Sopiiko kirkkoa sortaa tai rukata?

Tämänhetkiseen kirkolliseen keskusteluun tympääntyneenä ja jatkuvaan asiakaslähtöisyyteen turhautuneena päätin aikani kuluksi selvittää itselleni, onko Suomen evl kansankirkko koskaan aikaisemmin ollut niin kinkkisessä tilanteessa kuin nyt.

Johan toki!

Tutkimusretkelläni historian hämäriin juutuin ensimmäisen ja toisen sortokauden (v. 1899-1905 ja v. 1908-1917)  väliseen aikaan, tarkemmin sanottuna vuoteen 1905. Ensimmäinen sortokausi huipentui Suomessa diktaattorin valtuudet saaneen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaan v. 1904. Elämä Suomessa oli noihin aikoihin yhtä hurlumheitä.

VUODEN 1905 SUURLAKON synnyttämä poliittinen ja maailmankatsomuksellinen murros merkitsi kirkon kannalta äkillistä ja rajua muutosta. Kansanedustusreformin myötä papisto menetti asemansa valtiopäiväsäätynä.  Kirkon henkinen auktoriteettiasema joutui rankan uudelleen arvioinnin kohteeksi. Poliittisessa mielessä kirkko sai kylmää kyytiä kaikilta mahdollisilta poliittisilta tahoilta, nimittäin Perustuslaillisilta, Sosialistiselta työväenliikkeeltä ja Porvarillisilta radikaalipiireiltä. Professori Eino Murtorinne onkin kuvannut tilannetta Rajuudessaan vertaansa vailla olevaksi kirkon- ja uskonnonvastaiseksi purkaukseksi.

Kansankirkkoa on toki helppo purra sisältä sekä lyödä ja potkia ulkoa. Sitä on helppo arvostella ja kritisoida milloin mistäkin syystä. Kirkko tarjoutuu niin suureksi maalitauluksi, että siihen on pilkkaajien vaikea olla osumatta. Eipä silti, monesti kritiikki osuu aivan oikeaan. Vaan kukapa suostuisi kirkkoa puolustamaan? Kiusaajia löytyy kovasti paljon, kavereita vähemmän.

No, tämä valtaisa kirkonvastainen tsunami 1900-luvun alussa pakotti kirkon itsetutkisteluun sekä  toiminnan pikaiseen uudelleen arvioimiseen ja  organisoimiseen. Uudelleen ajattelu näkyi paitsi teologisissa kannanotoissa myös hengelliseen herätykseen ja uudistumiseen tähtäävänä toimintana.

Ääni muuttui kirkon kellossa ja äkkipikakiireellä alkoikin tapahtua kaikenlaista yhteiskunnallisen työn rintamalla.  Esimerkiksi jo heti samana vuonna 1905 perustettiin Suomen Kirkon Sisälähetysseura ja joillekin tämän blogin lukijoille tuttu Kotimaa-lehtikin alkoi ilmestyä. Kristillisen lehden  startti oli mainio asia siinäkin mielessä, että ensimmäisen sortokauden aikana oli pakkolakkautettu suuri joukko suomalaisia sanomalehtiä.  Samoihin aikoihin ruvettiin puuhaamaan ensimmäisiä kirkkopäiviä, perustettiin keskusliitto seurakuntatyötä tukemaan, kehitettiin nuoriso- ja diakoniatyötä.

Seuraavan kerran kirkollista toimintaa rukattiin sotien jälkeen. Silloin päädyttiin lukuisiin uusiin työmuotoihin, mitä jaottelua on pääsääntöisesti noudatettu aina näihin päiviin asti. Sotien koskettamat ihmiset tulivat Jumalan sanan kuuloon niin isoin joukoin, että kirkkoon eivät aina kaikki mahtuneet. Monina kesinä Helsingin Vanhan kirkon puistossa pidettiin erittäin suosittuja ulkoilmakokouksia. Messuhallikin sai toimia hengellisten tilaisuuksien näyttämönä. Sanan nälkä oli sotien kolhimalla kansalla kova.

VÄHENEVÄT RESURSSIT ja aivan erityisesti tänä armon vuonna 2020 maailmaa ravistellut koronavirusepidemia ovat johtaneet siihen, että kirkollista toimintaa on aivan pakko miettiä uusiksi. Saahan nähdä, tekeekö vuosikymmenten saatossa turhankin laajaksi paisuneelle kirkolliselle äksönille hyvää se, että kaikkea kasvokkain tapahtuvaa toimintaa joudutaan epidemian takia rajoittamaan. Esimerkiksi tapahtumien striimaaminen on omasta mielestäni niin onnistunut kokeilu, että sitä kannattaa kyllä jatkaa, jahka olot joskus ns. normalisoituvat. Entiselleen tuskin koskaan täysin palaavat. Tämä on oppimisen paikka.

Kun kirkon toivotaan uudistuvan tai sen olosuhteitten pakosta on uudistuttava, tuhannen taalan kysymykseksi nousee, mihin suuntaan sen tahdotaan tapahtuvan.  Mikkelin piispa Kalevi Toiviainen kirjoitti Teologisessa Aikakauskirjassa (TA) vuonna 1973 ajan haasteista ja kirkon julistuksesta näin yleispätevästi:

”Ajan haasteet ovat yksi suunta. Mutta silloin on mahdollista, että kirkon julistus samaistuu vallalla olevaan ideologiaan, joka eilen saattoi olla rakenteita säilyttävää, tänään niitä kaatavaa. Todistus Jeesuksesta Kristuksesta ei silloin säily todella poikkeavan ajattelun ja toiminnan todistuksena. Kirkko koettaa hengästyneenä ’seurata aikaa’ huomatakseen aina jääneensä junasta.”

Ajan haasteet pakottavat kirkon uudistumaan, mutta ne eivät riitä kirkon uudistumisen suunnaksi. Ongelmallista, jos iankaikkista elämää kaupitteleva lafka yrittää flirttailla Ajan hengen kanssa!

500 VUOTTA SITTEN  käynnistyi hengellinen liike, jota kutsutaan uskonpuhdistukseksi tai reformaatioksi. Sen kauemmaksi luterilaisen kirkon historiassa ei voidakaan mennä. Reformaatio tarkoittaa sananmukaisesti ”uudelleen muovaamista”. Luther ei kuitenkaan ajatellut muovaavansa kirkkoa uudenlaiseksi vaan muovaavansa sen ennemminkin lähemmäksi sellaista kuin se oli alkuaan ollut.

Usein vedotaan Lutherin lausumaksi väitettyyn lauseeseen ecclesia semper reformanda est, joka kenties tarkoitushakuisen  epätarkasti käännetään muotoon ”kirkkoa on jatkuvasti uudistettava”. Uskonpuhdistajat kuitenkin ymmärsivät tämän lauseen jatkuvana palaamisena evankeliumin oppiin ja apostoliseen uskoon, ei uutuuksien kehittelemisenä.

Kyseinen lause ei kuitenkaan ole Lutherilta vaan on lähtöisin vasta seuraavalla vuosisadalla eläneen hollantilaisen reformoidun teologin sulkakynästä. Luterilaisempaa olisi todeta Vatikaanin Lumen gentium-dokumentin sanoin: Ecclesia semper purificanda est (Kirkkoa on aina puhdistettava). Mutta joka tapauksessa kirkon uudistaa ja puhdistaa Jumalan Sana, eivät ihmisten sanat.

Vanhan kirkon pappina palasin työvuosinani usein Ruttopuiston portin pieleen muistuttamaan mieleeni näitä voimasanoja: Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret. (5. Mooseksen kirja 33:27). Vaikka muistotaulun muu teksti ei ollutkaan ollenkaan mieltä ylentävää, niin tuo lupaus iankaikkisten käsivarsien kannettavana olemisesta rohkaisi alvariinsa.

Aina kannattaa pitää mielessä, että kristittyinä me olemme maailmassa, mutta emme maailmasta. Olemme matkalla, emme vielä perillä.

Suosittelen muillekin ekskursioita historiaan, vauhdin ottamista menneestä. Ja sen muistamista, että kävipä täällä maan päällä miten hyvänsä, me olemme aina Kristuksen omia. Kaikenlaisten muutosten keskellä hän, Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. (Hepr. 13:8) Jeesus elää ja vaikuttaa.

Tekee mieli rohkaista lukijoita samoin sanoin kuin maamme hallitus koronavuonna 2020 lohduttaa Suomen kansaa: Kyllä tästä selvitään!

 

PS: JOS JOKU MUUKIN kuin minä jäi ihmettelemään sitä, miksi kirkko oli sortokausien aikana niin epäsuosittu, niin sormella voisi osoittaa yhtä henkilöä, nimittäin ensimmäisen sortokauden alussa  v. 1899 Turun arkkipiispana aloittanutta Gustaf Johanssonia (1844-1930) ja hänen erittäin jyrkkiä kannanottojaan, joilla hän hankki lyhyessä ajassa tavattoman määrän vihamiehiä.

Omana mielipiteenäni sanon, että GJ ei ollut oikea mies oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Laaja-alaisemmin asioita katseleva arkkipiispa olisi voinut paljonkin vaikuttaa siihen, että kirkon ja yhteiskunnan välit eivät olisi tuolla tavoin tolkuttomasti kärjistyneet muutenkin pahassa tilanteessa, uskon ma. Tsekkaa nämä Kansallisbibliografian ja Kirkon&kaupungin linkit:

https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3041

Jaakko Heinimäki kirjoittaa:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/paakirjoitus-nyt-on-kunnollisempaa-kuin-ennen#29a51b55

 

 

 

 

 

  1. Rovasti
    ”Seuraavan kerran kirkollista toimintaa rukattiin sotien jälkeen. Silloin päädyttiin lukuisiin uusiin työmuotoihin, mitä jaottelua on pääsääntöisesti noudatettu aina näihin päiviin asti. ”

    Eikö myös Lutherin antisemitistisistä kirjoituksista sanouduttu irti sotien jälkeen, mutta ei sitä ennen. Ennen sotia niitä viljeltiin myös meillä huvinkin julmasti. Miten se vaikutti toimintamuotoihin, en tiedä, mutta ehkä joku hiljainen julkilausuma on jossain lausuttu.

    Maailmalta tuli uusi aalto ja ryhdyttiin puhumaan ihmisoikeuksista, siihen oli kirkonkin pakko sopeutua, vaikka se ei ollut kristillisen ’ uskon ylivallan’ mukaista ajattelua.

    Kirkko ei ole vain kansallinen kirkko, se on ennenkaikkea eurooppalainen ja globaali kirkko, joten parannuksen teko sen sisällä on hidasta. Ja historiaa ei uskalleta edes katsoa siltä pohjalta, että miten paljon oikeudenmukaisuuden lisääntyminen ja vaatimus on pakottanut kirkkoa luopumaan pahasta puheesta ja opetuksesta, joka on johtanut hirmutekoihin.

    Varmasti meni ohi aiheen ja kryptisten hienouksien tämäkin, mutta rohkenen kuitenkin lähettää. Ei ole tarkoitus ärsyttää, olen vain erilainen.
    Antikristillinen, siis ihan ennustusten mukainen ja minua saa sanoa ihan miksi trolliksi tahansa, ei siinä ole mitään uutta. Yritän vain välttää etten itse sorru henkilökohtaisiin nimittelyihin.

  2. Liun vasta nyt linkin Heinimäen kirjoitukseen. ” Sata vuotta sitten arkkipiispana oli mies, joka kannatti kastilaitosta. ”

    Se oli ihan hyvä ja valaiseva, mutta myös laajempi, koska oppi ns. Kastijaosta on peräisin Intiasta.
    Perustuu Krisnan ruumiinjäsenyyteen, josta Kristuksen ruumiinjäsenyys lienee kopioitu.

    Ruumiin yläpäässä, joka sen lienee keksinytkin, ovat ne arvokkaimmat jäsenet ja siitä alaspäin arvostus aina laskee, kunnes ei arvoa ole enää ollenkaan. Kunkin tulee pysyä siinä mihin syntyy, nousta ei saa, kuten Paavali sen sanoo.

    Onneksi muutosta on tapahtunut.

  3. Muistaa saa myös työläisten nousseen viinapirua vastaan 1890.tä luvun lopulla kovasti Yrjö Mäkelinin ansiosta.

    Eivät papit olleet asiasta varoittamassa koska 12.sta aina 14.ääntoista tuntia pitkät työpäivät sopivat aikaan hyvin valituille.

    No kyllähän sitten muutosta syntyi, mutta silloin sosialismin aatteesta eniten puhuivat ja varoittivat säätyluokat. Kaikki tieto näin useimmiten tuli edellisten kautta.

    Työläiset katsoivat asiaa ihan omasta jaksamisesta käsin.

    Aiemmin blogisti kysyi josko mainitsisin enemmän yksityiskohtaista Antin lainauksista. En kehtaa mutta eteenpäin on päästy.

  4. Hyvä pointti vetää arkkipiispa Johabsson historian kätköistä esiin esimerkkinä siitä kuinka yksi arvovaltainen kirkon edustaja voi aiheuttaa , tahtomattaan tietenkin, suurta vahinkoa kirkolle. Tästähän on ajankohtaisia esimerkkejä.

    Mielipiteen muokkaus liittyy kannanotoista henkilöihin ei abstraktisiin , yleisöä kosksikeleviin, temoihin. Kun on negatiivinen trendi ,niin ei edes monen hyvänkin piispan ,joita on tosi monta, hyvät lausahdukset jaksa muutta suurten yleisön kuvaa kirkosta.

    Kirkko tarkoittaa kaikkea hyvää mutta jostain syystä se hyvä ei suurelle yleisölle kelpaa. Historia voi kummitella ja ihmiset eivät halua alistua jonkun korkealtulevan tahon alaisuuteen.

    Uskon kuitenkin että kirkko , paikallisten työntekijöidensä ponnistusten ansiosta, voi saada paljon hyvää aikaa paikallisesti. Se riittää pitkälle.

    • Markku: Niin, Jeesus sanomineen on tässä maailmassa skandalon, loukkauskivi, johon monet kompastuvat. Jeesus on skandaalia koko mies! Ja hän itse tiesi aiheuttavansa pahennusta. ”Tahdotteko tekin mennä pois?” hän erään kerran joutui kysymään omilta oppilailtaankin…

    • Olet ehkä oikeilla jäljillä nostaessasi Jeesuksen esikuvaksi pahennuksen herättäjänä. Mutta Jeesuksen huolena ei koskaan ollut se miten pitää laumansa kasassa. Hän antoi sen tehtävän heille joiden piti kaitsea hänen lampaitaan.

      Kumpi on tärkeämpää ? Kaitsea laumaa vai sanailla fariseuksien kanssa?

    • Markku: Jeesus on hyvä paimen, joka uhrasi henkensäkin laumansa puolesta. Eli vastaan, että kaitsenta on ykkösasia myös papiston työnkuvassa. Jotkut meistä tosin näyttäisivät unohtaneen virkavalansa tai lupauksensa alkaessaan lyödä laumaansa ja ajaessaan sen erilleen muusta katraasta.

Hannu Kiuru
Hannu Kiuruhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121