Espoon seurakuntayhtymän yhteinen kirkkovaltuusto äänesti jälleen viime keskiviikkona jakamattoman kansainvälisen vastuun määrärahasta. Muodollisesti yhteinen kirkkovaltuusto päätti vain tuen jakaantumisesta eri lähetysjärjestöjen välillä. Tuen tarkempi kohdentaminen esimerkiksi nimikkoläheteille jää paikallisille seurakunnille.
Espoon seurakuntayhtymän järjestelmässä on paha valuvika. Paikallisen seurakunnan demokraattisesti valitut seurakuntaneuvostot voivat kyllä solmia nimikkolähettisopimuksia harkintansa mukaisesti. Yksittäinen seurakunta ei kuitenkaan voi pitkäjänteisesti sitoutua tukemaan nimikkolähettiään taloudellisesti. Näin siksi, että yhteinen kirkkovaltuusto jakaa määrärahan nimikkolähettisopimuksista riippumattomasti. Nimikkolähettien tukemiseen ei ole erillistä määrärahaa.
Käytännössä Espoon seurakuntayhtymän yhteinen kirkkovaltuusto siis päätti 12.3.2014 äänestyspäätöksellä, ettei esimerkiksi Espoonlahden seurakunta saa enää kohdentaa budjettivaroja Mongoliassa ja Itä-Siperiassa lähetystyötä tekevälle Anitta Lepomaalle, koska hän on Kylväjän lähetti.
Niin ikään Mongolian työtä Kylväjän lähettinä toimivat Marija ja Niko Ijäs jäävät puolestaan vaille Espoon Tuomiokirkkoseurakunnan taloudellista tukea. Sama pätee Kenian työtä tekeviin Hannu ja Päivi Heinoseen, jotka ovat Kansanlähetyksen lähettejä.
Olarin Seurakunta ei saa enää kohdentaa budjettivaroja Kai ja Mirva Lappalaiselle ja heidän työlleen Virossa, koska he ovat Kansanlähetyksen lähettejä. Sama pätee Leppävaaran seurakuntaan, jonka nimikkolähettejä Lappalaisen niin ikään ovat.
Lappalaisten lisäksi vaille Leppävaaran seurakunnan tukea jää jatkossa Pekka Palosaari ja hänen työnsä Itä-Karjalassa, koska myös Pekka on Kansanlähetyksen lähetti. Ilman tukea jää myös Risto ja Marja Liedenpohja, jotka ovat Kylväjän lähettejä Ukrainassa.
Tapiolan seurakunnan nimikkoläheteistä jää jatkossa vaille budjettitukea Kylväjän lähetit Aili Maria Manninen Bangladeshin työssä ja Hanna Lindberg Israelin työssä. Samoin tukea vaille jää jatkossa Kansanlähetyksen lähetteinä Japanin työtä tekevät Mari ja Daniel Nummela.
Espoon seurakuntayhtymän yhteinen kirkkovaltuusto ei luonnollisesti estä seurakuntien lähetyspiirejä toimimasta eikä seurakuntaneuvostoja päättämästä jonkin vapaaksi jääneen sunnuntain kolehdin keräämisestä nimikkolähetille. Budjettivaroja vaille lähetit kuitenkin jäävät.
Espoon seurakuntien nimikkolähetit:
http://www.espoonseurakunnat.fi/web/maailmanlaaja-kirkko/nimikkolahetit
Edellinen blogikirjoitukseni:
https://www.kotimaa.fi/kumpi-on-meille-tarkeampi-laki-vai-evankeliumi/
Jani Salminen tiedusteli edellä lähettien suhtautumisesa järjestöjensä kantaan virkakysymyksessä ja suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien parisuhteissin.
Arvelisin että kaikki Espoon seurakuntien nimikkolähetit ovat avioliittokysymyksessä kirkon virallisella kannalla kuten taustajärjestönsäkin. Suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien parisuhteissin on arvatenkin samaa kirjoa, kuin muillakin kirkkomme lähetystyöntekijöillä. En todellakaan teidä, miten itse kukin heistä suhtautuu esim. ns. parisuhderukoukseen. Siitähän on kirkossamme omantunnonvapaus, eikä se kuulu papin virkavelvollisuuksiin myöskään paikalliseurakunnissa.
Kuten jo kirjoitin, kellään luettelemistani Espoon seurakuntien nimikkoläheteistä ei ole ilmennyt yhteistyöongelmia esimerkiksi virkakantakysymyksen vuoksi. Sekä kylväjä, että Kansanlähetys jättävät työntekijöilleen omantunnon vapauden virkakysymyksessä, mutta tietojeni mukaan ainakin Kylväjä edellytää kaikilta uusilta työntekijöiltä kuitenkin sitoutumista vuoden 2009 hyväntahdon ilmaisuun. Paikalliseurakunnissa toimitaan siis niiden omien pelisääntöjen mukaan.
En ole kuullut että kukaan Espoolaisten seurakuntein nimikkoläheteistä vastustaisi hyvän tahdon ilmaisua, eli heillä ei ole tarvetta muuttaa järjestöjensä kantaa.
Tämä edellä oleva perustuu siis omiin arveluihin, mitään kokonaisvaltaista selvitystä en ole tehnyt.
Yhteistyöongelmiin? Se, että et toimita naispapin kanssa messua, ei ole mikään yhteistyöongelma. Voi hyvänen aika sentään.
Tottakai se on ongelma, jos joku ei voi tai halua työskennellä yhdessä muiden kanssa. Kokonaan toinen asia siten on, mitenkä ongelma voidaan ratkaista vai voidaanko mitenkään.
Kiitos Jukka taas kerran blogistasi!
Avaat näkemään sen, mitä konkreettisesti tapahtuu lähetysmäärärahojen vähentämisessä tietyiltä lähetysjärjestöiltä.
Lähetystyö eri kentillä on pitkäjänteistä, usein vuosikymmeniä kestävää työtä. Menetetään todella paljon, jos työ lopetetaan rahahanat sulkemalla. Ja kuten niin monesti täällä on sanottu, kärsijä on kohdeyhteisö ja siinä elävät ihmiset- useimmiten heikoimmassa asemassa olevat.
Keskustelu siitä, mitä jonkun järjestön johtomies on sanonut ja näköala siitä, mitä konkreettisesti lähetyskentillä tehdään, ovat kaksi eri maailmaa. Kristillisestä näkökulmasta katsoen itse lähetystyössä arvot ovat varmasti kohdallaan.
Evankeliumi ja käytännön rinnalla eläminen kulkevat käsi kädessä.
Sen sijaan ne arvot, joilla lähetysjärjestöjen toimintaa vaikeutetaan, eivät ole kohdallaan. Ja näkökulma on hyvin kapea. Kirkkopolitiikkaan on tuotu kaksi asiaa, joita on haluttu päällimmäiseksi kaikessa.
Tällä politiikalla on herätetty epäluuloja ja ennakkoluuloja. Strategia on ollut sikäli taitavaa, että on käytännössäkin kiristetty ja kuristettu osaa lähetysjärjestöistä.
Tällä menolla en kuitenkaan usko, että tuloksena olisi toivottu arvomuutos. Arvothan ovat ihmisessä hyvin syvällä ja vaikeasti muutettavissa. Tuloksena on vain riita ja hämmennys kirkossa ja omalta osaltaan lähetysjärjestöjen pitkäjänteisen työn mitätöinti.
Todella kiitos Jukalle selvänäköisestä kannanotosta kirkkomme lähetystyön tilanteeseen. Samoin Tuire sanoittaa edellä osuvasti sen, mistä on kyse.
Jukka, Salme ja Tuire, sama keskustelu hajoaa sen verran moneen säikeeseen, etten oikein tiedä, mihin niistä vastakommentoida, joten laitan sitten kokonaan uuden viestin.
Minulle tässä on muutamia asioita, joita on vaikea ymmärtää.
Yhtäältä korostetaan sitä, että on tärkeää, että voi toimia omantuntonsa pohjalta ja että arvopohja on oikea. Eikö omantunnonvapaus ja mahdollisuus sitoutua sellaiselta arvopohjalta tapahtuvan työn tukemiseen, jonka katsoo omantuntonsa pohjalta oikeaksi, kuulu kuitenkin kaikille yhtäläisesti?
Toisaalta korostetaan sitä, että kentällä ei katsota hädänalaisen sukupuolta tai kuulumista vähemmistöön. Mutta miksi sillä asialla on ratkaiseva merkitys auttajan kannalta?
Jos lähdetään siitä, että lähetystyöntekijöillä ei ole ehdottomia vaatimuksia sen suhteen, että voiko pappisnainen tai seksuaalivähemmistöön kuuluva tehdä rakentaa kaivoja jne. (vrt. aiemmat kommenttini), niin miksi heidän kattojärjestöillään nämä ovat kuitenkin kynnyskysymyksiä? Eikö silloin heidän järjestöjensä ehdottomuus ole aiheuttamassa taloudellisen tuen vähentymistä? Eikö tässä kohtaa työntekijän kannattaisi vedota järjestöönsä? Jos taas lähdetään siitä, että lähetystyöntekijä jakaa näissä kysymyksissä työnantajansa arvot (ja niiden luovuttamattomuuden) ja haluaa niitä tältä osin myös edistää lähetyskentällä, olisi luultavaa, että hän myös ymmärtää, että toistakin mieltä voi olla. Jos henkilö tekee omantunnonsyistä työtä juuri järjestölle, jolla on hänen mielestään oikea kanta em. kysymyksiin, on kai luultavaa, että suhtautuminen palkkarahojen alkuperään on samansuuntainen?
Voi,voi….
Sekä Jusun että Janin kommenteissa on teoreettisen pohdiskelun tuntu, joka on irti lähetyskentän todellisuudesta.
Lähetystyö on kaikilta osin kokonaisvaltaista elämistä siinä kulttuurissa ja sen kirkon yhteydessä, josta he ovat osa- vaikka suomalaisia ovatkin.
En usko, että siinä tilanteessa suomalainen kirkkopolitiikka olisi kovin tärkeä elementti heidän elämässään. Eikä pitäisi ollakaan.
Jani:Kun kirjoitat työnantajan ja työntekijän arvoista, tulee mieleeni liike-elämän strategiat.
Olen itsekin osallistunut yrityksen arvojen ja strategioiden suunnitteluun. Minulla on vieläkin kaapissa teemuki, johon on präntätty henkilökunnan aamukahveja varten yrityksen arvot. Hymyilytti touhu silloin ja hymyilyttää vieläkin. Ko. yrityksen arvot muuttuivat parin vuoden välein. Näin myös monessa yrityksessä, joita ostetaan ja myydään. Ja henkilökunnan sitten pitäisi muuttaa arvojansa tasaisin välein:-).
Liike-elämässä on unohdettu, että ihmisen henkilökohtaiset arvot ohjaavat elämää ei niinkään ulkopuolelta sanellut arvot. Ja perimmäiset arvothan muotoutuvat jo lapsena. Näin on myös kirkossa. Jos ihmisellä on äidinmaidossa saadut kristilliset arvot, ei niitä kirkkopoliittisella meuhkaamisella tai kiristämällä hevin muuteta.
Tuire, et siis halunnut tai osannut vastata itse asiaan ja selkokielisiin kysymyksiini vaan tyydyit ad hominem -tyyppiseen kommentointiin. Ehkäpä Salme, Jukka tai joku muu on halukkaampi käymään keskustelua, joka liittyy arvoihin, omantunnonvapauteen jne. ja niiden rooliin tässä lähetystyöasiassa.
Minä olen sitä mieltä, että raha on huono isäntä muuttamaan lähetystyön arvoja. Kaikki lähetysjärjestöt tekevät työtä auttaen kentillään kaikkia paikallisia ihmisiä arvottamatta heitä eri luokkiin. Esim. AIDS-työtä tehdään niin heteroiden kuin homoseksuaalienkin parissa auttaen heitä saamaan lääkitystä, hoitoa ja kuntoutusta. Olosuhteissa, joissa naisen asema ja paikallinen uskonto on hyvin erilainen kuin Suomessa, ei eteen tule edes tilaisuuksia, joissa tulisi ottaa kantaa naispappeuteen.
Joten olen sitä mieltä, että Suomen ev.lut. kirkon sisäiset riidat tulisi käsitellä ja ratkaista kotimaassa, eikä ”maksattaa niiden hintaa” lähetyskenttien asukkailla.
Raha näyttelee vahvaa osaa kaikessa painostamisessa myös maailmalla. Esim. meneillään olevassa Ukrainan kriisissä. Mutta siinä onkin kyseessä aivan toisenlaiset asetelmat.
”Eikö omantunnonvapaus ja mahdollisuus sitoutua sellaiselta arvopohjalta tapahtuvan työn tukemiseen, jonka katsoo omantuntonsa pohjalta oikeaksi, kuulu kuitenkin kaikille yhtäläisesti? ”
Tässähän se vinksahdus tapahtuukin. Seurakunnissa on henkilöitä, jotka tukevat joitain boikotoitujen järjestöjen lähettejä varoillaan, mutta yhteinen seurakuntavaltuusto tai -neuvosto päättää, että heidän tukensa voidaan ohjata muualle kuin siihen, mihin tukijat ovat ne antaneet, koska tuesta päättäjien mielestä näiden arvopohjat eivät kohtaa heidän määrittelemiään arvopohjia.
Näin ollen boikotoitujen järjestöjen tukijoiden arvopohja joutuu ylikävellyksi ja tuki pois napatuksi. Ihmiset tukevat yleensä henkilöitä, jotka he tuntevat henkilökohatisesti.
Tuntuu jotenkin kiusallaiselta että henkilöiltä jotka tekevät itse yhteistyötä kirkkomme kaikkien pappien kanssa penätään kantaa siihen josko samaisen järjestön palveluksessa on töissä joku toinen, joka ei kenteis tee.
Jani Salmiselle ei ilmeisestikään auennut että kukin Lähetysjärjestö toimii omalla kentällään. Jos lähettiä esimerkiksi kiinnostaa työ Mongoliassa, hän kääntyy Kylväjän puoleen ja teidustelee mahdollisuutta päästä kentälle. Ei Mongoliaan voi mennä Lähetyseuran kautta.
Vain harvoissa tapauksissa Lähetit voivat ”kilpailuttaa” lähetysjärjestöjä. Israelin työssä tiedän joidenkin lähettien siirtynen Lähetysseurasta toisen lähetysjärjestön palvelukseen. Yleensä siirtyminen samalal kentällä ei onnistu.
Salme, sinultakaan en saanut vastausta kysymyksiini. En tietysti voi pakottaa vastaamaan.
Raha voi tosiaan olla huono isäntä muuttamaan arvoja – molempiin suuntiin, eikö? Omantunnonvapauden pitäisi koskea yhtäläisesti esim. naispappeuteen torjuvasti suhtautuvaa kuin myönteisesti suhtautuvaa? Molempien kohdalla on kyse omantunnonratkaisuista. Eikä suinkaan niin, että ensin mainitun kohdalla kyse on omantunnonvapauden kunnioittamisesta ja toisen kohdalla rahalla kiristämisestä.
Sekin on hyvä pitää mielessä, että lähetystyön tekemistä siltä tai tältä arvopohjalta ja sen tai tämän järjestön kautta ei olla kieltämässä. Eikö ole ihan luonteva ajatus, että jokainen antaa tukensa sellaiselle työlle, jolle voi sen hyvällä omallatunnolla antaa? Jos vaikkapa naispappeuteen suhtautuu torjuvasti kirkon omien tutkimusten mukaan muutama prosentti suomalaisista niin eikö ole ihan loogista, että vain muutama prosentti kansalaisista haluaisi tukea järjestöä, jonka arvopohja on tällainen?
Nyt on ollut puhetta järjestöjen työntekijöistä. Minulla on ollut tuossa muutama kommentti, joissa olen pohtinut heidän asemaansa. Eikö edes niistä pohdinnoista saisi jotain tolkullista keskustelua aikaan?
Jukka Kivimäki, en tarkoittanut, että toisilta työntekijöiltä pitäisi kysellä jotakin. Vaan työnantajalta. Kun minä oletan, että ryhtyessään jonkin työnantajan työntekijäksi henkilö on tietoinen niistä arvoista, joita työnantajalla on. Juuri siksi kyselin järjestöjen ehdottomuudesta näissä kysymyksissä. Siitähän tässä on kyse, eikös niin.
Olen ihan hyvin tietoinen siitä, että järjestöt toimivat eri kentillä. Mutta toisaalta kenelläkään ei ole lähtökohtaista oikeutta päästä töihin Mongoliaan. Ja toisaalta, jos haluaa töihin Mongoliaan ja työnantajan tekemät ehdottomat linjaukset sitten johtavat tilanteeseen, että rahoittajien joukko supistuu, joutuu tämän asian hyväksymään osana pakettia. Ja edelleen on mahdollisuus ilmaista työnantajalle, että toivoo tältä toisenlaisia linjauksia. Jos esimerkiksi katsoo, että työnantajan linjausten ehdottomuus vahingoittaa itse tarkoitusta eli hädänalaisten auttamista tai evankeliumin levittämistä. Mielestäni tämä koko asia on nimenomaan järjestöjen vastuulla. On niiden oma asia tehdä linjauksensa, päättää niiden ehdottomuudesta ja kantaa siitä myös seuraukset. Sillä eihän se niinkään pitäisi mennä, että seurakuntalaisten on vastoin omaatuntoaan tuettava jotain tiettyä järjestöä.
Tuire Kajasvirta: ”Sekä Jusun että Janin kommenteissa on teoreettisen pohdiskelun tuntu, joka on irti lähetyskentän todellisuudesta.”
Minun mielestäni siinä ei ole tippaakaan teoreettisen pohdiskelun tuntua, jos seurakunnan luottamushenkilöiden enemmistö kokee lähetysjärjestöjen eettiset linjaukset omien arvojensa vastaisiksi ja lopettaa tästä syystä lähetystuen maksamisen järjestölle.
Eräs amerikkalainen pikaruokaketju lahjoitti tuhansia dollareita useille homoavioliittoja vastustaville järjestöille. Erään amerikkalaisen yliopiston opiskelijat suuttuivat tästä niin paljon, että massiivisten protestien jälkeen yliopiston kampukselle vaihdettiin toinen ruokaravintola, koska opiskelijat eivät hyväksyneet homovastaiseksi kokemaansa ravintolaa yliopiston tiloihin.
Me elämme yhteiskunnassa, jossa ihmiset ottavat entistä voimakkaammin kantaa epäeettisiksi kokemiinsa asioihin. Tämä on ehkä tullut nyt vähän yllätyksenä näille lähetysjärjestöille ja niiden tukijoille.
Keskustelemme täällä ilmeisesti kovin erilaisista todellisuuksista käsin.
Esim. ”Eikö ole ihan luonteva ajatus, että jokainen antaa tukensa sellaiselle työlle, jolle voi sen hyvällä omallatunnolla antaa?” Totta kai tuo on luontevaa. Ongelma on siinä, että vaikka henkilö x antaa tukensa sille työlle, jolle hän voi tukensa hyvällä omalla tunnolla antaa, niin se raha ei kuitenkaan mene sille työlle, kun jotkut vetävät välistä sen pois ja antavat muualle (sinne, minne se heidän omantuntonsa mukaan kuuluu).
Mutta en katso aiheelliseksi jatkaa keskustelua, koska liikumme ihan eri levelillä sen suhteen, mistä on kysymys.
Mitä tulee epäeettisyyteen, niin mielestäni on hyvin epäeettistä lopettaa mahdollisuus auttaa hädänalaisia ihmisiä. Siinä ei ole lainkaan rakkautta.
Salme, lähetysjärjestöthän saavat tukea sekä vapaaehtoisen kannatuksen pohjalta että talousarviomäärärahoista. Siihen päälle tulevat sitten yksityiset lahjoitukset, testamentit ja joillakin järjestöillä valtion kehitystyöhteistyörahaa.
Tämä keskustelu koskee ainoastaan noita talousarviomäärärahoja kun taas vapaaehtoinen kannatus ohjautuu suoraan lähetysjärjestölle.
Talousarviomäärärahojen jakaminen taitaa olla vähän sama asia kuin kunnan keräämien verotulojen käyttö eri tarkoituksiin ja valta asiassa on seurakuntalaisilla. Ehkä seurakuntalaisten tahtoa oikeudenmukaisesti toteuttavia malleja ei ole juuri edes mietitty. Minusta näyttää siltä, että oikeastaan tässäkin asiassa ongelma on kirkollisen demokratian huono tila.
Jani Salminen 18.03.2014 13:20
” Ja edelleen on mahdollisuus ilmaista työnantajalle, että toivoo tältä toisenlaisia linjauksia. ”
Minulle on jäänyt hieman epäselväksi, mikä on se täsmällinen asia, joissa pitäisi toivoa toisenlaista linjausta ja millainen sen linjauksen pitäisi olla.
Lähetyskentälle ei lähetetä henkilöitä, joita ei oteta sinne vastaan. Tämä rajoitaa papisvirassa olevien naisteologien rekrytointia ja asia on myös naispeutta kanattavien lähettien teidossa. Toisaalta tilanteet kentällä voivat muuttua ja joitakin suomalaisia on vihitty lähetyskentällä pappisvirkaan, heidän joukossaan myös naisia. Vastaava tilanne voi tulla eteen myös Kansanlähetyksessä tai Kylväjässä.
Minä voin vain esittää arveluita niiden keskusteluiden pohjalta, joita olen seurannut. Mikä on tietysti eri asia kuin mitä ao. seurakuntapäättäjät ajattelevat.
Kyse ei ole siitä, että vaadittaisiin pappisnaisten tai parisuhteensa rekisteröineiden lähettämistä kohteisiin, joihin lähettäminen ei ole perustelluista syistä mahdollista. Sen ainakin ajattelisin jo tulleen selväksi. Mutta on yhä epäselvyyttä siitä, mitä kirkon oppiin ja päätöksiin sitoutuminen tarkoittaa. Yksinkertaisimmillaan näin: Järjestö A on sitoutunut kirkon päätökseen, että papin virka ei ole sidottu papin sukupuoleen. Järjestö A ei kuitenkaan palkkaa pappisnaisia. Tämän keskustelun uskoisin käydyn läpi jo monta monituista kertaa. Mutta totesin nyt oman arvioni vielä kun kerran kysyit, että mikä siellä taustalla hiertää.
Itse aiheesta: Kyllä kirkon päätöksentekojärjestelmässä on valuvikoja tässäkin kohtaa. Toisaalta taitaa olla niin, että isolla osalla kansankirkon jäsenistä on todella ohut käsitys koko kirkon päätöksentekojärjestelmästä myös siltä osin, kun se liittyy lähetysmäärärahojen jakamiseen. Väittäisin, että moni kirkollisvaaleissa äänestäväkin on tietämätön myös tästä koko tematiikasta, joka liittyy lähetysjärjestöihin ja siihen, miten ne sitoutuvat kirkon päätöksiin.
Lähetysjärjestöjen mahdolisuuksiin alkaa rekrytoimaan nykyistä enemmän naispuolisia pappeja vaikuttaa myös vastaanottavien kirkkojen asenne. Tästä esimerkkinä tuoret tapaus Suomen Lähetysseurasta.
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/rt-lahetyskomennus-paattyi-lyhyeen-taustalla-naispappeus/
Lähetit tuntevat tilanteen ja olisi aika kummallista, jos he edellyttäisivät työnantajiltaan näille kentille toisenlaista rekrytointipolitiikkaa.
Jani: kyllä minä yritin vastata ainakin osaan kommentistasi koskien järjestön/ yksittäisten lähetystyöntekijöiden arvoja ja sitä, että mielestäni on kohtuutonta usuttaa lähetyskentillä toimivia lähettejä tähän samaan soppaan.
Jusu: olen edelleen sitä mieltä, että sekä sinä että Jani käsittelette kysymystä varsin teoreettisesti. Ainakin sinun kommenttiesi perusteella voi hyvin päätellä, että tiedät lähetystyöstä ja sen käytännön toteutuksesta aika vähän. Ja niinhän se on, että silloin on helppo esittää kärjistettyjä ja myös teoreettisia väitteitä, jotka eivät oikein istu lähetystyön arkeen.
Keskustelu etenee nyt aika nopeasti. Olisi mielenkiintoista seurata ja osallistua. Mutta omaishoitajan roolissa täytyy panna asiat tärkeysjärjestykseen.
Luen sitten myöhemmin……
Minun alkuperäinen kommenttini oli, että tämä blogikirjoitus ja sitä seurannut keskustelu tuntuu minusta jossain määrin populistiselta.
Tässä vedotaan kovasti ihmisten tunteisiin siinä, että jos jokin lähestysjärjestö ei enää saa tukea, se tarkoittaa sitä, että joku erinomaisen hienoa ja tärkeää työtä pyyteettömästi vuosikymmeniä uurastanut annikki ei voi enää jatkaa. Ja edelleen täällä todetaan, että tämän päätöksen perusteella joku apua tarvitseva jää ilman sitä.
Tämä varmasti pitää paikkansa. Se on nimenomaan se, mitä tuen lakkauttaminen tarkoittaa. Mikäli lähetysjärjestö ei saa vastaavaa rahamäärää jostain muualta, se joutuu supistamaan toimintaansa ja se saattaa tarkoittaa sitä, että lähetystyötä tekeviä ihmisiä kutsutaan pois, koska heidän toiminnalleen ei löydy enää rahoitusta.
Syy tuen lakkauttamiseen on se, että seurakunnan luottamushenkilöiden enemmistö ei hyväksy lähestysjärjestön kannanottoja koskien naisten pappeutta sekä samaa sukupuolta olevia pareja. Lähestysjärjestöillä on mielestäni kolme vaihtoehtoa:
(1) harkita uudelleen, niitä kannanottoja, joita tuen antajat ovat kokeneet ongelmalliseksi, jotta yhteistyö seurakuntien kanssa voi jatkua,
(2) etsiä työlle sellaisia uusia rahoittajia, jotka jakavat lähestysjärjestöjen näkemykset naisten pappeudesta ja seksuaalivähemmistöjen kohtelusta työelämässä, tai
(3) supistaa toimintaansa.
Kyllä minä ymmärrän varsin hyvin, että jos rahallinen tuki vähenee, se tarkoittaa myös sitä, että kentällä tehtävä työ ja auttaminen vähenee. Se on väistämätön seuraus siitä, jos seurakunnat eivät koe haluavansa tehdä yhteistyötä syrjiviksi kokemiensa lähetysjärjestöjen kanssa.
” jos seurakunnat eivät koe haluavansa tehdä yhteistyötä syrjiviksi kokemiensa lähetysjärjestöjen kanssa.”
Tuokaan asia ei ole noin yksiselitteinen. Ei voida sanoa ”seurakunnat eivät halua” vaan ”jotkut luottamushenkilöt eivät halua jakaa tukea”. Seurakunnissa on paljonkin henkilöitä, jotka haluavat tukea myös syrjittyjä lähetysjärjestöjä.
Ongelmasta tulee suurempi jos seurakuntalaiset katsovat, etteivät halua enää tehdä yhteistyötä koko kirkon kanssa. Tästä rahojen boikotoinnista johtuvaa eroaaltoa ei ole vielä nähty. Voi olla, että senkin aika tulee?
Seurakuntien päätöksenteossa on käytössä edustuksellinen demokratia. Seurakuntien jäsenet valitsevat vaaleissa mieleisensä edustajat.
Valtuutettujen enemmistön näkemys edustaa tämän järjestelmän määrittelemissä rajoissa parhaalla mahdollisella tavalla seurakunnan jäsenten mielipidettä.
Ei ole perusteltua väittää, että jokin muu näkemys edustaisi paremmin seurakuntalaisten mielipidettä.
Eli edellisen kommentin tarkoitus oli sanoa, että seurakuntalaisten valitsemien luottamushenkilöiden tekemän enemmistöpäätöksen leimaaminen ”muutamien luottamushenkilöiden henkilökohtaiseksi näkemykseksi” halveksii seurakuntavaaleissa äänestäneiden kykyä valita itselleen haluamansa edustajat.
Lisäksi tällaisen väittäminen on sitä kuuluisaa lapsellisuutta. 🙂
Jusu Vihervaara 18.03.2014 16:02
”Se on väistämätön seuraus siitä, jos seurakunnat eivät koe haluavansa tehdä yhteistyötä syrjiviksi kokemiensa lähetysjärjestöjen kanssa.”
Tässä tapauksessa se kokemus on kylläkin seurakuntayhtymätasolla. Ei nimikkolähettisopimuksista vastaavilla seurakuntaneuvostoilla.
Täällä on sellainen ilmiö, että mikään vastaus ei tyydytä joitakuita. Mutta me jokainen kommentoimme niinkuin kommentoimme, ei toinen voi vaatia oman sabluunansa mukaisia kommentteja toisilta.
Tekevätköhän luottamushenkilötkin sitten ihan teorian pohjalta päätöksiään? Hohhoijaa!
Espoon seurakuntien viestinnästä pieni tarkennus blogikirjoitukseesi. Myös Kylväjä ja Kansanlähetys saavat tänä vuonna tukea Espoon seurakuntayhtymältä, vaikka tuen määrää pienennettiinkin.
Espoon seurakunnat ovat viime vuodesta lähtien voineet ”korvamerkitä” tukea nimikkoläheteilleen yhteisestä määrärahasta oman osuutensa puitteissa (enintään puolet seurakunnan osuudesta), jos lähettien taustajärjestöt saavat määrärahasta avustusta. Tämä mahdollisuus on vuonna 2014 olemassa siis myös Kansanlähetyksen ja Kylväjän kohdalla.
Jos kirkkovaltuusto päättää ensi vuonna määrärahan jaosta nykyisen linjan mukaisesti, silloin nämä järjestöt jäävät ilman tukea ja nimikkosopimusten taloudellisten tavoitteiden toteuttaminen on seurakuntien vapaaehtoisen keräystoiminnan ja mahdollisten kolehtien varassa.
Kiitos täsmennyksestä Urpu Sarlin. Päätös tosiaan oli että vasta ensivuona tuki lakaa kokonaan. Tämä ei kuitenkaan poista päätöksen valuvikaa, vaan osin siirtää sen ensivuoteen. Nimikkosopimusten seurakuntakohtaisten taloudellisten tavoiteiden toteutaminen on jää jo tänävuonna pääosin jäsenten vapaaehtoisen kannatuksen varaan. Siksi tuota yksityskohtaan en eriseen blogissa käsitellyt.
Yhteinen kirkkovaltuusto olisi halutessaan voinut jakaa määrärahan myös siten, että nimikkosopimuksia ja yleisavustuksia käsitellään erikseen. Kokouksessa kaatuneella Esa Malkamäen esityksellä lienee ollut vastaavanlainen tavoite.
Ehkäpä valtuusto tekee viisaamman päätösen ensivuonna ja kohdentaa osan määrärahsata suoraan nimikkosopimuksiin.
Kiitän kaikkia aktiivisesta keskustelusta, mutta toivoisin että kommentoinniissa keskityisiin blogin varsinaiseen aiheeseen, eli paikallisten seurakuntein mahdolisuuteen totetuttaa nimikkosopimusten taloudellisia tavoitteita budjettivaroin.
Muistuttaisin myös että kirkollisveroa maksavat seurtakunnan jäsenet ovat jäseninä nimenomaan paikalliseurakunnissa, joiden demokraattisesti valitut seurakuntaneuvostot ovat näistä nimikkolähettisopimuksista päättäneet. Seurakuntayhtymät eivät päätä nimimikkolähettisopimuksista.
Tässä blogissa ei siis ole kyse siitä, mille eri järjestöille tukea pitää tai ei pidä jakaa. Kyse on päätösvallan hajauttamisesta siten että vastuu ja päätösvalta eivät jatkossa enää kohtaa.
Juuri näin.
Ennen oli tapana jakaa budjettivaroja lähetysjärjestöille samassa suhteessa kuin seurakuntalaiset vapaaehtoisesti tukivat järjestöjä. Minusta tämä tapa kertoo parhaiten, mitä seurakuntalaiset haluavat tukea.
Olen lukenut rinnakkain tätä blogia ja Toivo Loikkasen blogia 15.3. ’Yhteiskunnan murros ja kirkon ratkaisut.’ Blogit täydentävät hyvin toisiaan.
Jukka Kivimäen blogista saa erittäin hyvän käsityksen siitä, mitä vaikutuksia periaatteellisilla ratkaisuilla on käytännössä. Esille tulee myös selkeästi ’valuvika’, joka seurakuntayhtymä mallissa tällä hetkellä on. Toivo Loikkanen toteaa, että ’Kirkon perusyksikkö on seurakunta’.
Jukka Kivimäen blogin perusteella voi kysyä: Onko seurakunnalla, kirkon perusyksiköllä riittävästi valtaa päättää omasta toiminnastaan ja esimerkiksi tuestaan tärkeiksi katsomilleen tahoille?
Ymmärsin Toivo Loikkasen blogista, että seurakuntayhtymä-malli on yleistymässä. Rakennemallista on tulossa ilmeisesti puitelaki. (millähän aikajänteellä?)
Tämä seurakuntamallin valuvika siis tulee koskemaan suurta osaa Suomen kirkkoa, ellei sitä korjata.
Olisi mielenkiintoista lukea tässä keskustelussa ’asiantuntijoiden’, siis seurakuntayhtymissä työskentelevien luottamushenkilöiden ja työntekijöiden ratkaisuehdotuksista. Ja samalla voi tietenkin kysyä, onko muitakin ’valuvikoja’, joihin rakenneuudistuksessa pitäisi ottaa kantaa.
Tässä asiantuntijan näkemystä
Toivo Loikkanen
15.03.2014 21:56
”Petteri: (…) Toisaalta järjestöjen tulisi kunnioittaa kirkkomme päätöksiä ja niistä ei saisi tulla “oikean uskon” saarekkeita siten, että peruskirkollisuus ei riitä enää kristillisyyteen.”
Tuo on hyvä huomio Loikkaselta. On hyvä huomata peruskirkollisuuden jykevä merkitys.
Samalla on syytä muistaa, ettei peruskirkollisuutta ole ilman säännöllistä tai vähintäänkin satunnaista jumalanpaveluselämää. Peruskirkollisuutta ei siis ole se että ollaan seurakunnan jäseniä, vaan se että osallistutaan myös seurakunnan toimintaan.
Niin, vähän jäin miettimään tuota ”asiantuntijuutta” (Tuire K), että eikö sitä muka löydy esimerkiksi yhteiskuntatieteilijöiltä jopa mitä suurimmissa määrin. Teologia on melko kapea tieteen ala siihen verrattuna. Ja muiltakin sitä löytyy kuin teologeilta, ihan maallikoilta.
Tuire vetää hyvin yhteen eri osaset.
Sonja;
Asiantuntijuudella tarkoitin henkilöitä, jotka käytännössä tuntevat kirkon rakenteita tai toimivat niissä.
Olisi mielenkiintoista lukea heidän mielipiteitään ja näkemyksiään, miten tämä esiintuotu valuvika korjattaisiin. Ja vähän laajemmin ottaen lukisin mielelläni myös mielipiteitä esittämästäni kysymyksestäOnko seurakunnalla, kirkon perusyksiköllä riittävästi valtaa päättää omasta toiminnastaan ja esimerkiksi tuestaan tärkeiksi katsomilleen tahoille?.
En väheksy maallikoiden mielipiteitä, paitsi tässä asiassa omiani, koska en tunne asiaa riittävästi.
Sonja:
Vielä täsmennyksenä: En tietenkään väheksy esittämääsi yhteiskuntatieteilijän näkökulmaa:-)
Joskus voi olla vaikee osallistua, jos on sänkyyn sidottu. Siis sairauden takia. Tai muita velvotteita. Toimintaa on rukouskin!!!