Suomessa on toistumassa sama virhe kuin 1970-luvun suomettumisen aikana, mutta tällä kertaa islamin kanssa.

Tuolloin kommunismin asiantuntijaksi kelpasi vain se, joka ei arvostellut Neuvostoliittoa tai kommunismia. Nyt islamin asiantuntijaksi kelpaa vain se, joka välttää puhumasta islamin haasteellisista kysymyksistä. 

Julkisessa keskustelussa ääneen pääsevät lähes yksinomaan ne, jotka ovat hyvissä väleissä moskeijoiden ja muslimijärjestöjen kanssa. Tätä itsesensuuria toteuttavat erityisesti HS, Yle ja kirkon johtavat äänet.

Ongelma on kuitenkin syvempi kuin pelkkä vaikeneminen. Islam ei ole vain uskonto, vaan uskonto ja yhteiskuntajärjestys yhdessä. Se tuo mukanaan sharian, joka useimmissa muslimimaissa määrittelee kristityt ja muut vähemmistöt laillisesti toisen luokan kansalaisiksi.

Sen sijaan että kysyttäisiin, onko islam yhteensopiva länsimaisen vapaan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan kanssa, keskustelu on siirretty moraaliselle tasolle: 

”Miten meidän pitäisi suhtautua muslimeihin, jotta emme olisi rasisteja?”  Tätä kysyttäessä varsinainen asiasta keskusteleminen lakkaa.

Tämän takia päämediat kieltäytyvät näkemästä, että Suomessa on jo syntymässä rinnakkaisyhteiskuntia, joissa naisten ja tyttöjen oikeuksia sorretaan. Ex-muslimi ja feministi Sara Al Husaini kuvaa kirjassaan Huono tyttö avoimesti pakkoavioliittojen ja kunnia­väkivallan todellisuutta Suomessa.

Valtaosa Suomeen tulleista muslimeista tulee maista, joissa naiset ja vähemmistöt ovat sharian mukaan toisen luokan kansalaisia. He ovat kasvaneet kulttuurissa, jossa muslimimiehet ovat ykkösluokkaa ja muut alempia.  

Kun muslimiyhteisö kasvaa, silloin syntyy automaattisesti yhteisössä sosiaalinen paine toteuttaa shariaa, ja se tuo myös mukanaan sosiaalisen kontrollin. Vähitellen tapahtuu se, että sharia alkaa korvata paikallista lainsäädäntöä.

Siksi Eurooppaan onkin muodostunut tällä hetkellä jo 900–1000 haavoittuvaa aluetta, joissa paikallinen laki ei enää toimi kunnolla. Ruotsissa näitä alueita on 65, Ranskassa satoja, Saksassa ja Englannissa kymmeniä, ja niiden määrä kasvaa tasaisesti.

Pelko ”islamofobia”-leimasta on osoittautunut vahvemmaksi kuin pelko yhteiskunnan hajoamisesta. Sama mekanismi, joka lamautti viranomaiset Ruotsissa, Ranskassa, Saksassa ja Englannissa ryhtymästä ajoissa toimeen rinnakkaisyhteiskuntien syntyessä,  vaikuttaa nyt myös Suomessa.

Kirkon rooli tässä kehityksessä on erityisen ongelmallinen. Arkkipiispa Tapio Luoma ja dosentti Jyri Komulainen edustavat vahvasti progressiivista teologiaa, joka lähtee siitä, että kaikki uskonnot ovat lähtökohtaisesti hyviä ja samanarvoisia. 

Tämän ajatusmallin mukaan ei ole olemassa ”huonompia” uskontoja – kaikki ovat vain erilaisia kulttuurisia ilmauksia samasta hengellisestä kaipuusta. Siksi he rohkaisevat uskontojen keskinäiseen ymmärtämiseen ja dialogiin.

Valitettavasti tämän lähtökohdan omaavan ihmisen on hyvin vaikea myöntää, että jossain uskonnoissa voisi olla sisäänrakennettuja, vakavia ongelmia ihmisoikeuksien tai ympäröivän yhteiskunnan  kanssa.

Siksi monen modernin ihmisen on hyvin vaikea alkaa miettiäkään islamiin ja erityisesti shariaan liittyviä ongelmia. Siksi he myös antavat islamin itse määritellä mitä Islamista tulee puhua. 

On aika alkaa puhua siitä, että sharia voi olla myös ongelma.  Islamissa ei ole kyse vain yksityisestä  uskonnonharjoituksesta, vaan sharian soveltaminen ohjaa muslimiyhteisöä itsestään kohti tiettyä  konkreettista yhteiskuntajärjestystä, joka voi olla ristiriidassa ympäröivän lainsäädännön kanssa. 

Tästä ei puhuta, koska Islam korostaa usein, että vain muslimit tai islamin oppineet saavat tulkita islamia ja shariaa – ei-muslimit eivät ”ymmärrä” sitä tarpeeksi.   20 vuotta sitten Ruotsissa oli sama tilanne kuin Suomessa nyt.  Siihen asti muslimiyhteisöt olivat saaneet määritellä, miten islamista ja shariasta saa puhua. Mutta kun jengiväkivalta ja rikollisuus räjähtivät käsiin, viranomaiset Ruotsissa alkoivat hahmottaa, että sharia oli osa ongelmaa, siitä piti alkaa puhua. 

Viranomaiset ja hallitus ovat nyt koko ajan ottaneet Ruotsissa tiukemman linjan suhteessa shariaan. Esimerkiksi varapääministeri Ebba Busch on toistanut, että ”sharialla ei ole sijaa Ruotsissa” ja että ”islamin täytyy sopeutua Ruotsin arvoihin”.  Siksi myös Ruotsissa, Tanskassa ja Ranskassa sharian tuomat ongelmat ovat tulleet yhä enemmän osaksi julkista keskustelua. 

Meillä on Suomessa edessä sama haaste, oppia julkisesti puhumaan islamista ja shariasta, ilman että keskustelu leimataan islamofobiaksi. 

On aika havahtua siihen, että  vaikeneminen shariasta voi edesauttaa erilaisten rinnakkaisyhdyskuntien syntyä.

Islam  ei ole pelkästään yksilön sisäinen uskonasia, vaan sharia tekee siitä yhteiskunnallisen kysymyksen, joka koskettaa ihmisoikeuksia, suomalaisia ja Suomen lakia.

Siksi suomalaisten täytyy voida itse keskustella siitä, mitkä ovat sharian ja Suomen lain väliset suhteet. Miten se ilmenee keskustelussa naisten oikeuksista, oikeudesta uskonnon vaihtoon, vähemmistöjen asemasta ja siitä, voiko sharia olla jonkin suomalaisen lain yläpuolella.

Ruotsin esimerkki varoittaa, että me  emme voi antaa muslimiyhteisön tai joidenkin muslimeja myötäilevien asiantuntijoiden olla  portinvartijoina sille,   että Sharian ongelmista vaietaan. Jos näin tapahtuu, emme pysty riittävästi suojelemaan myöskään heikoimmassa asemassa olevia maahanmuuttajia.

Uskon, että jos Suomessa alkaa avoimempi keskustelu shariasta, itse muslimien kohtaaminen ihmisinä helpottuu – kun ymmärrämme, että itse ihmiset, muslimit, eivät ole ongelmana.

Kirkon tehtävä on – aivan oikein – opettaa ihmisiä kunnioittamaan ja välittämään toisista kulttuurista tulevista ihmisistä. Mutta kirkko ylittää tehtävänsä jos haluaa hävittämään asiallisen keskustelun siitä, mitä ongelmia  sharia mahdollisesti tuo mukanaan