Kaksikymmentä vuotta on lyhyt aika taaksepäin ja yhtä lyhyt eteenpäinkin. Seurakuntamme jäsenmäärä on silloin jo puolittunut. Jäsenmäärän vähenemiseen on laskettu mukaan vain hautaan siunatut.
Joten arvio on pahasti yläkanttiin. Työntekijämäärä puolittuu tietenkin samalla. Osa eläkejärjestelyin, mutta se ei ehkä riitä.
Seurakuntakeskus puretaan pian homeisena, joten kunnollisia toimitiloja ei nyt enää ole. Uutta ei kannata rakentaa, sillä visioitu jäsenmäärä ei kykenisi velkoja maksamaan. Mikäli nyt kuitenkin rakentamaan ryhdyttäisiin. Jäljelle jäävät työntekijät kykenevät hoitamaan pakolliset kuviot. Muuhun tuskin jää aikaa, tai voimavaroja.
Työntekijöiden vähentäminen aloitetaan nuorisotyöstä. Syksyllä joutuu nuoriso-pappi lähtemään. Käytänössä se merkitsee resurssien vähentämistä siltä osin yli puolella. Nuorisotyöntekijä kykenee yksin hoitamaan pakollisia kuvioita, mutta, kun siihen lisätään muu seurakuntatyö, niin jaksamisessa tulee pian ongelmia. Tehtävät tulee varmaan hoidettua, mutta tulevan suunnitteluun ja kehittämiseen ei voimavaroja paljoa jää.Tyypillistä on että monissa seurakunnissa aletaan ensin työntekijöitä vähentää lapsi – ja nuorisotyöstä. Niistä työ-aloista kuitenkin riippuu koko seurakunnan tulevaisuuden elinvoima. Tämän päivän lapset ovat visioimme seurakuntaelämä.
Tosin eihän monikaan nuori tänne jää, mutta jokunen kuitenkin.
Diakoniassa nähdään suuri tarve, kun vanhusväestö kasvaa vauhdilla ja päihdetyö vie yhä enemmän voimavaroja. Syrjäytymisen monet muodot teettävät yhä enemmän töitä.
Nuoriso ja lapsityö ajetaan tietysti ensin alas. Viimeisenä vasta Diakonia. Samoin tehdään muuallakin ja on jo tehty.
Riittääkö 2040-vision seurakunnalle pelkät messut kahdessa kirkossa, kasteet ja muut toimitukset, rippikoulu ja diakonia. Tarvitaanko jotain muuta? Pitäisiköhän paikkakunnan seurakuntalaisten herätä ja lähteä liikkeelle omalta mukavuusalueelta? Meidän kun ei tähän mennessä ole tarvinnut huolehtia mistään. Me kuitenkin olemme kirkon varsinaisen ongelman ydin. Me vanhenemme ja kuolemme pois, joten näin joudutamme vision toteutumista. Sille nyt emme vielä voi mitään. Voisimmeko ennen sitä saada alulle, jotain, joka muuttaisi vision aivan toiseksi. Täällä kirkoissamme kun käy pyhäisin sentään pitkälle toistasataa henkeä. Heissä on valtava potentiaali.
Harvalla seurakunnalla taitaa olla vastaavaa aktiivisuutta.
Jatkuvasti väheneviä voimavaroja olisi nyt mahdollista ryhtyä korvaamaan vapaaehtoisilla seurakuntalaisilla. Nyt olisi jo kiire ryhtyä kouluttamaan heitä, jotta toimintoja ei tarvitsi
ryhtyä ajamaan alas. Hämäävää on se, että alasajo tapahtuu vähän kerrassaan ja melko pitkällä aikavälillä ja siihen totutaan. Eikä vastatoimiin, ehkä ryhdytä lainkaan.
Toinen este on siinä, etteivät työntekijät ehkä ole kovinkaan halukkaita ottamaan seurakuntalaisia saman arvoisina työntekijöinä rinnalleen. En minä ainakaan olisi Virastomestarina innostunut ajatuksesta, että joku olisi ilmaiseksi tullut tekemään hommiani siihen työpöytäni ääreen. Joten todennäköisempi visio on, ettei mitään tulla asian eteen tekemään ja toimintaa vain ajetaan vuosi vuodelta yhä enemmän alas.
Saapa nähdä jääkö seurakuntamme tuleen makaamaan, vai lähteekö se kaikesta vastuksesta huolimatta vastahyökkäykseen. Yhtään ei lohduta sekään, että näissä samoissa ongelmissa rämpii koko rakas kirkkomme
Tämä vaikuttaa nyt hyvältä keskustelulta taas kerran. Marko Sjöblomin lisäksi odottaisin mukaan muitakin pappeutta ja virkaa puolustavia. Markolle kiitos juuri äskeisestä: ”Olisiko kyse saman tyyppisistä asioista kuin sairaaloissa, joissa hoitohenkilökunta kokee joskus lääkärien olevan hierarkian huipuilla ja poliittisten päätöksentekijöiden tekevän päätöksiä, joiden seurauksia arjen tasolla ei tunneta?” — Saattaapa ollakin. Hierarkisuus on syvällä. ja syvältä.
Kysymys Markolle. Kun sanot että ”Tosiasia vain on sekin, että monia seurakunnan tehtäviä ei voi hoitaa ilman koulutusta ja/tai virkavastuuta. Ei luterilaisessa kirkossa eikä muuallakaan.”, niin voisitko myöntää että se ei aina ja kaikkialla ole kuitenkaan tosiasia? Ajattelen monia nuoria ja vähemmänkin nuoria kirkkoja ja seurakuntia Afrikassa tai Aasiassa joissa on pakko tyytyä vähempään, kun ei ole vielä kunnollista koulutusta saatikka ainakaan oman kirkkomme julkisoikeudelliseen hallintoon kuuluvaa virkavastuuta.
Minä en ymmärä mitä seurakunteologisella tasolla olisi niin vaikeaa ettei sitä pyhäkoulun ja rippikoulun käynyt ja hiemanteologia harrastanut maalikko voisi muutaman viikon kurssituksen jälken hoitaa. Eihän ammatillisilla ns. sieleunhoitajillakaan ole psykologin tai psykiatrian erikoiskoulutusta. No kanttoriurkururin hommia ei. Se vaatii oikeaa musiikillista ammatitaitoa. Teologisen tiedekunnan vuosikausien opintoja kun ei voi juurikaan seurakuntateologiaan tuoda eikä niillä siellä juuri mitään tee.
Hannu Paavola. Olet aivan oikeassa. Ehdotankin, että rajoitamme tämän Pekan hetättämän keskustelun suloiseen Suomenmaahamme.
Marko : ” Tosiasia vain on sekin, että monia seurakunnan tehtäviä ei voi hoitaa ilman koulutusta ja/tai virkavastuuta.”
Tosiasia on myös se, että tiedän rippikoulu-työssä olleen useita sellaisia koulutusta saaneita ja virkavastuulla leiriä johtavia, joiden ei pitäisi olla missään tekemisissä nuorisotyön kanssa.
Eräskin kauhisteli kesän ja rippikoulun tuloa. Mitä hyötyä koulutuksesta on, jos jo alkuasetelma on tuo.
Ei papin koulutus takaa sitä, että kykenee luomaan leirille yhteistyön ilmapiirin.Silti moni pappi joutuu vasten tahtoaan ja – taitojaan olemaan virkavastuussa. Vetäjä voi joutua melkoisiin hankaluuksiin kun nuoret ja vetäjät alkavat vetämään leiriä eri suuntiin. Työ tulee tehtyä, mutta nuorten asenne kirkkoa kohtaan voi leirin jälkeen olla hyvin negatiivinen.
Rippikoulusta pääsenkin mieliaiheeseeni. Surullista on seurata miten eri työmuodot joutuvat antamaan opetusta ryhmille. Nuorilla on ihan muut kiinnostuksen kohteet ja häiriötä opetukseen tulee jatkuvasti.
Viranhaltija ei omaa tuntumaa ryhmään. Joten työrauha voi kadota kokonaan. Eikä opetuksesta lopulta tule yhtään mitään.
Tilanne voisi olla aivan toinen, jos ryhmien mukana kulkisi kaikilla oppitunneilla jokin taitava vapaaehtoinen vanhempi aviopari. Heidän ja riparilaisten välille syntyisi väkisin hyvä yhteistyökuvio. Tämä kuvio loisi oppitunneille aivan mukavan ilmapiirin. Silloin viranhaltijan ei tarvitsisi kantaa huolta työrauhan säilymisestä ja voisi rauhassa keskittyä opetukseen.
Pekka Pesonen. Olet aivan oikeassa siinä, että moni seurakunnan työntekijä ei sovellu nuorisotyöhön eikä haluaisi itsekään edes osallistua rippileiriin. Mutta kun rippikoulu on seurakunnan lakisääteinen tehtävä eivätkä työntekijäresurssit riitä… Samalla on seurakuntia ja järjestöjä, joissa tilanne on aivan toinen
Kuvaamasi kohtaamisongelma on inhorealismia, mutta yksi osa kokonaisuutta. Tunnistan sen hyvin. Samoja kokemuksia on myös koulujen opettajilla. Pienempien seurakuntien yksi heikkous on työntekijöiden pedagogisten taitojen puute, mistä opettajia (eikä seurakuntien työntekijöitä) voi syyttää. Samalla on muistettava että rippikoulu tärkeydestään huolimatta on vain yksi osasektori seurakunnan työtä. Meillä homma pyörii niin, että leiri on jaettu neljään opetusryhmään. Jokainen opettaja pitää saman oppitunnin 4 kertaa ja päivässä on viisi erilaista oppituntia. Voisi ajatella, että ainakin joku onnistuu… Iltaohjelmista vastaavat isoset nuorisotyönohjaajan/seurakuntapedagogin tukemina. Vuosittain ”nuori johtaja” -koulutukseemme osallistuu toistakymmentä nuorta. He ovat myös mukana nuortenilloissa vuorottelevina tiimeinä. Vaatii paljon työtä ja tulevaisuus näyttää, miten jatkossa pärjätään.
Oletko, Pekka, tutustunut kirkon uusimpaan rippikoulusuunnitelmaan? Siinä puututaan moniin esille nostamiisi asioihin, vaikka en itse pidä eräitä sisältö- ja toteutuslinjauksia onnistuneina. Esimerkiksi vaatimus, että rippikoulua toteutettaessa pitäisi voida keskittyä vain siihen ja varata päivätolkulla aikaa valmisteluihin ja tiimityöhön on puhdasta utopiaa, kun seurakunnan arki pukkaa päälle ja rippikoulun intensiivijakson alussa pidetään ohessa toimituskeslusteluja sekä toimituksia, jotta itse leiriviikko olisi rauhoitettu muulta. Saa nähdä, kuinka kauan rippikoulun suosio kantaa. Kun se loppuu, on totiset paikat.
Marko :”Olet aivan oikeassa siinä, että moni seurakunnan työntekijä ei sovellu nuorisotyöhön eikä haluaisi itsekään edes osallistua rippileiriin. Mutta kun rippikoulu on seurakunnan lakisääteinen tehtävä eivätkä työntekijäresurssit riitä… ”
Tuon tähden pidän kirkon asennetta aivan järkyttävänä. Tuostakaan huolimatta ei leireille haluta mukaan aikuisia vapaaehtoisia, jotka kykenisivät paikkaamaan viranhaltijan puutteet.
Jotenkin olen kokemassa nuorten henkilökohtaisen kohtaamisen olevan paljon tärkeämpää. kuin mikään suunnitelma tai opetus. Mikäli onnistuin saamaan ryhmän ”päällikön” kanssa tilanteen, jossa annoin hänelle jakamattoman huomion kokemuksen, niin sen jälkeen kaikki oli mahdollista.
Leiriä tärkempänä pidin leiriläisten kodeissa käyntiä. Siinä keittiön pöydän ääressä kun juteltiin vanhempien kanssa ja sain heille sanoa jotain positiivista nuoresta, joka istui siinä myös. Silloin leirin pitäminen oli paljon yksinkertaisempaa. Hyvä kontakti oli luotu ja luottamus puolin ja toisin oli syntynyt.Sen varassa oli yksinkertaista ryhtyä rakentamaan nuorisotyötä vaikka tyhjästä.
Minusta rippikoulun tavoite on luoda nuorille sellainen kokemus, että he kokevat seurakunnan mielekkääksi paikaksi olla mukana nuorten toiminnassa. Sama meininki on jatkuttava heti konfirmaation jälkeen. Parasta on , jos se jatkuu jo konfirmaatioiltana. Leirifiilis kun katoaa nopeasti nuorten mielistä. Sitä on kyettävä hyödyntämään heti ja tehokkaasti. Ilman vapaaehtoisia se ei ole mahdollista. Jo pelkästään viranhaltijan leiri-väsymyksen tähden.Jos kahden viikon päästä nuorelle tulee kirje, jossa kerrotaan syksyn toiminnasta, niin peli on jo menetetty.
Tottakai nuoria kiinnostaa seurakunnan toiminta, mikäli oikeat edellytykset toteutuu.
Viranhaltian aika kuluu järjestelyissä ja oppituntien valmistelussa ym. Aitoihin henkilökohtaisiin kohtaamisiin jää minimaalisen vähän aikaa. Juuri sitä kohtaamista nuoret eniten kaipaavat.
Mikäli nuori kokee leirillä saaneensa jakamatonta huomiota, niin hän tulee kyllä toimintaan mukaan.
Se on nuorelle niin tärkeä juttu. Leriläisten myöhempiin tapaamisiin tullaan vaikka maan ääristä.
Nuori kun tulee mukaan nuorteniltoihin, niin kristillistä opetusta on mahdollista antaa sopivina suupaloina jopa useiden vuosien ajan. Sitä mukaa, kuin nuori kykenee asioita sulattamaan.
Nuorisotyöhön jouduin sattumalta. Minulla ei silloin ollut mitään alan koulutusta. Jouduin kuitenkin tilanteeseen, jossa oli yksin selvittävä isosta urakasta. Silloin aloin miettiä, sitä voisiko tätä työtä tehdä hiukan toisin.Edeltäjäni eivät olleet saaneet toimintaa pyörimään. Löysin sinä aikana jotain sellaista ja hyvin yksinkertaista, jonka vaikutuksesta nuorisotyö nytkähti liikkeelle. Nyt vain olen vuosia ihmetellyt sitä, miksi kirkossa käytetään vuodesta toiseen menetelmiä, jotka ei nuoria vedä toimintaan mukaan.
Sitä vielä puolustellaan : ”ettei nuoria kiinnosta”.
Ehkä onnistumisen suurin vaikuttaja oli erään Elli-mummon rukous, että saisin rakkauden nuoriin.
Miksi muuten rajoittaisimme keskustelua suloiseen Suomenmaahan, kun Virossa ollaan jo samassa tilanteessa kuin mihin me olemme hyvää vauhtia matkalla? Sieltä ja varsinkin monista muista menestyvistä seurakunnista meidän on haettava toiminta-periaatteita. Jollemme kykene oppimaan muilta, niin vaihtoehtoja jää vähän. Periaatteet on täysin samoja meillä ja muualla.
Pekka. On totta kai olemassa teitä, jotka olette luonnonlahjakkuuksia leirien vedossa ja nuorten tavoittamisessa. Hyvä niin. Mutta: Toivoisin todellakin, että luet läpi uuden rippikoulusuunnitelman. Siinä painotetaan jokseenkin kaikkia niitä asioita, joista jankutat ja intät. Myös niitä vastuuasioita, joita minä olen nostanut esiin. Sen enempää tämän päivän nuoret kuin rippikoulutkaan eivät todellakaan ole samanlaisia kuin edes 10 – 20 vuotta sitten. Ja seurakunnan työntekijätkin ovat vain ihmisiä puutteineen ja rajoituksineen. Sekä vahvuuksineen. Itsellenikin rippileirit ovat enemmän taakan kuin iloisen odotuksen aihe intensiivisyytensä vuoksi.
Minun kokemukseni on, että tänä päivänä on yhä vaikeampaa saada leireille ei-palkattuja vapaaehtoisia eri tehtäviin. Edes silloin, kun seurakunnalla olisi halua ja tarvetta. Toisaalta olen myös huomannut, että ulkopuolisilla voi olla omia agendojaan, jotka eivät aina ole yhteensopivia kirkon tai seurakunnan työntekijöiden linjan kanssa.
Tulevaisuus näyttää, kuinka rippikoulun käy. Itse peräänkuulutan avointa ja reilua kristillistä katekismusopetusta sekä työntekijöiden aitoutta uskon asioiden suhteen. Tumpelokin pärjää, kun on oma itsensä ja uskaltaa panna itsensä likoon sekä pyytää apua, jos ei osaa. Ei rippikoulun pidä olla mikään evankelioimis- ja herätyskokouskampanja. Mutta jotakin on vinossa, jos isosistakin suuri osa ilmoittaa olevansa ateisteja kristillisen yhteisön kastekoulussa eikä kenessäkään herää omakohtaista Jeesukseen tarttuvaa uskon kipinää.
Kiitos Marko kun jaksat tämän jankuttajan kanssa jatkaa juttua. Olen silmäillyt sitä suunnitelmaa jo aiemmin. Olisi vain pitänyt se sinulle ilmaista. Onhan se rankaa kun nuoret ilmaisevat reilusti sen etteivät usko Jumalaan. Kuitenkin rippikoulu lähtee liikkeelle siitä ajatuksesta, että usko on jo valmiina nuoren sydämessä ja nyt tarvitsee vain antaa opetusta hengelliseen elämän hoitamiseen. Mitään tarvetta nuorella ei silloin voi sellaiseen olla, jos uskoa ei ole. Joten opetukselle ei paljoa arvoa anneta.
Kuitenkaan riparin tavoite ei pitäisi olla se että nuori ottaisi uskon oman elämänsä ohjenuoraksi.
Joten mikä sen tavoite voisi olla. Oletko sinä Marko selvillä siitä?