Suomalaista buddhalaista yhtenäiskulttuuria

Pääsin kokemaan suomalaista buddhalaista yhtenäiskulttuuria, yhtä kotimaista normaalia, Pekka Airaksisen muistokonsertissa, HOMMAGE À ACU, WHS Teatteri U:NI:ONin tiloissa Helsingin Kruunuhaassa 12.6. 2019. Aluksi pitää varmaankin kertoa, kuka oli Pekka Airaksinen. Sitten seuraa konsertin kuvausta ja lopuksi hieman pähkäilyä.

Kuka Pekka Airaksinen?

Pekka Airaksisella (1945–2019) on monta nimeä Acu, Reino Jr. Oittinen, A. Deblus, Isä McDullan, Ajraxin, Xe, Ngakpa Maitreya. Pekka oli itsestään melua pitämätön mies – egon kuoletus oli siis pitkälti onnistunut. Kun häneltä oli kysytty, miksi pseudonyymit, hän oli vastannut, ettei halunnut joutua julkisuuden pyöritykseen – sai rauhassa tehdä musiikkiaan ja mietiskellä. Pekka Airaksinen ehti säveltäjänä ja soittajana luoda valtavan tuotannon. Hänen uniikki musiikkinsa on inspiroinut useita eri ikäpolvien kuulijoita ja musiikintekijöitä. Kuulin, että hän on tunnetumpi ulkomailla kuin Suomessa. Tosin muistokonsertissa saimme nähdä myös videotaltion Avanto-festivaaleilta Pekan audiovisuaalisesta konsertista vuodelta 2003. Kokeellisen musiikin ja elokuvan Avanto-festivaali toimi vuosina 2000-2008. Sitä järjestivät Mediataideyhdistys Avanto ry., nykytaiteen museo Kiasma ja Suomen elokuva-arkisto. 

Pekan kotitalo Alastarossa on nykyisin tiibetiläisen taiteen museo. Hän kehitti myös tiibetinbuddhalaisuuteen perustuvan ODO-mietiskelyharjoitussarjan. Sitä ohjataan edelleen. Pekan ja Maarit Vainion tekniikka esittelevää kirjaa mainostetaan näin: ”ODO Tie ties minne – Käsikirja luovaan meditaatioon on kokoelma mielikuvaharjoituksia kommentteineen, jotka on koottu Ngakpa Maitreya Pekka Airaksisen meditaatio-oppilaiden yhteisössä kolmen vuosikymmenen aikana. Harjoitukset toimivat meditaatiomenetelmänä matkalla kohti vapaampaa liikkuvuutta mielessä ja elämässä. Harjoituksia on ohjattu ja tutkittu lukuisissa meditaatio- ja luovuustyöryhmissä ja niiden pohjalta on käyty jännittäviä keskusteluja mielen syvyyksistä. Ehkäpä harjoitusten yksi tärkeimmistä merkityksistä onkin luoda tilanteita, joissa voi kommunikoida sanatonta, sillä meditatiivinen ulottuvuus on elämyksellistä tilaa ja käsitteiden tuonpuoleista elämää.”

Osa vanhempaa sukupolvea saattaa muistaa Pekka Airaksisen 60-luvun lopun ja 70-luvun alun poikkitaiteellisen ja kohutun Sperm-kollektiivin musiikillisena moottorina. Hänen varsinainen sävellys- ja kulttuurivaikutuksensa painottuu kuitenkin Sperm-vaiheen jälkeiseen aikaan.

Muistokonsertti

Konsertti koostui kolmesta tunnin jaksosta – tauot pidettiin baarin puolella. Tapahtuman aluksi yleisö johdettiin ODO-mietiskelyyn. Kielikuvan pohjalta mietiskeltiin, kuinka kaikki kosmoksen viisaus laskeutuu ainostaan itsekkään egonsa nuppineulan terän kokoiseksi minimoineeseen ihmiseen. Ensimmäisen tunnin aikana nähtiin myös elävämuisti.fi-sivustolta löytynyt, aikoinaan Mainos-TV:n tuottama Spermin musiikkiesityksen kooste. Suuremman osan tästä konsertista täyttivät kuitenkin useat Pekan, Acun, innoittaman genren mukaiset kokoonpanot, jotka esittivät (valtaosin) elektronista kokeellista musiikkia. Muusikot olivat Acua nuorempaa sukupolvea, jotka tunsivat hänet vain kokeellisen musiikin pioneerina ja myös tiibetinbuddhalaisen mietiskelyn ohjaajana.  Mukaan mahtui myös myös perinteisempiä musiikki- ja lauluesityksiä. Matti Juhani Koponen luki tekstejään, ja J.O. Mallander esitti tilaisuutta varten ruotsin kielestään kääntämänsä hienon ja pitkän buddhalaisesta ajattelusta nousevan runoelmansa. Useat artistit kertoivat luontevasti, miten Pekan esimerkki oli innostanut heitä paitsi tekemään musiikkia, myös meditoimaan.

Pähkäilyä

Pekka Airaksisen muistokonsertissa huomioni kiinnittyi tapaan, jolla lavan kulttuurihenkilöt ilmaisivat maailmankatsomustaan tai viehtymystään buddhalaiseen mietiskelyyn, levossa ja luontevasti, kaiken lomassa, ilman institutionaalista pönäkkyyttä. Kaikella suomalaisten buddhalaisuudella ei ole instituutio-ähkyä taakkanaan. Voi valita itselleen sopivan siivun. Entä voisiko yksilöllinen kristillinen itseilmaisu olla vapaata ja luontevaa? Miten karistaa tradition raskauttava painolasti, olla tuore ja elävä? Alakulttuurisetkin äänenpainot voivat olla henkilökohtaisia ja luontevia. Sitä odotellessa!

Suomalaisia yhtenäiskulttuureita on tänään useita. On esimerkiksi vanhat saamelaisten, romanien, tataarien ja juutalaisten suomalaiset yhtenäiskulttuurit. Ala-Malmin ISCON-temppeliltä leijailee suomalaista hindulaista yhtenäiskulttuuria. Erilaisia buddhalaisia yhteisöjä löytyy lukuisia. Uusilla muslimeilla on omat pienet yhtenäiskulttuurinsa, uushenkistyjillä omansa – puhumattakaan lukuisista, laajoista ja joskus äänekkäistäkin uskonnottomista yhtenäiskulttuuritaskuista. Eri musiikkigenret tuottavat myös omia kulttuuripiirejään. Yhteiskunnan tulisi löytää eri yhtenäiskulttuuritaskuille yhteiset pelisäännöt. Tulee joko antaa yhdelle (esimerkiksi uskonnottomalle) alakulttuurille hegemonia – tehdä siitä uusi kaikkien omaksuttavaksi tarkoitettua tai sitten koettaa pelauttaa kaikkia kansalaisiaan samalla kentällä ja yhteisillä säännöillä, edustivat he mitä katsomusta hyvänsä. Yleinen suomalainen yhtenäiskulttuuri ei enää nouse vain kristillisestä elämäntulkinnasta.

Eikä tässä toki vielä kaikki

Pekka Yrjänä Hiltunen

Muutamia lähteitä ja linkkejä
https://www.facebook.com/events/whs-teatteri-union/hommage-à-acu-pekka-airaksisen-muistokonsertti/1383186621856293/

https://www.booky.fi/tuote/pekka_airaksinen/odo_tie_ties_minne_kasikirja_luovaan/9789526828008

https://elavamuisti.fi/aikajana/underground-yhtye-sperm

http://www.avantofestival.com/2003/en/live_airaksinen.html

  1. Hiltunen. ”Tulee joko antaa yhdelle (esimerkiksi uskonnottomalle) alakulttuurille hegemonia – tehdä siitä uusi kaikkien omaksuttavaksi tarkoitettua tai sitten koettaa pelauttaa kaikkia kansalaisiaan samalla kentällä ja yhteisillä säännöillä, edustivat he mitä katsomusta hyvänsä. Yleinen suomalainen yhtenäiskulttuuri ei enää nouse vain kristillisestä elämäntulkinnasta”.

    Varmasti taiteen vapaus kuuluu asiaan, mutta emme me minekään pääse siitä,että Suomi on maaailman luterilaisin maa jossa suurin osa väestöstä kuuluu kirkkoon. Kyllähän tämä vääjäämättä määrittää sitä, mikä täällä on ”valtavirtaa”.

    Ainakin minusta tuntuisi oudolta, jos Suomessa kaikkien pitäisi omaksua jotain budhalaisten meininkejä.
    Kyllähän meillä elämisen ja ilmaisun vapautta aika hyvin on tarjolla kaikille. Myös tällaiseen budhalaisen meininkiinhän lähtökohtaisesti kuuluu ettei sitä ”pakoteta” kaikille? Pitäähän olla varovainen, kun ei eri jälleensyntymän pyörän asteilla olevat ihmiset ehkä voi omaksua samoja asioita?

    • Hämäläinen: ”jossa suurin osa väestöstä kuuluu kirkkoon.”

      Ei kuulu enää kauaa. Kyllä se kirkon laari vuotaa jo pahasti sekä etu- että takapäästä. Kasteet käyvät yhä harvemmiksi ja erot sen kuin jatkuvat hyvää vauhtia.

      Hämäläinen: ”Kyllähän tämä vääjäämättä määrittää sitä, mikä täällä on “valtavirtaa”.

      Kyllähän vääjäämätön tosiasia on se, että ”valtavirta” on hyvää vauhtia tyrehtymässä liriseväksi pikku puroksi..

  2. Kiitos, Pekalle, koko kirjoituksesta! Sana yhtenäiskulttuurikin avautui uudella tavalla: ennen olen ajatellut, että koko tai pääosa yhteiskuntaa elää yhteinäiskulttuurissa, jos elää, ja sellaisen aikahan on tunnetusti takana tässä postmodernimin jälkeisessä ajassa. Eli nuo ”alakulttuurit”, mosaiikin palaset tai kulttuurit omassa todellisuudessaan ovat yhteinäiskulttuureja.
    ”Entä voisiko yksilöllinen kristillinen itseilmaisu olla vapaata ja luontevaa? Miten karistaa tradition raskauttava painolasti, olla tuore ja elävä? Alakulttuurisetkin äänenpainot voivat olla henkilökohtaisia ja luontevia. Sitä odotellessa!” Jotain tästä on elänyt omassa kokemuspiirissä nimenomaan hengellisen matkakumppanuuden ryhmissä.

Hiltunen Yrjänä Pekka
Hiltunen Yrjänä Pekka
Uskontojen suhde toisiinsa on kiinnostanut minua teinipojasta asti. Näitä suhteita pähkäilin myös työkseni kirkon virkamiehenä. Toinenkin hankala suhde kiinnostaa, uskontojen suhde niitä promoaviin instituutioihin, mikäli tuommoista eroa nyt ylipäätään voi tehdä. Silti. Muutama ajatus näistä pyörii mielessäni ja koetan niitä saada ne kiinni, ennen kaikkea itselleni. Jos ajatuksen saa kirjoitettua, se on toden näköisesti olemassa, jolloin sen voi joko hylätä tai kehittää sitä, jopa löytää jotakin uutta. En kuitenkaan pidä kiirettä. Ja saa nähdä kertyykö juttua. Kun ja jos ei kerry, lopetan.