoiminta! Nimenomaan siitä on kokemukseni mukaan kysymys. Tiedän seurakunnan, jossa juuri tuollainen kaksinkertainen systeemi on aivan tietoisesti rakennettu. ”Virallinen” selitys on, että tuolla tavoin saatiin käynnistysvaiheessa mukaan maksimimäärä vapaaehtoisia erilaisiin tehtäviin. Minun perspektiivistäni voin todeta, että seurakunnan virallinen organisaatio ja faktinen toiminta ovat tosiaan jo nyt eriytyneet monessa seurakunnassa toisistaan varsin pitkälle ja omiin todellisuuksiinsa. Joissakin seurakunnissa työntekijät joutu(i)vat luomaan jopa uusia työmuotoja luottamushenkilöiden tietämättä ja suorastaan vastustaessa.
Voin ajatella, että seurakunnissa vallitsee erilaisia toimintakulttuureita samalla kun erityisesti kirkkoherran valtaoikeudet ja työkyky sekä taidot ovat avainasemassa. Hän voi sekä edistää että rajoittaa ja junailla asioita eri tavoin. Myös työyhteisön ilmapiiri on tärkeää.
Omasta – ehkä liankin perinteistä – papintyön itseymmärryksestä käsin ajattelen, että osa meistä ei välttämättä osaa muuntautua modernin ”koutsin”, hengellisen johtajan; inspiraattorin tai erilaisia kykyjä omaavien seurakuntalaisten bongaamiseen. Pienemmissä seurakunnissa ainakin viimeksi mainittu onnistuisi, mutta siellä voimavarat menevät yhä useammin perinteisten hallintorutiinien pyörittämiseen sekä erilaisten ylhäältä annettujen uusien suunnittelemien yms laatimiseen. Ja mitä suuremmista seurakunnista puhutaan, sitä helpommin papiston ja seurakuntalaisten keskinäinen kanssakäyminen kapeutuu samalla kun rekrytointi ja erikoisosaaminen on helpompi järjestää. Itse kallistun siis kohti kirkon ja seurakunnan kehittämistä ”vapaan järjestötoiminnan” suuntaan. Vaikka tiedän, että en tiedä, kuinka tällaisessa muutoksessa osaisin toimia:)
Kiitos taas MArko Sjöblom. Kirjoitat asiaa. Kirkkoherralta ja papilta kysytään suurta sydäntä, avaraa mieltä ja vahvaa itsetuntoa ja -tuntemusta, kun tulisi nähdä ja tunnistaa seurakuntalaisissa erilaisia lahjakkuuksia ja sellaisiakin kykyjä joita itsekin toioisi omaavan. Kuaava oli Ahti Hirvosen kokemus Töölö seurakunnassa johon meni esittäytymään uskoon tulonsa jälkeen. Keräsi kolehtia (parhaimillaan pääsi jopa laskemaan), luki tekstejä, käytti yhteskunnallisesti tunnettuna henkilönä joitakin puheenvuoroja, mutta sanoo katselleensa seurakunnan toimintaa muutenkin, ja että mieleen tuli joitakin ajatuksia – joita häneltä ei tietenkään kyselty.
Siinä mielessä ollaan samassa veneessä että minäkin olen huono tietämään miten näitä ajatuksia pitäisi käytönnössä toteuttaa. Sitä ei vissiin voi yleisellä tasolla edes tietää, vaan jokaisessa konkreettisessa tilanteessa eli seurakunnassa yhdessä seurakuntalaisten kanssa miettiä ja sopia…
On hyvin erilaisia käsityksiä siitä mitä vapaaehtoistyö kirkossa edes tarkoittaa. Joten pelkät periaatteet ja lähtökohdat voivat olla jo kaukana toisistaan. Vapaaehtoisten määrä ei käsittääkseni ole suhteessa seurakuntien kokoon. Usein se on jokseenkin samaa kokoa on seurakunta suuri, tai pieni. Papin koulutuskaan ei taida antaa valmiuksia vapaaehtoistoimintaan. Joten vaikeuksia vapaaehtoisten kanssa tulee väkisin. Niitä koettuaan moni pappi jättää koko työalueen pois mielestään. Vapaaehtoisista on koitunut hänelle pelkkiä hankaluuksia.
Vapaaehtoisilla on myös erilaisia käsityksiä siitä mitä asialla tarkoitetaan. Moni olettaa toiminnan olevan samoja tehtäviä, kuin mitä työntekijät tekevät ja olla niissä avustamassa, tai sijaisena. Sen sijaan muut seurakunnalliset tehtävät eivät kiinnostusta herätä. Siitäkään huolimatta, että jos vapaaehtoinen tekee vain pappeja avustavia tehtäviä, niin oikeasti hän ei tuo seurakunnan toimintaan mitään lisäarvoa.
Seurakunnassa saattaa olla satojen henkilöiden vapaaehtoisjoukko ja silti toiminta keskittyy vain aktiiviseen seurakuntalaisten joukkoon. Eli seurakunta toimii sisäänlämpiävänä. Ei edes odoteta että uusia tulisi mukaan. Näkisinkin vapaaehtoistoiminnan mahdollisuudet ulospäinsuuntautuvana toimintana jota työntekijät ohjaavat tiettyjen pelisääntöjen mukaisesti. Säännöt tulisi yhdessä luoda kussakin seurakunnassa. Näin vältyttäisiin turhilta ongelmilta ja kun niitä ilmenee niin jokainen tietäisi kuin ne selvitetään.
Kiitos Pekka – varsinainen asianomistaja – että tuot asian reaalimaailmaan ja jalkoja maahan. ”Näkisinkin vapaaehtoistoiminnan mahdollisuudet ulospäinsuuntautuvana toimintana jota työntekijät ohjaavat tiettyjen pelisääntöjen mukaisesti. Säännöt tulisi yhdessä luoda kussakin seurakunnassa.” Niinpä niin.