Sukupolvikokemuksia ja naapurin harhainen ideologia

Synnyin aikana, jolloin viime sodistamme oli kulunut vain 15 vuotta. Minua edeltänyt polvi koki sodan joko kotirintamalla tai sodissa. Kasvoin lapsuus- ja nuoruusvuodet lähellä itärajaa, joka tuolloin tuntui pelottavalta. En tiennyt lapsena rautaesiripusta ja kylmästä sodasta, mutta aistin niiden olemassaolon. Myöhemmin luin niistä ja ymmärsin seurata niiden olemassaoloa.

Tuon jälkeen elettiin yya-aikaa ja idänkaupan aikaa. Vanhempi veljeni kävi Leningradissa luokkaretkellä joskus 1970-luvulla, vei sinne sukkahousuja ja toi matkamuistona balalaikan. Televisiosta tuli Näin naapurissa ja vastaavia ohjelmia. Itäsaksalainen Nukkumatti tuli myös kuvioihin ja vasta myöhemmin selvisi, mistä se tuli.

Nuoruusvuosina oli hippiliikkeen jälkivuosien aikaa. Jossakin vaiheessa tuli rauhanliike muotiin ja ennen sitä kuuluin jo teinikiltaan. Kekkonen oli presidenttinä ja hyvä suhteita itään piti vaalia. Isä kertoi sodassa kadonneesta veljestään ja hieman myöhemmin appeni muistojaan evakkomatkasta. Varusmiespalvelus nosti isänmaallisuuden henkeä ja olin ylpeä voidessani suorittaa RUK:n.

Työn alkuvuosina olin mukana sekä rauhanmarssilla että paikallisen varuskunnan oto sotilaspappina. Elettiin 1980-luvun toista puoliskoa. Tuli Tsernobylin ”säteilevä” kevät ja Euroopassa oli liikehdintää, jota en tuolloin osannut seurata vielä tarkasti. Tuli Puolan Solidaarisuus-liike, Neuvostoliitossa Gorbatshov ja perestroika. Tuli Berliinin muurin murtuminen, jonka aikaan satuin olemaan työmatkalla Hampurissa. Olin juuri tuona syksynä 1989 aloittanut työn Rotterdamin merimiespappina. Paaviksi valittiin puolalainen kardinaali Wojtyla. Neuvostoliitto romahti, maailma oli suuressa muutoksessa ainakin Euroopassa.

Edellisestä jatkumona tai välittömänä seurauksena Baltian maat ja muut entisen Neuvostoliiton alueen maat itsenäistyivät. Se oli tärkeä hetki veljeskansallemme Virolle. Baltian maat olivat toisessa maailmansodassa joutuneet ensin natsien ja sitten Neuvostoliiton terrorin alle. Sodan jälkeen ne joutuivat olemaan neuvostovallan alla, vaikka näennäinen rauha vallitsikin. Pian nuo maat liittyivät Venäjän heikkoa hetkeä hyödyntäen myös natoon.

1990-luvulla tuli Suomen muutoksen aika, jota edelsi lähellä ollut talouden romahdus. Vahvan markan politiikka vei lopulta markan ”kelluttamiseen” ja devalvointiin. Sitten alkoivat neuvottelut liittymisestä Euroopan unioniin. Kansan mieli kääntyi EU:n kannalle ja alun perin toiselta näyttänyt asetelma muuttui – Suomen onneksi! Vuoden 1995 alusta olemme olleet EU:n jäsen ja osana läntistä yhteisöä. Myöhemmin tulimme osaksi rahaliittoa ja markka vaihtui euroksi. Kekkonen vaihtui Koivistoksi ja sitten Ahtisaareksi ja Haloseksi. Koin Hollannissa tuon EU:n jäseneksi liittymistä edeltävän vaiheen ja palasin kotimaahan hieman ennen liitosta.

Neuvostoliitosta tuli Venäjä, jossa Gorbatsovia seurasi Jeltsin. Ensimmäinen oli enemmän raittiusmiehiä kuin jälkimmäinen. Sitten Jeltsin erosi ja virkaa tekeväksi presidentiksi tuli Putin, jolla oli ollut Pietarin apulaiskaupunginjohtajana läheiset suhteet ystävyyskaupunkiin Turkuun. Ennen noita aikoja hän palveli DDR:n Dresdenissä KGB:n agenttina. Putin on hallinnut Venäjää koko 2000-luvun, vaikka välillä yhden kauden presidenttinä olikin ”apuri” Medvedev. Sittemmin Putin on lujittanut valtaansa ja samalla torjunut maan demokratiakehityksen, johon Suomessa ja lännessä haluttiin uskoa. Viime vuodet ovat olleet yhä kovenevien otteiden ja yhä vahvemman yksinvallan vahvistamista. Samalla on nostatettu nationalistinen ideologia, jossa osansa on myös Kremlin kumppanina toimivalla Venäjän ortodoksisella kirkolla, tai ainakin sen johdolla.

Sotshin olympiakisojen loputtua 2014 vihreät, tunnuksettomat miehet ottivat haltuun Krimin niemimaan keskeiset kohteet – eli Venäjä miehitti alueen salakavalalla tavalla. Tuota seurasi Itä-Ukrainan sota, joka on ollut käynnissä nämä vuodet. Nyt 24.2. Venäjä aloitti massiivisen ja brutaalin hyökkäyksen Ukrainaan. Sitä edelsi monia sotaharjoituksia sekä pitkään jatkunut joukkojen keskittäminen Ukrainan rajoille. Lännessä asiaa seurattiin huolestuneena, mutta ajateltiin sen olevan Venäjän voimannäyttöä ja uhittelua. Itse pelkäsin jo tammikuulta lähtien hyökkäyksen alkua. Venäjä oli käynyt sotia toki monissa muissakin maissa, mutta Ukraina joutui nyt sen hampaisiin.

Venäjän hallinnon yksinvallan piirteistä ja demokratiakehityksen nujertamisesta huolimatta ”länsi” halusi olla sen kanssa yhteistyössä ja mm. paljon yrityksiä lähti sinne lännestä, myös Suomesta. Itäisessä Suomessa nähtiin yhteiset hankkeet mahdollisuuksina ja matkailijat Venäjältä tärkeinä. Idänkauppa entisessä muodossaan oli onneksi lakannut jo aikaisemmin ja Krimin valtaukseen liittyneet pakotteet olivat vähentäneet kauppaa Venäjän kanssa entisestään.

Kaikista ennakoivista merkeistä ja Venäjän sisäisestä kehityksestä huolimatta sen hyökkäys Ukrainaan oli meille järkytys ja shokki sekä valtava pettymyksen ja turhautumisen kokemus. Sellainen maailma ja yhteistyön kuva, johon me uskoimme, se romuttui Venäjän suuntaan. Venäjä ei ollut enää meille ja EU:lle kumppani ja markkina-alue, vaan erikoisen, harhaisen ideologian valtaan saatettu maa, jota emme voi ymmärtää. Emme halua siitä vihollista, mutta emme voi tehdä sen kanssa yhteistyötä niin kauan kuin sen linja on tällainen.

Summa summarum: Pitkä tarina lapsuudestani 1960-luvulta 2020-luvulle. Paljon on tapahtunut maailmassa ja paljossa on menty hyvään suuntaan. Paljon on tällä ajanjaksolla ollut myös sotia, terrorismia, luonnonmullistuksia, pandemia ja niin edelleen. Nyt pahimpana uhkana on jopa sodan laajeneminen Euroopassa, kun seuraamme Ukrainan kärsimystä. Edessä lienee myös historiallinen käänne, kun Suomi ja Ruotsi hakeutuvat naton jäseniksi.

Edellä kirjatussa on mielikuvia ja muistikuvia, yrityksiä kuvata jonkinlainen kaari. Tiedoissa voi olla virheitäkin. Nyt on tuntuma, että omana elinaikana ei ole paluuta entiseen, siis ennen 24.2. vallinneeseen. Tai jos elän riittävän kauan, toivottavasti on paluuta, myös vielä parempaan eli siihen, että Venäjän kanssa voi toimia ja että oikeudenmukainen rauha vallitsee. Ehkäpä Venäjän öljystä ja kivihiilestä luopuminen vauhdittaa myös vihreää siirtymää, sillä käynnissä on myös koko maailmaa koskeva ja varsinkin maailman köyhimpien ihmisten elämää uhkaava ilmastonmuutos.

Ja vielä on keskellämme myös heitä, jotka kokivat viime sotien kauhut henkilökohtaisesti. Nyt seuraamme Venäjän hyökkäyksen kauhuja ja hirveyksiä uutisista ja somesta. Vain yksi lopputulos on mahdollinen: Raakuus ja sotarikokset eivät voi lopulta voittaa! Parempaa huomista ja tulevaisuutta kuitenkin toivoen…

Toivo Loikkanen

2 kommenttia

  • Matias Roto sanoo:

    Toivo

    Kiitos mielenkiintoisesta oman elämäsi mietteiden suhteuttamista eri aikakausien tapahtumiin ja maailmamme muutoksiin.

    Mielestäni olet saanut erittäin hyvän kuvauksen, missä olet keskittynyt oleellisiin ja kutakin aikakautta hyviin kuvaaviin otoksiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kiitos, Matias, palautteestasi! Paljon enemmän olisi muisteltavaa ja lähihistoriasta myös kaiveltavaa ja poimittavaa. Siitä pitäisi tehdä sitten toinen kirjoitus, koska tämäkin on jo blogitekstiksi pitkä. Jätin tietoisesti pois myös ”muun maailman”, koska halusin kytkeä muistot ja elinaikani tapahtumat nimenomaan oman maamme asemaan sekä Venäjään, Ukrainaan ja Eurooppaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana ja OP-ryhmän hallintoneuvoston jäsenenä.