Usein kuulen ihmettelyä siitä, eikö kuoleman jatkuva kohtaaminen papin työssä ole raskasta. Omalla kohdallani olen huomannut, että surun ja kuoleman kohtaaminen tuntuu minusta hyvin luontevalta – nehän ovat osa elämää siinä missä syntymäkin. Pappina en kuitenkaan voi ottaa ihmisten surua omakseni, mutta voin kulkea vierellä, olla läsnä ja tukena. Ajattelen, ettei asioiden tarvitse olla minun käsissäni, vaan Jumala kantaa omaisia ja minua työssäni. Rukouksessa voin tuoda menetykset Jumalan eteen ja rukoilla omaisten puolesta. Usein surukotiin mennessäni istunkin hiljaa rukoilemassa auton ratissa tai metrossa. En ole yksin elämän kipujen äärellä, vaan Jumala on näissäkin hetkissä läsnä. Tämä ajatus kantaa minua vahvasti, kun soitan surukodin ovikelloa.
Yksi tärkeimmistä asioista minulle pappina on se, että voin rohkeasti puhua elämän katoavaisuudesta ja kuolemasta ihmisten kanssa. Yhteiskunnassamme surusta ja kuolemasta on tullut jonkinlaisia tabuja, mutta sitä ne eivät saisi olla. Usein kuulen kohtaamieni ihmisten kertovan, kuinka surua ymmärretään vain lyhyen aikaa tai surua ei tunnuta ymmärtävän lainkaan. Jokaisella on oikeus surra omalla tavallaan eikä surun näyttämisessä ole mitään pahaa. Toiset hoitavat suruaan hiljaisuudessa lenkkipolulla, toiset halkoja hakkaamalla, kolmannet puhumalla ja itkemällä. Tapoja surra on yhtä monta kuin surevia ja niin saa olla. Muistutan itkuaan pahoittelevia omaisia siitä, että kyyneleet kertovat yhteisen ajan merkityksellisyydestä ja siitä, että ihminen on ollut rakas ja tärkeä. Koskaan ei tarvitse pyytää anteeksi sitä, että sisimmässä tekee kipeää. Erityisesti elämän jäätyä lyhyeksi kuolleena syntyneen tai kuolleen lapsen kohdalla, haluan ajatella elämän olevan merkityksellinen ja arvokas sen pituudesta riippumatta. Merkityksellistä ei ole yhteisen ajan pituus, vaan se, että tuo aika on joskus ollut. Lyhyeksikin jääneeseen yhteiseen aikaan voi mahtua valtavasti rakkautta.
Elämän katoavaisuus ei tunnu minusta lohduttomalta, kun pappina seison hautajaisissa arkun takana. Hautajaiset ovat minulle hetki, jossa ennen kaikkea ovat läsnä toivo, valo ja kiitollisuus eletystä elämästä. Raamatun sana ja hiekalla piirretty risti muistuttavat, että koko elämämme on Jumalan varassa. Meitä kantavat ylösnousemuksen toivo, valo ja Jeesuksen lupaus, että hän herättää haltuunsa uskotut viimeisenä päivänä. Iankaikkisen elämän toivossa on minusta jotain valtavan lohdullista – maallisen elämän päättyminen ei merkitse kaiken loppua, vaan uuden alkua. Tätä valoa haluan pappina pitää hautaan siunaamisessa esillä. Usein haluan siunauspuheessani keskittyä siihen hyvään, mitä läheiset kertovat edesmenneen elämäänsä tuoneen. Toki toisinaan tulee vastaan tilanteita, joissa kauniit muistot ovat vähissä eikä kuolleesta ole jäänyt lämmintä muistoa. Kuitenkin yleensä kauniit muistot, koettu rakkaus ja ylösnousemuksen toivo voivat kantaa surun ja kaipauksen keskellä.
Surun ja kuoleman kanssa jatkuvasti tekemisissä oleminen on auttanut ymmärtämään laajemmin elämän rajallisuuden. Elämän rajallisuutta vasten myös oma elinaika on tullut merkitykselliseksi. Enää en elä liikaa tulevaisuutta suunnitellen, sillä elämästä ei ikinä tiedä eikä suunnittelemalla voi varmistaa elämänsä suuntaa. Sen sijaan keskityn pysähtymään hetkeen ja nauttimaan kaikesta siitä, mikä nyt on hyvin. Elämän katoavaisuuden myötä on oppinut omalla kohdallani oivaltamaan, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä taas turhaa murehtimista. Elämän rajallisuuden ymmärtäminen on opettanut, ettei hyvyyttä ja läsnäoloa halua säästellä. Olen opetellut sanomaan suoraan läheisilleni, että he ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Nautin yhteisestä ajasta heidän kanssaan nyt, sillä vielä tulee päivä, jolloin tuota aikaa ei enää ole.
Tubessa vastaan rippikoululaisten kysymyksiin kuolemasta.
Kiitos aiheen esille nostamisesta, emiliapappi. Hyvin olet kokonaisuuden valaissut.
Havaintoja omalta aikajanaltani: Kuoleman kohtaaminen on muuttunut vuosien mittaan. Papin matka rinnallakulkijana on lyhentynyt. Omaisten kyky ja tahto valmistella hautajaisia on keskimäärin vähentynyt. Papin kutsuminen muistotilaisuuksiin on harvinaistunut. Ylipäätään moni menetystä sanoittava perinne on katkennut.
Mutta onneksi surijoilla on yhä tallella peruskokemus siitä, että papin läsnäolo surussa on merkityksellinen. Iankaikkista valoa kohti osoittamassa.
Siitä olen myös itse iloinen, että papin läsnäolo surussa koetaan merkitykselliseksi. Ainakin itse koen, että hautajaispäivänä harva kyseenalaistaa sitä, miksi olen pappina paikalla. Se on tosin ihan totta, että monissa perheissä side hautajaiskulttuuriin on ohentunut, esimerkiksi hautajaisvirret ovat monille vieraita. Näissä tilanteissa koen erityisen tärkeäksi sen, että pappina voin omalta osaltani olla tarjoamassa erilaisia vaihtoehtoja surutyön tekemiseen.
On myös hyvä muistaa, että kuolema on voitettu vihollisuus, ei siis itsessään mikään luonnollinen asia, vaan synnin tähden me kuolemme. Kristuksen voitto on todellisuutta jo tässä elämässä ja saamme yhdessä iloita siitä, kun joku pääsee perille, vaikka ikävä ja suru onkin yleensä päällimmäinen tunne. Kuolema on synnin tähden, mutta iankaikkinen Elämä on tullut Kristuksen kautta.
Itse Elämä (Kristus) on jo täällä, kunpa vain uskoisimme sen. Kristittynä meidän ei tarvitse pelätä kuolemaa, koska se on jo voitettu. Nyt toivossa, mutta kerran näkemisessä. Tämän toivon soisi jokaiselle kuoleman edessä surevalle saattaa tiedoksi. Emiliapapille rukoilen rohkeuden lahjaa työssään.
Kiitos Ismo, rohkeuden lahjaa jokainen tarvitsee. Olen samaa mieltä siitä, että Kristuksen kautta tulleesta iankaikkisesta elämästä saamme iloita ja siihen surussa turvautua.