Sopiiko kirkkoa sortaa tai rukata?

Tämänhetkiseen kirkolliseen keskusteluun tympääntyneenä ja jatkuvaan asiakaslähtöisyyteen turhautuneena päätin aikani kuluksi selvittää itselleni, onko Suomen evl kansankirkko koskaan aikaisemmin ollut niin kinkkisessä tilanteessa kuin nyt.

Johan toki!

Tutkimusretkelläni historian hämäriin juutuin ensimmäisen ja toisen sortokauden (v. 1899-1905 ja v. 1908-1917)  väliseen aikaan, tarkemmin sanottuna vuoteen 1905. Ensimmäinen sortokausi huipentui Suomessa diktaattorin valtuudet saaneen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaan v. 1904. Elämä Suomessa oli noihin aikoihin yhtä hurlumheitä.

VUODEN 1905 SUURLAKON synnyttämä poliittinen ja maailmankatsomuksellinen murros merkitsi kirkon kannalta äkillistä ja rajua muutosta. Kansanedustusreformin myötä papisto menetti asemansa valtiopäiväsäätynä.  Kirkon henkinen auktoriteettiasema joutui rankan uudelleen arvioinnin kohteeksi. Poliittisessa mielessä kirkko sai kylmää kyytiä kaikilta mahdollisilta poliittisilta tahoilta, nimittäin Perustuslaillisilta, Sosialistiselta työväenliikkeeltä ja Porvarillisilta radikaalipiireiltä. Professori Eino Murtorinne onkin kuvannut tilannetta Rajuudessaan vertaansa vailla olevaksi kirkon- ja uskonnonvastaiseksi purkaukseksi.

Kansankirkkoa on toki helppo purra sisältä sekä lyödä ja potkia ulkoa. Sitä on helppo arvostella ja kritisoida milloin mistäkin syystä. Kirkko tarjoutuu niin suureksi maalitauluksi, että siihen on pilkkaajien vaikea olla osumatta. Eipä silti, monesti kritiikki osuu aivan oikeaan. Vaan kukapa suostuisi kirkkoa puolustamaan? Kiusaajia löytyy kovasti paljon, kavereita vähemmän.

No, tämä valtaisa kirkonvastainen tsunami 1900-luvun alussa pakotti kirkon itsetutkisteluun sekä  toiminnan pikaiseen uudelleen arvioimiseen ja  organisoimiseen. Uudelleen ajattelu näkyi paitsi teologisissa kannanotoissa myös hengelliseen herätykseen ja uudistumiseen tähtäävänä toimintana.

Ääni muuttui kirkon kellossa ja äkkipikakiireellä alkoikin tapahtua kaikenlaista yhteiskunnallisen työn rintamalla.  Esimerkiksi jo heti samana vuonna 1905 perustettiin Suomen Kirkon Sisälähetysseura ja joillekin tämän blogin lukijoille tuttu Kotimaa-lehtikin alkoi ilmestyä. Kristillisen lehden  startti oli mainio asia siinäkin mielessä, että ensimmäisen sortokauden aikana oli pakkolakkautettu suuri joukko suomalaisia sanomalehtiä.  Samoihin aikoihin ruvettiin puuhaamaan ensimmäisiä kirkkopäiviä, perustettiin keskusliitto seurakuntatyötä tukemaan, kehitettiin nuoriso- ja diakoniatyötä.

Seuraavan kerran kirkollista toimintaa rukattiin sotien jälkeen. Silloin päädyttiin lukuisiin uusiin työmuotoihin, mitä jaottelua on pääsääntöisesti noudatettu aina näihin päiviin asti. Sotien koskettamat ihmiset tulivat Jumalan sanan kuuloon niin isoin joukoin, että kirkkoon eivät aina kaikki mahtuneet. Monina kesinä Helsingin Vanhan kirkon puistossa pidettiin erittäin suosittuja ulkoilmakokouksia. Messuhallikin sai toimia hengellisten tilaisuuksien näyttämönä. Sanan nälkä oli sotien kolhimalla kansalla kova.

VÄHENEVÄT RESURSSIT ja aivan erityisesti tänä armon vuonna 2020 maailmaa ravistellut koronavirusepidemia ovat johtaneet siihen, että kirkollista toimintaa on aivan pakko miettiä uusiksi. Saahan nähdä, tekeekö vuosikymmenten saatossa turhankin laajaksi paisuneelle kirkolliselle äksönille hyvää se, että kaikkea kasvokkain tapahtuvaa toimintaa joudutaan epidemian takia rajoittamaan. Esimerkiksi tapahtumien striimaaminen on omasta mielestäni niin onnistunut kokeilu, että sitä kannattaa kyllä jatkaa, jahka olot joskus ns. normalisoituvat. Entiselleen tuskin koskaan täysin palaavat. Tämä on oppimisen paikka.

Kun kirkon toivotaan uudistuvan tai sen olosuhteitten pakosta on uudistuttava, tuhannen taalan kysymykseksi nousee, mihin suuntaan sen tahdotaan tapahtuvan.  Mikkelin piispa Kalevi Toiviainen kirjoitti Teologisessa Aikakauskirjassa (TA) vuonna 1973 ajan haasteista ja kirkon julistuksesta näin yleispätevästi:

"Ajan haasteet ovat yksi suunta. Mutta silloin on mahdollista, että kirkon julistus samaistuu vallalla olevaan ideologiaan, joka eilen saattoi olla rakenteita säilyttävää, tänään niitä kaatavaa. Todistus Jeesuksesta Kristuksesta ei silloin säily todella poikkeavan ajattelun ja toiminnan todistuksena. Kirkko koettaa hengästyneenä ’seurata aikaa’ huomatakseen aina jääneensä junasta.”

Ajan haasteet pakottavat kirkon uudistumaan, mutta ne eivät riitä kirkon uudistumisen suunnaksi. Ongelmallista, jos iankaikkista elämää kaupitteleva lafka yrittää flirttailla Ajan hengen kanssa!

500 VUOTTA SITTEN  käynnistyi hengellinen liike, jota kutsutaan uskonpuhdistukseksi tai reformaatioksi. Sen kauemmaksi luterilaisen kirkon historiassa ei voidakaan mennä. Reformaatio tarkoittaa sananmukaisesti ”uudelleen muovaamista”. Luther ei kuitenkaan ajatellut muovaavansa kirkkoa uudenlaiseksi vaan muovaavansa sen ennemminkin lähemmäksi sellaista kuin se oli alkuaan ollut.

Usein vedotaan Lutherin lausumaksi väitettyyn lauseeseen ecclesia semper reformanda est, joka kenties tarkoitushakuisen  epätarkasti käännetään muotoon ”kirkkoa on jatkuvasti uudistettava”. Uskonpuhdistajat kuitenkin ymmärsivät tämän lauseen jatkuvana palaamisena evankeliumin oppiin ja apostoliseen uskoon, ei uutuuksien kehittelemisenä.

Kyseinen lause ei kuitenkaan ole Lutherilta vaan on lähtöisin vasta seuraavalla vuosisadalla eläneen hollantilaisen reformoidun teologin sulkakynästä. Luterilaisempaa olisi todeta Vatikaanin Lumen gentium-dokumentin sanoin: Ecclesia semper purificanda est (Kirkkoa on aina puhdistettava). Mutta joka tapauksessa kirkon uudistaa ja puhdistaa Jumalan Sana, eivät ihmisten sanat.

Vanhan kirkon pappina palasin työvuosinani usein Ruttopuiston portin pieleen muistuttamaan mieleeni näitä voimasanoja: Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret. (5. Mooseksen kirja 33:27). Vaikka muistotaulun muu teksti ei ollutkaan ollenkaan mieltä ylentävää, niin tuo lupaus iankaikkisten käsivarsien kannettavana olemisesta rohkaisi alvariinsa.

Aina kannattaa pitää mielessä, että kristittyinä me olemme maailmassa, mutta emme maailmasta. Olemme matkalla, emme vielä perillä.

Suosittelen muillekin ekskursioita historiaan, vauhdin ottamista menneestä. Ja sen muistamista, että kävipä täällä maan päällä miten hyvänsä, me olemme aina Kristuksen omia. Kaikenlaisten muutosten keskellä hän, Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. (Hepr. 13:8) Jeesus elää ja vaikuttaa.

Tekee mieli rohkaista lukijoita samoin sanoin kuin maamme hallitus koronavuonna 2020 lohduttaa Suomen kansaa: Kyllä tästä selvitään!

 

PS: JOS JOKU MUUKIN kuin minä jäi ihmettelemään sitä, miksi kirkko oli sortokausien aikana niin epäsuosittu, niin sormella voisi osoittaa yhtä henkilöä, nimittäin ensimmäisen sortokauden alussa  v. 1899 Turun arkkipiispana aloittanutta Gustaf Johanssonia (1844-1930) ja hänen erittäin jyrkkiä kannanottojaan, joilla hän hankki lyhyessä ajassa tavattoman määrän vihamiehiä.

Omana mielipiteenäni sanon, että GJ ei ollut oikea mies oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Laaja-alaisemmin asioita katseleva arkkipiispa olisi voinut paljonkin vaikuttaa siihen, että kirkon ja yhteiskunnan välit eivät olisi tuolla tavoin tolkuttomasti kärjistyneet muutenkin pahassa tilanteessa, uskon ma. Tsekkaa nämä Kansallisbibliografian ja Kirkon&kaupungin linkit:

https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3041

Jaakko Heinimäki kirjoittaa:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/paakirjoitus-nyt-on-kunnollisempaa-kuin-ennen#29a51b55

 

 

 

 

 

28 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Eikö vielä 1890.tä luvun loppuosalla pappi voinut julistaa herrain vaatteisiin pukeumisen työläisellä olevan väärin ja ehkä synniksi asti.

    Joten eteenpäin on päästy.

    Edellisestä ajanjaksosta on mummoni velipoika kirjoittanut hyvää koontia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka V: Tuolloin elettiin tiukasti sääty-yhteiskunnassa ja reviirit olivat selvärajaiset. Meikäläinen pohti tätä blogia kirjoittaessaan, että millaistahan olisi kuulua ns. pappissäätyyn. Karsinointi oli varmaankin rankin homma tuossa säätyajattelussa. Nyt, kun säätyjä ei enää ole, niin tietynlainen säädyllinen käytös olisi kuitenkin hyvä säilyttää, eikös?

      Minkä tyyppisiä havaintoja mummosi velipoika on mahtanut kirjata ylös, voisitko ottaa muutaman esimerkin? Kiinnostaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Kiitos mukavasta palautteestanne.

      Antti Hyvönen on kirjaillut asiaa 1890.tä lopusta jolloin Yrjö Mäkelin oli jo pitänyt ensimmäisiä julkisia puheitaan alkaen vuodesta 1896.s. Aiemmin nämä löytyivät Anttia katsoessa koneesta Hyvösen kirkoittamina ja lainaaminina. Nythän asia voi olla toisin.

      Huomionarvoista on myös työväentalojemme rakentaminen kymmenessä vuodessa vuoteen 1912.sta saakka. On siihen tarvittu muutakin kuin uskoa huvituksiin kun niitä lähes 500.taa syntyi.

      Onko näin kysymys uskoamme vastaan tehdystä vaikko Ihmisten uskosta itseeensä vaikko kummastakin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Voi myös muistaa SAJ.n syntyminen mistä nuoremmat poliitikkomme eivät halua muistaa mitään.

      Kun todistuksessa kannatus on etusijalla voidaan velkaa ottaa yhteiseksi kannustimeksi, mutta sitä pitäisi voida katsoa useampi polvi eteenpäin eikä jäädä odottamaan oman hedelmällisyysiän olevan ohitse.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Se on muuten mukava kirja Antilta kun löydät, siinä hän kertoo Turun Hovioikeuden käsittelyistä maanpetossyytteitä saaneiden asiassa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Kiitos, Ruttopuiston Rovasti!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Onhan Antin kirjottamaa saatavilla, joten ei muutakuin sieltä.

    Antti kirjoitti muuten hyvällä Suomen kielellä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Kristikunnan syyllisyys juutalaisia kohtaan

    ”Sen jälkeen kun juutalaisten massatuhon kauhut selvisivät ihmisille, heräsi kysymys: kuinka tämä saattoi tapahtua? Hirveä totuus on, että holokausti oli vain vuosituhantisen vieläpä kristillisen teologian pitkälti inspiroiman vihan ja väkivaltaisen vainon huipentuma.

    Kristittynä ja saksalaisena olen syvästi järkyttynyt, sillä jo keskiajalla juutalaisia tapettiin armottomasti saksalaisissa kaupungeissa. Äiti Basilea Schlink, sisarkuntamme perustaja, kirjoittaa kirjassaan Israel, Mein Volk (Israel, Minun kansani) hyvin koskettavasti siitä, miten ne, jotka loukkaavat Jumalan kansaa, hyökkäävät itse Jumalaa vastaan, koska Israel on Jumalan silmäterä.

    Ajatellessamme niitä kauheuksia, joita juutalaisille on tehty kristikunnan 2000-vuotisen historian aikana Kristuksen nimessä, joudumme kysymään: Miten voimme juhlia vuosituhannen vaihdetta ilmaisematta ensin syvää suruamme ja katumustamme menneisyyden tähden? Epäkristillisellä asenteellamme olemme tuottaneet häpeää Jeesuksen nimelle tekemällä sen vastenmieliseksi Jumalan omaisuuskansalle, juutalaisille…

    Rukouksemme on, että vuosituhannen vaihteessa kristityt kaikkialla maailmassa kokoontuisivat katumusjumalanpalveluksiin ykseyden hengessä, tunnustaen yhteisen kristillisen perintömme. Seuraava yhteenveto kristikunnan kauhuteoista juutalaisia kohtaan, kauhuteoista jotka valmistivat tietä tämän vuosisadan joukkoteurastuksille on koottu sekä kristillisistä että juutalaisista historiallisista lähteistä.

    Sisar Pista Evankeliset Mariasisaret, Darmstadt (kansainvälinen ja tunnustustenvälinen kristillinen järjestö)

    Yhteenveto löytyy täältä :

    https://docplayer.fi/7511203-Kristikunnan-syyllisyys-juutalaisia-kohtaan.html

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kiitos monista sanoistanne, Pekka ja Tarja. En tiedä, pystyttekö mitenkään kuvittelemaan, miten iloiseksi blogisti tulisi, jos ne edes jollakin tavalla tangenteeraisivat valitsemaani blogiaihetta, josta niin kernaasti kommentoijavieraitteni kanssa keskustelisin.

    Voisin antaa tarkan syötön mailojenne lapaan: Mitä ajattelette tästä piispa Toiviaisen arviosta: ”Ajan haasteet ovat yksi suunta. Mutta silloin on mahdollista, että kirkon julistus samaistuu vallalla olevaan ideologiaan, joka eilen saattoi olla rakenteita säilyttävää, tänään niitä kaatavaa. Todistus Jeesuksesta Kristuksesta ei silloin säily todella poikkeavan ajattelun ja toiminnan todistuksena. Kirkko koettaa hengästyneenä ’seurata aikaa’ huomatakseen aina jääneensä junasta.”

    Toiveikkain terkuin asiassa pysymisen suhteen, RR

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Rovasti

    ”Suosittelen muillekin ekskursioita historiaan, vauhdin ottamista menneestä. Ja sen muistamista, että kävipä täällä maan päällä miten hyvänsä, me olemme aina Kristuksen omia. Kaikenlaisten muutosten keskellä hän, Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. (Hepr. 13:8) Jeesus elää ja vaikuttaa. ”

    Tässä kehoitetaan ottamaan vauhtia menneestä. Sitähän minä tein. Kannattaa lukea se linkki.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tarja, Tarja: Nyt mä oon ilmeisesti saattanut sut alttiiksi väärinkäsitykselle! Ei kunnon keskustelu onnistu sillä, että kommenteissa linkitetään jotakin aiheeseen liittymätöntä. Linkitys on mielestäni kommentoinneissa turhaa, tarpeetonta. Ei mennä muitten selän taakse piiloon vaan kukin vastaa omista näkemyksistään.

      Blogatessa siteeraaminen ja linkittäminen on eri asia. Ilman bonuslinkkejä blogit venähtäisivät aina ylipitkiksi eikä se ole kenenkään etu. Linkit blogin lopussa myös dokumentoivat käsiteltävää aihetta. Kuten huomasit, en varsinaisessa tekstissäni maininnut ap Johanssonia, mutta ne lukijat, jotka kiinnostuivat aiheesta minun laillani, saavat kansallisbibliografialinkistä vastauksen siihen, miksi kirkkoa ”sorrettiin” ekan sortokauden aikana eikä sen puoleen tahdottu laajamittaisesti kääntyä. Johansson suhtautui nihkeästi tavattoman moneen yhteiskunnalliseen asiaan, mutta silti hän oli Venäjän myötäilijä…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kuuntelin pienen palasen kirkolliskokouksen istuntoa. Tuli surullinen mieli. Kun määrätty osa vieraantuu kirkon patriarkaalisuuden vuoksi. No ehkä asioita voidaan neuvotella kuin työehtoneuvotteluissa. Ellemme saa tahtomaamme otamme lusikkamme pois sopasta. Sitten pyhui kunnioittamani Raamatun opettaja Erkki Koskenniemi ja yritti tuoda esille sitä, miksi kirkko on ja kenen se on. Se kuulosti kuin tiaisen laululta ilta auringossa puun oksalla. Se oli taivasnäkökulma, joka aiemmin ei tullut esille lainkaan. Kaikkea ihminen voi ja on tottunut peukaloimaan, mutta kuka kantaa vastuuta lopputuloksesta?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Mika Rantanen sanoo:

    Jospa oppisimme vähemmän valittamaan sitä, mitä meiltä puuttuu ja enemmän kiittämään siitä, mitä meillä on. Se tekisi elämämme valoisammaksi.

    Armon välähdyksiä Lutherin seurassa, koonnut Jaakko Mäkeläinen, s. 74, Uusi Tie, 2004.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Leo Tihinen sanoo:

    Viivähdin minäkin menneessä ja sain siitä eväitä tulevaisuuteen. Mielenkiintoinen, bloginaihe, josta minulla on heikohkot tiedot, joten keskustelua en voi aiheesta käydä.

    Kiitos Hannu Kiuru

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Leo: Ei hätiä mitiä! Tämä kyseinen blogi syntyi juuri tuolla tavalla kuin alussa kerroin: Minullakin oli heikot tiedot siitä, mitä kirkko puuhaili pakkovenäläistämisprojektien aikana ja välissä. Joten asioista oli otettava selvää, niitä oli (sisäinen) pakko ruveta tutkimaan. Pidänkin kirjoitustani jonkinlaisena työvoittona. Näin lukija pääsee halutessaan vaivannäköni hedelmille.

      Keskustelu ei mielestäni vaadi muuta kuin avoimuutta ja mielenkiintoa aihetta kohtaan. Etenkin kun se toimisi niin, että yksi sanoo ensin jotakin rakentavaa, toinen vastaa siihen ja sitten kenties kolmas puuttuu puheeseen. Siitä se sitten lähtisi.

      Sen sijaan sellaiset irralliset heitot, jotka eivät millään tavalla liity aiheeseen, ovat usein trollausta ja dissausta. Sellainen on ärsyttävää! Bloggaajakollegoista monet poistavat tällaiset väliintulot. Eikös se ole niin, että jos ylioppilaskokeissa äikän aineessa kirjoittaa asian vierestä, on hylky armoton? Tai niin kuin olen yhden musiikkipedagogin kuullut toteavan, että oikean nuotin vieressä on aina paljon tilaa…

      Välillä ihmettelen, miksi K24:n Ylläpito ei ole kiinnostuneempi täällä käydyn kommentoinnin tasosta.

      Tämän bloggauksen otsikko on tarkoituksellisen kryptinen, ei mitenkään naseva tai klikkijournalistinen herkkupala. Silloin tällöin on nimittäin käynyt niin, että pelkkä otsikko on saanut kommentoijat villiintymään niin, että varsinainen teksti on jäänyt kokonaan lukematta. Nyt ilmeisesti piti lukea koko stoori, että olisi tajunnut rupriikkiin piilottamani monimerkityksellisyydet.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Herra Ruttopuiston rovasti kritisoi voimakkaasti asian vierestä kommentointia. Mitä edellä oleva kommentti (12. 11. klo 19:52) on muuta kuin asian (blogin aiheen) vierestä kirjoittamista?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kimmo: Tietenkin on ikävää joutua poikkeamaan aiheesta muistuttamalla pelisäännöistä, mutta teen sen mieluummin tässä kuin varsinaisessa blogissa.

      Aiheeseen palataksemme: Miten sinua puhuttelee tuo Ecclesia semper reformanda est-ajatus?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      RR: ”Miten sinua puhuttelee tuo Ecclesia semper reformanda est-ajatus?”

      Heinimäen sanoin: ”Yhä edelleen Vapahtajan palveluksessa on kovin monta vavahtajaa, jotka säikkyinä vastustavat milloin mitäkin sen sijaan, että rohkeasti raivaisivat tietä lähimmäisenrakkaudelle, armeliaisuudelle ja oikeudenmukaisuudelle.” Joten joo, kyllä uudistettavaa piisaa.

      Koskkien myös suhtautumista mm. seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia kohtaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Hannu, kirjoituksesi sisälsi monia erittäin hyviä pointteja. Kirkon nykyinen uuvuttava asiakaslähtöisyys, ajan hengen perässä kulkeminen vs. Jumala-lähtöisyys, kirkon alkuperäiseen perintöön tukeutuminen. Ovelasti siihen kytkeytyy esimerkiksi se kirkollinen mainontatapa, minän korostus, johon juuri on kiinnitetty huomiota Kotimaassakin – puolesta ja vastaan. Kuten sanot, loppujen lopuksi kirkon uudistaa Jumalan sana, ei ihmisen!

    Itse lapsena leikin turvallisesti Ruttopuistossa, myös hautakivillä. En vielä osannut lukea, mutta sieltä imin sisimpääni luottamuksen sanan ikiaikaisesta meitä turvaavasta Jumalasta.

    Kiitos antoisasta kirjoituksesta ja huomaavaisuudestasi moniraiteista kommentointia kohtaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi: Jep, turha on kirkon yrittää ajan perässä hengästyneenä hölkkäillä vain huomatakseen, että juna meni justiinsa. On sanottu, että kirkolla on maailman paras tuote, mutta emme osaa pitää sitä esillä, ”myymisestä” nyt puhumattakaan. Toisaalta, eihän Jeesustakaan kannata ruveta myymään kuin halpaa makkaraa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121