”Noudatit siis sienioppaan ohjetta”, sanoi työtoverini ymmärtäväisesti: ”Opettele tuntemaan syötäväksi kelpaamattomat sienet ja kerää vain sieniä, jotka tunnet.” Olin juuri kertonut hänelle karun sienikokemukseni. Paistoin ja söin pari viiruvalmuskaksi luulemaani sientä. Lähdin autolla harrastukseen, kun oli palattava sieltä huonon olon vuoksi. Kymmenen kilometrin paluumatkalla jouduin pari kertaa pysähtymään tien laitaan oksentamaan. Olon vain huononnuttua aloin ajatella, pystynkö enää ajamaan vai onko etsittävä apua. Jotenkin pääsin kotiin.
Seuraavista viidestä tunnista ei ole muuta kerrottavaa, kuin että ne olivat kamalia. Paino putosi vuorokaudessa viisi kiloa. Onni oli, että en ollut sekoittanut kyseisiä sieniä sekasieniin ja syöttänyt esimerkiksi perheelle tai vieraille.
Kyse ei ollut myrkkysienistä vaan syötäväksi kelpaamattomista sienistä, jotka aiheuttavat elimistössä voimakkaan hylkimisreaktion. Tämä oli opetus minulle, joka mielestäni tunnen sienet hyvin – tattien ja vahveroiden lisäksi koriin kertyy kehnäsieniä, limanuljaskoita, haperoita ja rouskuja – sekä tänä syksynä, uskomatonta kyllä, muutama tryffeli. Ne löytyivät metsäisestä kanatarhasta, kun kanamme olivat kuopineet maan pintaa rikki.
– – –
Lahtelainen Esa Blick on koirineen kerännyt Lahden metsistä runsaasti arvokkaita pohjantryffeleitä, joista valmistamiaan tuotteita myy omassa herkkukaupassa. Meidän tryffelimme hän tunnisti pienemmäksi ja miedommaksi lajikkeeksi. Pilkoin ne rypsiöljyyn antamaan makua.
– – –
Onko satokaudesta muuta kerrottavaa? Hunajasato jäi kolmannekseen viime vuodesta, kun pääkukinta oli ohi jo kesäkuussa ja heinäkuun kylmillä mehiläiset söivät pesät melkein tyhjiksi. Pölytys kuitenkin onnistui. Puutarhamarjoja ja omenoita tuli paljon.
Annoimme useiden kanojen hautoa. Tipuista tuli enimmäkseen kukkoja. Yli kymmentä odottaa talvella teurastaminen.
Porkkana ja sipuli oli hyvälaatuista, jos säilytys onnistuu. Perunat jäivät melko pieniksi. Niitä oli kolmea lajiketta. Kesäkurpitsaa ja valkosipulia kasvoi kotipihalla kohtalaisesti. Pinaatista, pavuista ja punajuurista ei tullut juuri mitään. Olisi pitänyt tuoda pellolle enemmän lantaa.
– – –
On onni, ettei ole pakko elää omalla harrasteviljelyllä. Yli 20 vuoden kokemus on osoittanut, kuinka vaikeaa ja työlästä se on. Olosuhteet vaihtelevat.
– – –
Hyvä ystävä on joskus neuvonut: vihannesviljely on yksinkertaista. Siinä on kolme asiaa, kylvö, kitkeminen ja harvennus, joissa on oltava huolellinen. Lisäksi tulee kolme asiaa, lannoitus, muokkaus ja kastelu, joissa on oltava ahkera – silloin kun se on tarpeen. On vielä kolme asiaa, peittäminen, tukeminen ja torjunta, joita jotkut kasvit vaativat. Siis kolme kertaa kolme asiaa. Yksinkertaista. Jos se kuitenkin tuntuu monimutkaiselta, ainahan voi hakea kaupasta, halvalla ja vähällä vaivalla.
– – –
Ammattien vertailussa maataloustuottajien tulot ovat laskeneet. Erityisesti sika- ja maitotilalliset ovat menettäneet jopa 40 % tuloistaan. Keskusliikkeet maksavat entistä vähemmän. Venäjän viennin katkeaminen on tuonut vaikeuksia markkinoida tuotteita. Suuret investoinnit ja velkojen lyhennykset vetävät viljelijöiden talouden tiukoille. Parhaat selviävät. Monet lopettavat.
– – –
Mitä sitten, kun ruokaa ei riitä enää pelloilta kauppoihin? Kaupunkilaiset alkavat varmaankin viljellä perunoita radanvarsilla ja kasvattaa kanoja takapihoilla? Monet alkavat innokkaasti kerätä sieniä. Silloin on hyvä muistaa ohje: ”Opettele tuntemaan syötäväksi kelpaamattomat sienet ja kerää vain syötäviä sieniä, jotka tunnet.”
Ja jos toiste sieniaterian jälkeen tulee huono olo, et aja autoa vaan soitat ambulanssin, jookosta…?
Kiitos Jori ohjeesta. Näinhän se on. Kun huono olo tulee matkalla eikä ole puhelinta mukana, tuntuu kuitenkin siltä, että sen kymmenen kilometriä sinnittelee.
Sanontahan kuuluu: kaikki sieniä voi syödä, joitakin tosin vain kerran…
Onneksi et sentään syönyt mitään myrkkyseitikkiä, niitäkin kasvaa kankailla herkullisten kehnisten ja valmuskojen seassa..
Itse olen pienestä asti ollut sienistä kiinnostunut ’friikki’, joka osasi jo alta kymmenvuotiaana tunnistaa mm. herkkusienen valkokärpässienestä.. Tarkkana on silti oltava kaikkien luonnon aarteiden suhteen, ylimielisyyteen ei ole varaa. Toisaalta: kun on kerran oppinut tuntemaan jonkin sienilajin kunnolla, osaa sen koko ikänsä.
(Kerran olen tosin elänyt vaarallisesti ja syönyt sieniä, joita en tuntenut – ne poimin marketin hyllyltä..)
Sekä sienien että hengellisen elämän kohdalla on totta: myrkky ja herkku kasvavat usein samasta maaperästä, ja voivat muistuttaa läheisesti toisiaan.. Aidon tunnistaminen väärästä on välttämätön oman ja toisten hyvinvoinnin kannalta.
Sieniteologiaa. Kai siitäkin saarnan saisi:
”Niinkuin seitikki tappaa vasta myöhemmin, on laita myös harhaoppien kanssa. Voimme olla onnellisia [tähän kilpaileva lahko] hetken, mutta pian on hengellinen elämämme sisältä kuollut. Enää ei Jeesus pese syntejämme, niin maksakaan ei enää poista myrkkyjä sienimyrkytyksen jälkeen.
Jokainen tuntee punaisen kärpässienen. Mutta kavalammat ja vaarallisimmat sienet ovat niitä, jotka päältäpäin näyttävät…”
Jori: ei tarvita edes naapurilahkoa, myrkky on saatavilla paljon lähempänä 🙂 Joskus omasta sydämestä…
Sinähän Jori tunnistit heti tekstini kuvaannollisen merkityksen! Kaikki ei ravitse ja myrkky tappaa. Mitä tämä aika merkitsee hengelliselle elämälle, jos ei voi olla varma kaiken tarjonnan terveellisyydestä? Huonon ruoan voi oksentaa ulos, mutta vieras tai tyhjä hengellisyys tekee hengettömäksi. Seitikki-vertaus on hyvä: myrkky voi vaikuttaa huomaamatta ja tuhota sisältä elintärkeät elimet. Joskus Kiinassa verrattiin länsimaista järjestelmää omenaan, joka mätänee sisältä. Sitä ei tarvitse vastustaa ulkoapäin, kun se tuhoutuu varmimmin omaan mädännäisyyteensä. Siksi toivon, että kirkko ja kristityt voivat pysyä sisältä terveinä. Silloin myös kirkon opetus ravitsee ihmisten elämää ja vahvistaa uskoa.
Lea, kiitos osuvasta ajatuksesta: myrkky ja herkku kasvavat samasta maaperästä. On jännää, että ajatus syötävistä sienistä voi myös vaihtua. Lapsuuteni koivunkantosienet ovat samankaltaisen myrkkynääpikän vuoksi varottavia, samoin monet varovat kehniksiä kun ne muistuttavat seitikkiä. Itse kyllä olen oppinut tunnistamaan kehniksen ja koivunkantosienen. Pulkkosienet ovat osoittautuneet tappaviksi, vaikka niitä pidettiin joskus syötävinä. Itse olen pitänyt niitä aina epämiellyttävinä. Valmuskoja muistuttavat syötävät härmämalikat ovat joskus aiheuttaneet minulle vähän oireita ja nyt vältän niitä. Muuten, viiruvalmuskaksi luulemani ja pahat oireet aiheuttanut, kolotyvinen ja päältä maksanvärinen taisi olla keltareunavalmuska.
Siis ensin sanotaan että pitää opetella tuntemaan syötäväksi kelpaamattonat sienet. Sitten sanotaan että poimi vain sieniä joita tunnet. Tästä on joskus vitsinä sanottu että sehän tarkoittaa sitä nimenomaan syötäväksi kelpaamattomiacpitää poimia. Kun ohjetta lukee niin ei se vitsi olekaan vaan siinähän sanotaan niin.
Sienten poimiminen ja syöminen on kuin venäläistä rulettia pelaisi. Jos maastossa tiedetään olevan miinoja, kukaan ei kehota menemään sinne kävelemään. Mutta sieniä kehotetaan poimimaan.
Juhani, tuo sienioppaan ohje olikin sarkasmia. Kyllä sieniä kannattaa poimia ja monet niistä ovat helposti tunnistettavia, ”varmoja” sieniä, kuten tatit ( paitsi sappitatti – jonka erottaa mausta).
Blogin aihetta voidaan laajentaa koskemaan myös hegellistä aluetta. Syö vain rukiista leipää, Jumalan sanaa. Se on elämän leipää. Älä erehdy syömään ja seuraamaan ”päältä kauniita mutta silkkoa sisältä” oppeja, jotka ovat Raamatun lauseilla koristeltua humanismia.
Salme Kaikusalo :” Älä erehdy syömään ja seuraamaan “päältä kauniita mutta silkkoa sisältä” oppeja, jotka ovat Raamatun lauseilla koristeltua humanismia.”
Seurakunnassa, jossa 90-luvulla teimme vapaaehtoistyötä, vaikutti vahvasti Pyhään Henkeen manifestoitunut ns. nokialaisuus, joka sai ihmiset seuraamaan ”sitä, mikä on päältä kaunista”. ”Nokialaiset” tekivät perinteisempää kristillistä näkemystä edustavasta kirkkoherrasta lukuisia valituksia tuomiokapituliin ja jotkut jopa toivoivat, että hänestä tulisi piispa. Yritin kotonamme perehdyttää seurakunnan luottamushenkilöitä seurakunnan talousarvion ymmärtämiseen, mutta sitä pidettiin ”liian maallisena”. Ja niin sekin loru sitten loppui, kun saimme kuulla olevamme ”myrkkysieniä”…
Tuula Hölttä :” jotkut jopa toivoivat, että hänestä tulisi piispa. ”
Mitkään seurakunnassa toimineet virtaukset eivät toivoneet, että seurakunnan kirkkoiherrasta olisi tullut piispa, vaan sita toivoivat eniten nokialaisia johtaneeseen ”profeettaan” uskoneet. Kaikista ongelmista syytettiin seurakunnan kirkkoherraa…paitsi me, jotka puolustimme häntä…
Olin Tampereen hiippakunnan asessorina Nokian herätyksen kulta-aikaan ja seurasin tilannetta aika läheltä. Herätyksen johtaja oli samalla seurakunnan kirkkoherra. Suurelle osalle seurakuntaa syntyi ulkopuolisuuden kokemus: heidän ”tavallinen” hengellisyytensä ei kelvannut – se että eli Jumalaan luottaen, rukoili itsekseen ja antoi kastaa lapsensa, saattoi myös käydä jouluna ja pääsiäisenä kirkossa, hautajaisia, häitä ja rippikirkkoja unohtamatta. Tosikristityn hengelliset merkit puuttuivat. Herätyksen johtajana toiminut kirkkoherra oli kanteluiden vuoksi kapitulissa kuultavana. Julkisuudessa asia saatiin näyttämään siltä, että ”byrokraattipiispa” yritti sammuttaa ”aitoa hengen tulta”. Herätyksen johtajalla/kirkkoherralla oli mielestään ”hengen voitelu”, joka asetti hänet kritiikin yläpuolelle. Piispan oikeaan osunut kommentti tästä oli, että henkilö oli ”sairastunut vahvuuteen”. Vuonna 2004 tuli ero kirkkoherran virasta ja 2005 hänestä tuli Nokia Mission toiminnanjohtaja. Tästä tehtävästä hän osallistui vielä Tampereen piispanvaaliin 2008, mutta sen jälkeen hän erosi pappisvirasta ja kirkosta. tullen Nokian Missio Church -kirkkokunnan johtajaksi. Herätyksen johtajan myöhemmät vaiheet ovat surullisia ja johtivat erottamiseen kirkkokunnan johtajan paikalta. Kertailen tapahtumia muistin varaisesti, mutta uskoakseni asiat menivät pääpiirteissään näin.
Pekka Särkiö :”Kertailen tapahtumia muistin varaisesti, mutta uskoakseni asiat menivät pääpiirteissään näin.”
Noinhan ne suurin piirtein menivät. Emme koskaan unohda kaiken kestänyttä ja kärsinyttä kirkkoherraa, joka lauloi yhdessä nuorten kanssa samassa kuorossa ja joka YK-päivän tapahtumissamme ” sinibaretti-jesuiittana” oli ennen eläkkeelle jäämistään laskemassa seppeleen ja pitämässä puheen rauhanturvatehtävissä menehtyneen haudalla. Hän menehtyi keväällä pyhiinvaelluksella Santiago de Compostelaan.
Kiitos, Pekka. Juuri tästäkään syystä en syö sieniä – noita luonnon omia suodattamia.
Jouni, syö vain! En haluaisi olla huonona esimerkkinä varomattomasta sienten käytöstä. Päin vastoin haluaisin rohkaista tarkkuuteen. Ja ennenkin on tarvittu rohkeita kokeilijoita, jotta vaarat tulevat esille.
Pekka, kiitos vain neuvoista ja rohkaisusta. Lapsena minut ja veljeni pakotettiin syömään limaisia, epämääräisessä ”kastikkeessa” lilluneita sieniä ja tatteja, joita opin inhoamaan.
Aikuisempana opin vaimoni myötävaikutuksella syömään herkkusieniä. Ne menevät muun sapuskan jatkeena (mm. pizzassa), enkä poimi kantarelli-sieniäkään ruuastani pois, jos niitä lautaselleni eksyy.
Yksi lisäponnin sieni-inholleni oli 1980-luvulla tullut Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden seurantatieto: Suomessa mitattiin radioaktiivisuuspitoisuuksia erityisesti metsäsienistä, koska ne imevät niin helposti itseensä myös epäpuhtauksia.. Luonnon omia suodattamia siis.
Taas olemme saanet lukea varsinkin Venäjällä innokkaiden sienestäjien kuolintapauksista, kun kokeneetkin sienestäjät ovat erehtyneet kohtalokkaasti (ja läheltä piti -tilanne oli sinullakin).
Kiitos, mutta ei kiitos. Koetan pysytellä ravintoketjun huipulla vielä jonkin aikaa.. 🙂
Minuakin sienet Inhottavat. Erityisesti niitä limaisia Shellin logon näköisiä. Joskus jossain tilaisuudessa oli alkupalana sienikeittoa. Panin vahingossa lusikallisen suuhuni ja pitiäkkiä huuhtoa se juomalla alas ennen kuin se tulee lautaselle takaisin.
Jouni ja Juhani, karuja kokemuksia on teilläkin kieltämättä ollut sienistä. Nyt te tarvitsisitte vastaavasti hyviä kokemuksia: hyvää kermaista sienikeittoa esimerkiksi suppilovahveroista tai tateista. Mitä tulee sieniin luonnon suodattimina, on totta ettei autoteiden läheltä kannata poimia esimerkiksi nurmiherkkusieniä tai mustarouskuja. Mitä tulee Tsernobyliin, niin järvikalatkin keräsivät säteilyä. Lapin altaiden kaloissa taas mitattiin korkeita elohopeapitoisuuksia. Eivät ne kuitenkaan mitään Minamatalahden elopeamääriä olleet, eivätkä sienissäkään Fukusima-pitoisuuksia.