Sukujuhlia ja Ubuntu käsitteen sovelluksia
Maailmalla asuessa törmää jatkuvasti perheen ja suvun arvon merkitykseen. Monissa maissa ja kulttuureissa kaukaiset ja lähellä olevat sukulaiset nousevat arvoon arvaamattomaan.
Afrikassa asuessani törmäsin käytännössä Ubuntu käsitteeseen, joka tarkoittaa jotenkin sitä, että ihminen ei voi olla ihminen ilman toisia ihmisiä: ”Minä olen, koska sinä olet.” Nelson Mandela siteerasi käsitettä usein puheissaan.
Arkkipiispa Desmond Tutu on määritellyt Ubuntu sanaa seuraavasti:
”En voi olla kokonaan minä, ellet sinä ole kokonaan sinä. Saamme äidinmaidossa käsityksen, että ihminen on riippuvainen toisista ja toiset hänestä. Ihminen on ihminen toisten kautta.”
Nykyisin törmään usein tuon sisäisen riippuvaisuuden ajatukseen syyrialaisten pakolaisten parissa. Kuinka tärkeää onkaan olla yhteydessä läheisiin. Pakolaisleireilläkin halutaan asua lähellä toisia ja on tärkeää tietää miten sukulaiset voivat sodan keskellä Syyriassa. Yhteyden vaaliminen on elämän peruspilari. Ilman läheisiä minä en ole mitään.
Olin kesälomallani oman sukuni sukujuhlilla Viinijärvellä heinäkuun alussa. Suojärveltä aikoinaan evakkoon lähtenyt Homeen suku kokoontui 17 kerran yhteen. Ensimmäiset sukujuhlat pidettiin vuonna 1970. Äitini sukupolven ideana oli siirtää sukumme perintöä tuleville polville ja se onkin onnistunut melko hyvin. Olen itse ollut mukana pikkupojasta lähtien ja sukulaisten tapaaminen on kohokohta aina kolmen vuoden välein.
Ensi vuonna on taas edessä sukumatka Suojärven Maimalammille missä sukumme talot sijaitsivat siihen asti kun Neuvostoliiton armeija ajoi perheemme evakkoon. Äitini jätti kotinsa 10-vuotiaana siinä rytäkässä. Sukumme on vieraillut säännöllisesti Maimalammilla sitten Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen jolloin se tuli mahdolliseksi.
Koen itseni etuoikeutetuksi, kun kerkisin käydä Maimalammissa äitini ja siskojen kanssa. Se oli merkittävä matka henkisen perinnön siirtämisessä eteenpäin. Äidin koti- ja leikkipaikat tuli nähtyä jo kovasti metsittyneessä kylässä.
Aloitimme sukujuhlat jumalanpalveluksella Viinijärven ortodoksikirkossa. Sitten oli vuorossa Karjalainen pitopöytä. Ilman sitä me karjalaiset emme osaa kunnolla juhlia ja karjalanpiirakoita on aina oltava reilusti. Siitä sitten siirryimme muisteloihin ja karjalaisen musiikin pariin.
Vuoden kohokohta oli pikkuserkkuni Marko Homeen tuottama kirja Suojärveläisten juhlaa ja arkea 1800 luvulta talvisotaan. Kirja perustuu äitini tädin Lyyli Homeen 15 tutkielmaan, jotka nyt saivat arvoisensa kirjakokonaisuuden.
Koti jäi Karjalaan, mutta Lyyli-täti halusi siirtää Homeen suvun karjalaisia perinteitä meille jälkipolville. Se oli merkittävä kulttuuriteko ja hänen kirjoitusten kautta Suojärvi elää keskuudessamme.
Muistan pikkupoikana, kun äitini kirjoitti Lyylin tutkielmia puhtaiksi kirjoituskoneella, etten osannut paljon asiaa arvostaa, mutta nyt kirja on todellinen aarre menneisyydestä. Mummoni ja äitini sukupolvet puhuivat aina Koti-Karjalasta. Meillä lienee jonkinlainen velvollisuus siirtää noita muistoja tuleville sukupolville. Jospa ne opettaisivat meille ja lapsillemme jotakin siitä arvopohjasta, jonka evakoilta saimme.
Näistä juttelemme työssäni pakolaisleirillä syyrialaisten ystävieni kanssa ja jatkamme loputonta pakolaissukujen historiaa. Ubuntu on ajasta huolimatta todellisuutta niin afrikkalaisille, karjalaisille kuin syyrialaisille. Ilman toinen toistamme mekään emme ole mitään vaikka kuinka uskottelisimme pärjäävämme omillamme.
Olli Pitkänen :”Koen itseni etuoikeutetuksi, kun kerkisin käydä Maimalammissa äitini ja siskojen kanssa. Se oli merkittävä matka henkisen perinnön siirtämisessä eteenpäin. Äidin koti- ja leikkipaikat tuli nähtyä jo kovasti metsittyneessä kylässä.”
Meillä oli ilo kokea samanlainen etuoikeus omien jälkeläistemme kanssa. On hyvä, että he edes yhden kerran saivat nähdä sen kotiseudun, josta heidän isoisänsä joutui sodan vuoksi jo lapsena lähtemään. Tässä yhden lapsemme kuvaus kokemuksestaan:
”Siinä sitä sitten lopulta seisottiin Päivölän rannassa. Maailman kaunein iltapäiväaurinko tuuti hentoa usvaa pellonlaidassa ja – anteeksi kulunut kielikuva – aika tuntui kuin pysähtyneen. Itketti. En minä sitä, että jäi perämetsät perimättä. Itkin sitä, että se ranta oli niin kaunis ja sitä, mitä olisi voinut olla jos sotaa ei koskaan olisi ollut. Toisaalta tuli ensimmäistä kertaa elämässäni se juureva tunne: ”täältä minä olen kotoisin”. Se tuntui hyvältä ja voimakkaalta, ei yhtään surulliselta.”
Kiitos Tuula kommentistasi. Samaa henkistä perintöä jaamme!