Sureminenko aivan hullun hommaa?

Jos ihminen kokee olevansa terve, niin se johtuu vain siitä, että häntä ei ole diagnosoitu riittävästi. Luulin pitkään, että tällainen heitto on pelkkä vitsi, joka näihin asti on kyllä aina jaksanut minua huvittaa. Vaan eipä naurata enää, kun minulle selvisi, että tämähän onkin mitä totisinta totta!

Kuluvan viikon maanantaina (7.10.19) Helsingin Sanomissa haastateltu Helsingin yliopiston kliinisen epi­demiologian dosentti ja urologi Kari Tikkinen vahvistaa, että pohjimmiltaan terveet ihmiset pystytään luokittelemaan sairaiksi ja lievästi sairaat hyvin sairaiksi.

Kyseessä on ilmiö nimeltä sairauksien kaupustelu. Tarkoittaa sitä, että monia normaalielämään ja ikääntymiseen kuuluvia tiloja määritellään sairauksiksi. Sitten tietysti määrätään kovasti paljon lääkkeitä.

Yksi esimerkiksi otetuista taudinmääritysten laajennuksista oli suru. Tässä kohdassa Ruttopuiston rovasti rääkäisi niin pahalla äänellä, että kissakin pelästyi ja säntäsi karkuun. Koska ei ollut mahdollista linkittää juttua tämän blogin liitteeksi, teen niin, että lihavoin suruosion tähän alle ja kommentoin rivien välissä.


Pitkittyneen surun häiriö on tulossa uuteen tautiluokituksen, jonka Suomi ottaa käyttöön tulevina vuosina. Se on jo Yhdysvaltojen DSM-ohjekirjassa, jota sanotaan psykiatrian raamatuksi. Surun häiriö voidaan todeta, jos läheisen menetyksestä on kulunut kuusi kuukautta. Suomessa sen perusteella ei vielä saa sairauslomaa.

RR: No, jopas nyt jotakin! En minä nyt vaan oman äitini kuolemasta puolessa vuodessa selvinnyt. Siihen taisi mennä yli vuosi, mutta toisaalta minulla oli jo tuolloin esiymmärrys, että surulle on annettava aikaa eikä kukaan voi etukäteen tietää, kauanko sureminen kestää.

Pidän surun ja murheen kokemista ihmisen terveenä reaktioina kuoleman mukanaan tuomiin peruuttamattomiin muutoksiin. Halusin käydä surutyöni rauhassa loppuun, sillä tiesin, että huonosti käsitelty tai peräti käsittelemätön suru kostautuu kyllä tavalla tai toisella tuonnempana.

Suurimman lohdun minulle toi ylösnousemususko, että vielä me tapaamme toisemme siellä, missä Jumalakin on. Koska äidin kuolemasta on jo 14 vuotta, suruni muuttui aikanaan hyväksi muistoksi, osaksi menneisyyttä. Päivittäin katselen äidin kuvaa. Ja minua hymyilyttää.

Tikkisen johtaman tuoreen kyselyn mukaan suomalaislääkäreistä noin 80 prosenttia on jyrkästi eri mieltä väittämästä, että suru on sairaus. Kymmenen prosenttia lääkäreistä oli jokseenkin eri mieltä väitteen kanssa.

RR: Oliko joka kymmenes suomalaislääkäri siis sitä mieltä, että suru on sairaus? Ja pitkittynyt suru kenties osoitus mielen sairastumisesta?

Su­rua pi­täisi käsi­tellä ja hoi­taa su­runa. Ih­misen pi­tää saa­da sur­ra normaa­listi il­man, et­tä on kii­rettä he­ti läh­teä hoi­tamaan su­rua sairau­tena. Jos reak­tio on äärim­mäisen voi­makas tai pit­kittyy, tilan­netta on mietit­tävä uu­destaan. Jos surija ei millään tunnu saavan toimintakykyään takaisin, niin hän on avun tarpeessa.

Vaik­ka su­ru it­sessään ei olekaan sai­raus, se voi joh­taa sairas­tu­miseen. Silloin taudin nimi ei tietenkään ole pitkittynyt suru vaan vaikkapa masennus. Kenties lääkärit sekoittavatkin joissakin olosuhteissa surun ja masennuksen keskenään, kun niissä on samanlaisia piirteitä?

”Jos läheinen kuolee, eikö ole aika normaalia surra pitkään? Jos surun myötä ahdistuneisuus ja masentuneisuus heikentävät merkittävästi toimintakykyä ja jäävät päälle pitkiksi ajoiksi, niin totta kai niitä pitää hoitaa”, Tikkinen sanoo.

RR: Luulisi lääkäreitten muistavan surun etenemisvaiheet ja sen, että jo­kainen käy henki­lö­koh­tai­sesti lä­pi su­ruaan ja koh­taa eri vai­heet yksi­löl­li­sesti omaan tah­tiin.

Sokki­vai­heessa surija ei pysty uskomaan menetystä todeksi, olo tun­tuu epä­to­del­li­selta ja haja­nai­selta. Reaktio­vai­heessa hän ym­märtää menetyksen todeksi. Tapah­tu­nutta on tar­ve ker­rata yhä uu­delleen ja ti­lanne yri­tetään ot­taa hal­lintaan. Su­reva saat­taa pi­tää it­sensä kiirei­senä ja kes­kittyä käy­tännön asioiden hoi­toon.

Neljän viimeksi kuolleen lähiomaiseni kohdalla toteutui aina sama kaava: Kun kuolema saapui illalla tai yöllä, niin heti seuraavana aamuna olin jo puoleen päivään mennessä hoitanut kaikki hautajaisjärjestelyt. Työni puolesta toki tiesin, minne soittaa, mutta silti joka kerran ihmettelin suoranaista ylimaallisen suurta, lähestulkoon maanista toimintatarmoani, joka kyllä onnekseni keskipäivän jälkeen talttui, muuttui helpottavaksi raukeudeksi.

Lähei­sensä menet­täneen tu­lisi saa­da pu­hua men­neestä ja jät­tää sure­malla jäähy­väiset mene­te­tylle. Käsit­te­ly­vai­heessa su­reva poh­tii, mi­tä on menet­tänyt ja mik­si asia te­kee ki­peää. Ikävän ja kai­pauksen li­säksi tun­teisiin voi se­koittua vi­haa, pel­koa ja katke­ruutta. Su­revan tunne­tilat voi­vat aal­toilla ja vä­liin voi mah­tua ilon tunte­muk­siakin. Tällaisiin tilanteisiin seurakuntien järjestämät sururyhmät ovat onnen omiaan.

Sopeu­tu­mis­vai­heessa su­reva hy­väksyy to­siasiat ja ym­märtää, mis­tä luo­puu. Surija löy­tää tasa­painon ja pys­tyy suun­taamaan aikai­semmin sure­miseen käyttä­mänsä voima­varat uu­destaan ja jat­kamaan elä­määnsä. Su­ru aut­taa hyväk­symään mene­tyksen ja te­kee ti­laa uu­sille asioille elä­mässä.

Tikkisen mukaan myös lievän masennuksen diagnosoiminen sairautena on pulmallista, jos hoidoksi tarjotaan ainoastaan lääkkeitä. ”Lääkkeitä suunnataan yhä lievempiin oireisiin. Vaikka oireiden suhteellinen vähenemä pysyy useimmiten samana, absoluuttiset hyödyt jäävät vähäisiksi tai olemattomiksi. Hoidon haittojen riski pysyy suunnilleen samana myös lievempi­oireisilla ihmisillä.”

RR: Kuolema on iso menetys ja aina myös muistutus omasta haavoittuvuudesta ja elämän arvaamattomuudesta, katoavaisuudesta. Vuosienkin jälkeen suru voi toki vallatta mielen esimerkiksi tapahtuman vuosipäivänä. On sanottu, että kuollutta läheistämme surressamme suremme myös itseämme, itkemme ensisijaisesti omaa menetystämme.

Pyhäinpäivä on sopivaa aikaa myös kollektiiviselle surulle, vaikka muistelumme kohteet eivät pyhien ihmisten lisäksi olekaan yhteisiä. Niin ikään joulu on monelle itkun paikka, kun joku rakas puuttuu yhteisestä joulupöydästä.

Suru ei välttämättä näy ulospäin. Joissakin tilanteissa se saisi näkyä esimerkiksi surunapin muodossa. Kyse on mustalla kankaalla päällystetystä rintanapista, jota itsekin käytin, kun surin äitiäni ja isääni. Näin vältyin kuulemasta ajattelematonta ja turhaa huulten höpinää, jota small talkiksikin joskus kutsutaan.

Jos joku tietämättömyyttään kysyi rintamerkistäni, toki hänelle kerroin, että merkki kertoo ulospäin siitä, että minulla on nyt meneillään suruaika.

Luoja varjelkoon meitä siltä, että jokin lääkefirma keksisi pyörittää surupillerin, jota lähtisi markkinoimaan surunappina.

Surua ei mielestäni tule medikalisoida. Se, että voin ilmaista suruni ja saan tukea toisilta ihmisiltä, edesauttaa niin psyykkistä kuin fyysistäkin hyvinvointiani. Se riittää siihen, että voin luoda realistisen suhteen menetykseeni ja saatan kohdata koko totuuden vaikkapa asteittain. Eikä minun tarvitse lähettää ketään kysymään puolestani, kenelle kellot mahtavat soida. Minullehan ne.

 

Kuva: Surukirjoja löytyy miltei joka lähtöön!

 

    • Charlotta: Surutyö on kieltämättä harhaan johtava termi. Eihän siinä ole kyse duunista vaan vain surun läpikäymisestä. Työ tulee kai mukaan tuohon sanontaan osoittamaan, että lamaannuttavasta sokkivaiheesta on päästävä eteenpäin.

      Toinen erikoinen ilmaus on mielestäni se, kun me ilmaisemme surevalle osanottomme suruun. Siis minkä osan toisen surusta minä otan kantaakseni? Tai sanon ottavani?

  1. Opin jotain olennaista surutyöstä, kun sitä opettelin 35 vuotta isäni kuoleman jälkeen. Surutyö kun oli lapsena jäänyt tekemättä. En nyt saanut siihen mitään opastusta, mutta kun kuulin että semmoinen oli jäänyt tekemättä, niin ryhdyin puuhaan. En kyllä silloin tiennyt yhtään, mitä se tarkoitti. Jokin meni kohdallee ja oikeasti paljonkin. Vaimoni mukaaan muutuin sen työn jälkeen toiseksi ihmiseksi. Joten kaipa jotain harmia hänelle oli tuottanut se, että se hommeli oli hoitamatta. Se, etten saanut opetusta surutyön tekemisestä, olikin onni. Nyt pääsin oppetteleemaan sen tekemistä ihan ominpäin ja opin paljon. Monia surevia olen saanut tuon jälkeen opastaa surun ihmeelliseen maailmaan. Tuskin löytyy muuta niin syvältä hoitavaa ja sisäisesti parantavaa lääkettä, kuin suru.

    • Pekka P: On varsin lohdullista huomata, että surun läpikäyminen onnistuu vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Ei sinulla lapsena tainnut olla minkäänlaisia työkalujakaan vaikean asian käsittelyyn. Oli vain se sokkivaihe?

      Kun mietit läpikäymääsi surua, niin löysitkö nyt aikuisena nuo blogissa mainitsemani kolme viimeistä vaihetta?

  2. No näissä tautiluokitusasioissa on sekoiltu ennenkin, siis vääntämällä häiriötiloja normaalitiloiksi, mutta lienee viisainta keskittyä tähän ajatukseen nähdä sureminen sairaustilana.
    Tämä kirjoitus oli sen verran tyhjentävästi sanottu etten tahdo muuta kuin todeta, että hyvä että tämä asia otettiin näin esiin. Uskoisin että kirkolla on paljon annettavaa sureville. Voisin kuvitella, että jos surutyötä ei tehdä tai se jää kesken voi tästä olla seurauksena ongelmia. Surunhan muutenkin pitäisi kuulua normalina tuntemuksena uskovan elämään. Joku sanoi tätä maailmaamme surujen planeetaksi ja kun niin on ei ole ollenkaan kummallista että monet maailman asiat, kuten sodat, nälänhädät ja luonnonkatastrofit voivat meitä surettaa. Tämähän on aivan tervettä.

    Kun ymmärrämme Jumalan pelastussuunnitelmaa ja koemme Jumalan valtakunnan todellisuutta , koko elämämme syvä ja vakaa pohjavirta ilon kokemus, vrt Room 14:17b ” …Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa iloa Pyhässä Hengessä”. Jumalan valtakuntaa kuuluu ilo koska Jumalan valtakunnan esiin murtautuminen aina merkitsee, että joku vaiva paranee, särkynyt suhde eheytyy tai että ongelmamme saavat ratkaisun. Jumalan valtakunta on siten ilon täyteinen ja kun olemme kosketuksissa siihen koemme tätä iankaikkista iloa.

    Terve ihminen siis kokee iloa ja surua samaan aikaan ja hyväksyy molemmat kokemukset tähän elämään kuuluviksi. Juuri näin suomalainen herätyskristillisyyskin on parhaimmillaan toiminut ja opettanut. Tässä on syvä sielunhoidollinen viisaus.

  3. Hesarin juttu oli varsin suorasukaista tekstiä.Viesti oli varsin yksiselitteinen: Kun sairaudet määritellään laajasti, saadaan enemmän diagnooseja, lisää hoitoja ja uusia tuloja lääke­yhtiöille. Tikkinen kertoo, miten homma hoituu:

    ”Tarinahan menee aina niin, että ensin ilmestyy epidemiologinen tutkimus, jolla osoitetaan, että tämä ongelma on hirveän yleinen ja yleislääkärit eivät tunnista tätä ja tämä on alihoidettu ja alitunnistettu. Meillä olisi siis kamala määrä ihmisiä, jotka kärsivät tästä”, Tikkinen sanoo.

    Sitten ihmisiä kannustetaan diagnosoimaan itseään kyselyillä sosiaalisessa­ mediassa ja muilla netti­sivuilla.

    ”Tulokset kertovat, että sinulla saattaa olla esimerkiksi levottomien jalkojen oireyhtymä tai yliaktiivinen rakko ja sinun kannattaa keskustella lääkärisi kanssa. Olet ikään kuin diagnosoinut itsesi ennen lääkärikäyntiä.”

    • Tämähän on oikeasti aika surullista ja kyynistä touhua. Ihmisille keksitään olemattomia vaivoja ja aletaan rahastaa uusilla ”lääkkeillä”.

    • Reaktiovaietta kai oli koko se 35 vuotta. muuten en sitä tunnista. Kaksi viimeistä vaihetta surun käsittelystä tunnistan helposti.

      Lapsen surua tulee tukea, eikä missään tapauksessa saisi tukehduttaa. Muistan miten edes hautajaisissa en enää itkenyt. Isä oli miunulle kuitenkin hyvin läheinen.Surematon suru muuttui sitten itsesääliksi ja masennukseksi. Mitkä seikat aihettivat sen että jouduin kiusatuksi ja lapsuus, sekä nuoruus oli täynnä monia ongelmia.
      Jos minua olisi joku aikuinen silloin osannut rohkaista suremaan, niin lapsuus ja nuoruus olisi sujunut paljon paremmin.

  4. Medikalisaation ujuttaminen jokapaikan vaivojen ratkaisijaksi on pelottavaa kun asia tahtoo kadottaa ja hukata Ihmisyyttämme syvästi kokemaan pystyvinä Ihmisinä. Myöskään kansantalouden alttari ei meitä verojen kerääjinä kiitä kun ponnistuksemme esimerkiksi surun myötä hidastuu.

    Aikanaan Erkki Väisänen väitteli suomalaisten mielenterveydestä. Silloin ei vielä puhuttu kaikenkattavasta lääkkeiden mahdollisuuksista.

    Lääkkeitä ei tosin sillon ollutkaan nykymitalla, ja niitä käytettiin vakavampien tilojen tasaamiseksi jotta vuorovaikutteinen yhteydenpito mahdollistui.

    Kannattaa katsoa Kalevan seuraavan aamun otsikko. Kysyessäni aamukaffilla Eerikilta asiasta vaihdoimme asiasta jonkun ajatuksen. Erkki Väisänen ei ole minulle sukua mutta Eerik kylläkin setänäni.

    Sitten on kysymys akuuttia tarvetta vaativasta lääkärin ohjeesta esimerkiksi surun asiassa tulevaisuudessa; haitko mahdollisen lääkereseptin vai etkö hakenut, ja kun et halunnut hakea ymmärryksessäsi, mitä sanktioita siitä saat.

    • Ei niin tarpeellista kertoa mutta kiinnostukseni asiaan ja aihepiiriin syntyi tai syventyi edellisen kokemuksen myötä. Olinhan Pitkäniemessä hiihtolomillani ollut aiemmin.

      Luvatta luin vastaväittäjän kappaleen väitöksestä kun Eerik oli Pekka Tienarilla kyläilemässä. En muista asiasta sitten kertoneeni, mutta kun se oli niin käsillä. Nyt tämä on tunnustettu.

  5. Syy Erkki Väisäsen mainitsemiseen on Hänen huomaamisensa kansan vaivojen luokittelemisessa.

    Medikaalisaatio ei ensimmäisenä, eikä toisena Hänen luokittelussaan olisi kysymyksessä, vaan aivan rehti keskusteluyhteys Ihmisen historiaaan Hänen kokemuksissaan, ja sitten menneen ymmärtäminen nykyisyydessä enemmän tai vähemmän pitkäkestoisen keskusteluyhteyden kanssa jotta orientaatiota niin nykyhetkeen kuin tulevaisuuteen saavutetaan.

    Kovin monissa asioissa tänäkin päivänä olisi kysymys yhdenlaisesta sielunhoidosta jolloin Ihminen vaivan asiassa saa kysymyksilleen kuuntelijan ja tämän yhteyden kautta omassa sanoittamisessaan vaivasta saa Itse huomata vastauksien löytyvän vaikka sitten Itselleen epämieluisina ja tämä siksi kun toinen Ihminen kovin harvoin niitä kykenee antamaan vaivasta kärsivälle.
    Näin kyse on prosessista missä Ihminen on pitkäänkin voinut olla Itsensä sisällä, mutta sopivassa hetkessä toisen Ihmisen läsnäolo ja yhteys saa ”parantumisen” liikkeelle kuin tapahtumaan.

    Näin kaiken medikalisoimista pillerillä pitää ehdottomasti vastustaa vaikka poliitikkojen intohimot olisivat eri mieltä.

    Kysymys on Ihmisarvosta, sen kunnioittamisesta kuin arvostamisesta, ja tämä vaikka asia kaikkia ei miellyttäisikään.

    • Sitten yksi ehkä tärkein asia: Useat meistä voivat tulla ajatelleeksi ettei meillä olisi tietoa ja taitoa auttaa ja olla tukena kärsivälle Ihmiselle mista sitten vaivan juuret olisivat syntyneetkin ja sitten eläneet elämäänsä Ihmisen mielessä.

      Läsnäolo ja se pelkästään auttaa kärsimyksensä kanssa kipuilevaa enemmän kuin tahtoisimme useinkaan uskoa. Läsnäolo jakaa vaivaa yhtä hyvällä tavalla kuin asiasta puhuminen. Tästä on sitten muutaman sanan kautta mahdollisuus aterian tekoon tai pienen ulkoiluasian tekemiseen.

      Tätä voitaisiin näin lajitovereina tuoda esille enemmän vaikkakin asiasta kyllä puhutaan.

      Yksikään Meistä ei ole mahdoton lähimmäisen vierelle asettumiseen.

Kirjoittaja

Kiuru Hannu rovasti Ruttopuiston
Kiuru Hannu rovasti Ruttopuistonhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121