Kirjoitan tässä tekstissäni pastori Kauko Kanervosta (1911-1977) tekemästäni tutkimuksesta. Kaikki tässä kirjoitettu perustuu julkisiin asiakirjoihin (Turun tuomiokapitulin arkisto ja Parkanon talvikäräjien pöytäkirja vuodelta 1956) ja näen asian esille tuomisen välttämättömänä sen yhteiskunnallisen merkittävyyden takia. Koska Kanervo on ollut julkisessa virassa ja tässä esitetyt tiedot liittyvät kiinteästi hänen viranhoidonsa arviointiin, ei laki törkeää yksityiselämää koskevan tiedon levittämisestä suojaa Kanervoa.
Kauko Kanervo vihittiin papiksi 1939 Lumivaaran ja Saaren seurakuntien nuorisopastoriksi. Sodan aikana hän toimi rintamalla ja Pohjois-Karjalassa sotilassairaalan pastorina. Vuosina 1946-1951 Kanervo oli lähetystyössä Afrikassa, minkä jälkeen hän toimi lukuisissa seurakunnissa Etelä-Pohjanmaalla. Hänen viimeinen virka oli Kihniön kirkkoherran tehtävä, josta hänet irtisanottiin, kun hän sai tuomion rippikoululaisen hyväksikäyttämisestä.
Melkein kaikkiin Kanervon virkapaikkoihin liittyy syytöksiä raiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joista osa eteni esitutkintasolle. Ensimmäinen tapaus oli Joensuussa 1944, jossa Kanervo oli paljastanut itsensä ja kosketellut seurakuntalaista sielunhoitotilanteessa. Tästä aloitettiin esitutkinta, missä Kanervo kiisti tapahtuneen. Toisen tapauksen, kymmenen vuoden Joensuun tapahtuman jälkeen, tehdyn tutkinnan yhteydessä Kanervo kuitenkin myönsi tapahtuneen. Kanervon lähetystyö katkesi Afrikassa siihen, kun hän oli ollut avioliiton ulkopuolisessa suhteessa toisen lähetystyöntekijän kanssa. Kanervo oli vuonna 1953 tapahtuneen Kyllikki Saaren murhan pääepäilty. Kanervo kiisti syyllisyytensä, mutta kertoi, että Saari oli ”tyydyttänyt” häntä toistuvasti ”käsin” kirkkoherranvirastossa. Kirkkoherran alibi murhayölle oli se, että hän oli maannut kotiapulaisensa kanssa samassa sängyssä tapahtuma-aikaan.
Kanervosta on tehty myös rikosilmoitus Laihialla ja Puumalassa väkivaltaisesta käyttäytymisestä naisia kohtaan, joiden tarkempi sisältön on jäänyt minulle epäselväksi. Kanervo myönsi Kihniön tapauksen kuulusteluissa myös olevansa väkivaltainen lapsiaan ja vaimoaan kohtaan ”mutta ei niinkään muita kohtaan”. Kanervon vaimo kertoi myös kirkkoherran kommentoivan mielellään rippikoululaisten seksuaalista viehättävyyttä ja katsovan pornografisia kuvia.
Kihniön seurakunnan kirkkoherran virassa toimiessaan Kanervo hyväksikäytti ainakin yhtä rippikoululaistaan, mistä hän sai lopulta tuomion Parkanon talvikäräjillä 1956. Uhrin mukaan Kanervo oli esimerkiksi toistuvasti vaaninut häntä hänen tullessaan iltatilaisuuksista, vienyt metsään ja raiskannut. Kanervon ja uhrin kertomukset eroavat toisistaan huomattavasti: Kanervon mielestä suhde oli vastavuoroinen, mutta hän ei toisaalta kiistä toistuvia suojaamattomia yhdyntöjä tai heidän välistä suhdettaan. Kanervo kirjoitti uhrilleen myös eroottis-uskonnollista runoutta sisältäviä kirjeitä. Todistajalausunnon mukaan uhrin kotona oli käyty oikeusprosessin aikana uhkailemassa: yksi uhkailijoista oli esiintynyt ”saarnamiehenä”. Kanervo tuomittiin vuoden kuritushuonerangaistukseen ja menettämään virkansa. Myöhemmin hän menetti myös oikeutensa toimia pappina.
Tutkimissani kirkollisissa asiakirjoissa Kanervosta syntyy vaikutelma mallikkaana pappina, mikä näkyy muun muassa hänestä annetuissa lausunnoissa. Vaikka Kanervoon liittyi useita vakavia rikosepäilyjä, ei niitä oltu mitenkään lukemissani asiakirjoissa käsitelty. Silloisen lain mukaan pappien rikosepäilyistä ilmoitettiin tuomiokapitulille, joten en näe uskottavana, ettei tuomiokapituli olisi ollut tapauksista tietoinen. Kihniön tapauksen aikana lääninrovasti kuuli ilmeisesti ensimmäisenä viranomaisena hyväksikäytöstä, mutta poliisille ilmoittamisen sijaan hän lähetti Kanervolle nuhtelukirjeen.
Kokonaisuudessaan Kanervon tapaus on poikkeuksellisen törkeä ja siinä on samoja piirteitä kuin katolisen kirkon hyväksikäyttöskandaaleissa. Papin rooli on ollut Kanervon toiminnalle valitettavasti miltei täydellinen. Näkisin välttämättömänä aloittaa selvityksen, miten paljon kirkossamme on ollut hyväksikäyttöön syyllistyneitä pappeja.
Jos lukijaa kiinnostaa varsinainen tutkielmani, voit ottaa minuun yhteyttä sähköpostitse (Sakari.Lintunen@helsinki.fi).
Sakari Lintunen
Kun huisinkaan edellinen on paikkansa pitävää ja miksei olisi on kapitulilaitoksen toiminta ollut alle arvostelun.
Toki on niinkin ettei vasta kuin 1970.tä luvulla vakavasti alettu katsoa sitä mitä Freud jo 1900.aa luvun alussa viettelyteoriassaan toi esille.
Nyt kuvattu asiakertymä herättää kysymyksen olisiko ollut ainoa Luojan luoma tapaus.
Herätysliikkeessä näitä on haluttu nähdä enemmän mutta hyvin asiaa blogistin haastavassa katsomisessa on tehdä hermeneuttinen työ silloiseen aikaan ja ajan virkamiehiin.
Miten paljon työstä kiitosta syntyy en uskalla arvata, mutta selkään taputuksenkin kannattaa ottaa kannustavaksi viitteeksi.
Aiheesta on kirjoiettu järkytävä ja hyvä näytelmä Jussi Kylätaskun ”Runar ja Kyllikki”.
Näyttelin siinä Runaria ’kasvattavaa’ ja tälle miehen mallia antavaa ’Härkä Heikkiä’ , sain yhdet elämäni parhaat kritiikit, näytelmä veti mukaansa. Runarina Teuvo Viljakainen ja Kyllikkinä Katariina Timonen. Harjoitusten aikana läpikeskustelimme kaikki mahdoliset teoriat Kyllikki Saaren tragedian ympäriltä. Kamalinta ehdotusta en tohdi edes tässä toistaa.
Näin tuon näytelmän. Ei jättänyt kylmäksi.
Hei Jorma, kysäisisin kenen ohjauksen näit, jos muistat? Turkan oli kuuluisin?
Näin Jouko Turkan ohjauksen Helsingin kaupunginteatterissa, joko 1996 tai 1997, vuodesta en ole aivan varma.
Blogistin tutkimusaiheessa yksi asia kun sinne asti voisi katsoa päässeensä voisi olla se millon kirkossamme alettiin vakavasti suhtautua sinne tulleisiin kanteluihin lasten hyväksikäytöstä ja kaltoinkohtelusta.
Kohtuudella löytyy kanteluista jokin pyykki, vai eikö sittenkään löydy tähän päivään.
Mielenkiintoinen kirjoitus ja etenkin tutkimuskohteena olevan henkilön yhteys Kyllikki Saareen.
Olen varma, että jo aikoinan tiedettiin että pappi oli syyllinen, mutta siihen ei keskitytty, ei haluttu tahrata kirkon mainetta.
Saatettiinhan syyllinen tietää, mutta näytöt puutttuivat ja kyseessä olevalla epäillyllä oli vahva alibi. Toisaalta jos syylliseksi olisi paljastunut kirkonmies, niin silloisessa Suomessa olisi asia kyllä ollut monella tavalla järisyttävä.
Onko mahdollista kysyä oikeusoppineilta tai poliiseilta, miten ”todennäköisin syin” voidaan joku tuomita niin raskaasta rikoksesta kuin murhasta? Alibi kotiapulaisen kanssa kuulostaa hataralta – nykyajan poliisitutkimus ei jättäisi kiveä kääntämättä? Vai ajattelemeko vain, että nykyaikana asiat (vrt. Bodom samoihin aikoihin!) on paremmin? Btw Lumivaaran ja Saaren kirkot tehtiin 30-luvulla samoilla piirustuksilla, on siinä ollut apupapilla miettimistä 1939, kumman kirkon sisällä liikkuu. (Lumivaara onkin nykyisin täynnä hometta, vihreän värin perusteella. https://www.youtube.com/watch?v=w-GpIwCS3VI)
Susanna Reinboth 2018 alussa Helsingin Sanomissa lainaa komisario Juho Lähdettä vuodelta 1956. Lähteen mukaan kotiapulainen Iidan todistusta siitä, että pappi oli hänen kanssaan koko yön, ”ei voida pitää täysin luotettavana”. https://www.hs.fi/paivanlehti/14012018/art-2000005522879.html Juttua kommentoinut nimimerkki Justine katsoo, että ”Tämän kirjoituksen perusteella näyttää kuitenkin selvältä, että pappi ei ollut murhaaja. Tarinassa on siis kaksi erillistä juonta.” Toinen juoni onkin juuri papin #metoo-toiminta kirkkoherranviraston apulaisen kanssa Isojoella. Kyllikki oli papin alaisena 7 kuukauden ajan. Silti pappi saattoi sanoa 1962 Hymyssä (Wikissä lainaus), että ”Tuskin tunsin Kyllikki Saarta […].” https://fi.wikipedia.org/wiki/Kyllikki_Saaren_murha Kyllähän noista välittyy samanlainen ”härdelli” kuin Tulilahden tai Bodomin jutuista. Polisiit tutkivat vaikka mitä (282 epäiltyä) mutta kuviota hämmensivät yksityiskytät, ennustajat ja ihan tavallinen media. Miksi Uusi Suomi sanoi 29.2.1956: kirkkoherran ”alibi todettu täysin vedenpitäväksi Kyllikki Saaren jutussa” ja että ”viimeksi saatu todistus tukki lopullisesti aukon tältä kohdalta”. Ottiko sanomalehdistö 1950-luvulla tuomioistuimen paikan? Gradututkimus 70 vuotta myöhemmin ei silti voi ryhtyä tuomioistuimeksi. ”Justinen” viittaus ”toiseen juoneen” on yhtä relevantti. Kyllikki Saaren ”myytti” osoittaa joka tapauksessa sen, että virka-asemaansa väärinkäyttävä pappi oli todellisuutta. Toisaalta mikä tahansa ei onnistunut tuonkaan ajan maailmassa, vaan hän sai tuomionsa seksuaalirikoksesta vielä 1956 Parkanon talvikäräjillä. Samaan aikaan ajoittui hänen alibinsa tutkiminen ja sen ”vatulointi” julkisuutta myöten. Teologian näkökulmasta rikostutkimusta ei voi kommentoida, tässä tarvitsisi kuulla rikostutkijaa. Loppupäätelmäksi (2013) on tullut edes se, etteivät poliisit enää mässäile sillä että ”tiedämme kuka teki, mutta emme kerro todisteiden puutteessa” – myytti ei kaipaa lisäravintoa? Papin esittäminen tässä ”pääepäiltynä” voi olla sitä, parempi olisi sanoa että hän oli ”yksi pääepäilty” (!)? Mihin perustuu tämä? Oliko hän ainoa, joka pidätettiin tutkimuksia varten? Juttusi Sakari ”begs the question” ihan aihepiirinsä tyylin mukaan? Areenassa on nähtävänä 28-minuuttinen Ei vanhene koskaan -sarjan osa Kyllikki Saari – musta sirkus. https://areena.yle.fi/1-710465
Kyllikki Saaren murhassa oli toki muitakin epäiltyjä: koko paikkakunta oli murhan paljastuttua paranoidisessa tilassa ja ilmiantoja tuli solkenaan. Teemu Keskisarjalta tulee ensi kesänä murhasta kirja: sen verran olen siinä projektissa ollut mukana, että voin sanoa siinä olevan se kaikki, mitä tapauksesta voidaan näin pitkän ajan jälkeen sanoa.
Näkisin, että teologin rooli näissä hyväksikäyttötapauksissa on pohtia, onko yhteisössä tai kirkossa sellaisia rakenteita, jotka tällaisen toiminnan tekee mahdolliseksi. Yksittäistapauksia on aina ja kaikissa yhteisöissä, mutta jos niihin ei puututa asianmukaisesti, niistä tulee hyvin äkkiä laajempi ilmiö. On tunnettua, että esimerkiksi pedofiliaan taipuvaiset hakeutuvat sellaisiin yhteisöihin, joissa he voivat toimia mahdollisimman vapaasti.
Jokainen meistä aikuisista ja nuoremmistakin tehnyt huorin eli rikkonut kuudennen käskyn, ainakin ajatuksissaan.
On tehnyt.
Pappi kertoi hautajaisista. Kylän pahin juoppo kuopattiin ja miehet itki. Pappi pohti, miksi ja tajusi sitten, että nyt miehillä ei enää ollut sitä, jota sormella osoittaa, kun itse ottaa kuppia ja vaimo siitä moittii.
Lööpit ajavat mielissämme ajatukset pois omista pahoista teoistamme. Tekee niin hyvää nostaa muiden törkeät rikokset tikunnokkaan, kun siten voi vaientaa tietoisuuden siitä, että itse olisi voinut syyllistyä samaan. Mikäli olisi ollut samassa tilanteessa.
Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa (koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi). Room. 3:23-24
Naisia ja lapsia ei siis tarvitse suojella hyväksikäyttäjiltä, koska me kaikki olemme syntisiä. Näinkö?
Mika R. Millä tavalla suojelu onnistuu lööppejä lukemalla ?
Martti Pentti, käsititkö kommenttini tahallisesti ja tietoisesti väärin? En minä niillä ole puolustamassa mitään hyväksikäyttöä. Onhan myös totta Jeesuksen sanat, kun kirjanoppineet ja fariseukset halusivat kivittää aviorikoksesta kiinniotetun naisen: ”Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä”. Joh. 8:7. Tämän kuultuaan he eivät enää halunneetkaan kivittää naista.
Tietysti voisi kysyä, että missä tässä tapauksessa oli mies eli toinen osapuoli?
Veli Pekka Pesonen, lööpit ovat lööppejä ja tyydyttävät varmaankin eniten sensaationälkäisiä.
Pekka Veli Pesonen, korjaan.
Sanottakoon, että tuossa Mika Rantasen kommentissa on suorastaan demoninen logiikka. Juuri tuolla lailla monissa yhteisöissä asiat hoidetaan ja lopputulos on karmea. Kanervon tapauksessa ei ole sitä paitsi kyse mistään yhdestä viattomasta hairahduksesta, vaan hän vuosikausia hyväksikäytti ja raiskasi haavoittuvaisessa asemassa olevia naisia ja tyttöjä käyttämällä hyväksi papin asemaa. Kihniön tapauksessakin syyttäjä näki hänen toimineen ”erittäin raskauttavain asianhaarojen vallitessa”. Miettisin sinuna Mika tuota asiaa vielä vähän tarkemmin. Raamattuunkin kannattaa tutustua muutenkin kuin poimimalla yksittäisiä jakeita irrottamalla ne asiayhteydestään.
Sakari Lintunen, Raamattua voi aivan hyvin käyttää ja tuleekin käyttää niin kuin olen tässä tehnyt. Yksikin tai muutamakin Raamatunjae sanoo tarvittaessa totuuden. Kerroin myös tapauksen Jeesuksen ja erään naisen kohtaamisesta kokonaisuuden huomioonottaen.
”Yksikin tai muutamakin Raamatunjae sanoo tarvittaessa totuuden.” On toki näinkin. Toisaalta Raamattua voi lukea ’kuin piru’ valiten omiin tarkoitusperiinsä sopivan, mutta irrallisen tai sanoman kanssa ristiriitaisen jakeen. Raamatun jae tämäkin on: ”Kukaan ei pysty teitä vastustamaan, vaan te hävitätte kaikki.”
Nyt en tämän kommentin jälkeen enää lusikkaani tähän keskusteluun laita:
Tuo tässä keskustelussa esiintyvä asenne ”kaikkihan me ollaan syntiä tehty” ja se, että liperit kaulassa lapsien ja naisten raiskaaminen vuosien ajan on ihan ok, jos sitä vaan katuu, on aivan täysin käsittämätön. Jos ketään ei saa tuomita, minkä ihmeen takia meillä on esimerkiksi oikeusjärjestelmä? Riittääkö se, että hyväksikäyttörikoksiin syyllistynyt ripittäytyy ja lupaa parantaa tapansa? Rippissähän pyydetään syntejä anteeksi Jumalalta,mutta jokainen voi miettiä, onko Jumala tapauksessa se varsinainen uhri.
Ja en käsitä taustalla olevaa kaksinaismoralismia: omien uskonveljien syntejä kyllä ymmärretään, mutta kun kyse on muiden tekemisistä synneistä vaaditaan kovia rangaistuksia ja lyödään Raamatulla päähän ihan kunnolla.
Lähtökohtaisesti pitäisi antaa kaikille sama rangaistus samoista rikoksista. Lainhan pitäisi olla kaikille sama.
”Kaikkihan me ollaan syntiä tehty”.
Ja jos ei voida vedota tekosynteihin vedotaan perisyntiin! Perisyntioppia tarvitaan näet ihmisten syyllistämiseen, hallitsemiseen ja rahastamiseen. Sillä jo varhain hyvätuottoiseksi elinkeinoksi kehittyneiden uskontojen pomot huomaisvat, että syyllistä ihmistä on helpompi hallita ja vallita ja heille ’aneita’ myydä kuin hyvän omanarvon tuntevia hallitsijoitaan aika-ajoin kysenalaistavia kansalaisia. Tästä on hyvän havainnon ja analyysin tehnyt lempifilosofini Bertrarnd Russel kirjassaan ’Älyllisen hölynpölyn pääpiirteitä’.
“Kyllä moni kristitty käy kärsimättömäksi kohdatessaan vaikeuksia. Kärsimättömyytensä vuoksi hän voi raivostua jopa aivan vähäpätöisten asioiden takia. Kun hän sitten toipuu, hän häpeää itseään.” C. F. W. Walther, Jumalan kyllä & Jumalan ei, lain ja evankeliumin tehtävä, s. 99, Sley-Kirjat, 1994.
Tämäkin on kyllä totta. Tämänkin vuoksi tarvitsemme jatkuvasti Jeesuksen armoa ja anteeksiantamusta. Minä ainakin.
”Kärsimättömyytensä vuoksi hän voi raivostua jopa aivan vähäpätöisten asioiden takia.” Ymmärtääkö hän hävetä itseään, jos on ollut väärässä tilanteessa ’kärsivällinen’ ja jättänyt puuttumatta havaitsemaansa ilmeiseen vääryyteen?
Martti Pentti, toivottavasti.