Puhumme usein uudistamisesta ja kehittämisestä, kun tarkoitamme sitä, miten voisimme tehdä messusta tuoreemman, läheisemmän ja puhuttelevamman. Uudistaminen ja kehittäminen eivät sanoina kerro vielä siitä, minkä toivotaan olevan olevan muutoksen suunta.
Kuluneella viikolla olin kouluttajana jumalanpalveluskurssilla ja siellä opin kokeneelta työtoveriltani Juhani Holmalta hyvän käytännön, miten messua voi seurakunnassa tuoreuttaa. Juhani ehdotti, että messuun voisi tehdä jonkin harkitun uudistuksen aina uuden kirkkovuoden alkaessa: uusi vuosi, uusi käytäntö.
Ensimmäisen adventin messuun tulee usein keskimääräistä enemmän porukkaa. Silloin olisi hyvä tilanne opettaa laajalle joukolle yhtaikaa jokin uusi käytäntö.
Uutta käyttöön otettavaa tapaa valitessa ehdottaisin valittavaksi sellaista, joka lisää seurakunnan yhteisöllisyyden kokemusta. Se voisi olla esirukouksen välilause, jonka kaikki sanovat yhteen ääneen, seurakuntalaisten vahvempi rooli joka sunnuntai esirukouksen toteuttamisessa ja jopa tekemisessä tai vaikka tervetulotiimi, jossa seurakuntalaiset olisivat joka sunnuntai toivottamassa kirkkoon tulija tervetulleeksi.
Uusi käytäntö voisi olla psalmien käyttö joka sunnuntai. Itse pidän siitä, että se luetaan vuorolukuna seurakuntalaisten voimin. Entä joko teidän seurakunnassa lauletaan yhdessä seurakuntalaisten kanssa ehtoollisrukouksen keskellä oleva muistorukous
S Me julistamme hänen kuolemaansa.
Me todistamme hänen ylösnousemustaan.
Me odotamme hänen tulemistaan kunniassa.?
Vai olisiko aika ottaa käyttöö rauhan tervehdys joka sunnuntai?
Messun tuoreeksi tekeminen voi loppujen lopuksi olla melko pienen vaivan takana. Riittää, kun tehdään yksi asia kerrallaan.
Osallistuin hiljan evankeeliseen messuun Rapperswilissa Sveitsissä ja jäin totisesti ihmettelemään meidän kotimessumme interaktiivisuutta,lämpöisyyttä ja juhlallisuutta: ristisaattoa, tervehdyksiä, synnintunnustusta, rauhan tervehdystä, sieluun joka kerta syöpyvää ehtoollisen viettoa ja yhteisiä kirkkokahvihetkiä.
Rapperswillissa toki vapaaehtoinen kirkkoväärti ojensi ovella ohjelman ja virsikirjan ja neljä rouvaa avusti ehtoollisen jaossa. Isä meidän rukous luettiin ääneen seisten. Mutta siinä kaikki. Hyvä saarna kesti 20 minuuttia, Lutherin virrestä 208. Ehtoollisleipä otettiin papin korista keskikäytävällä ja sen jälkeen viini avustavilta naisilta. Tämä tapahtui reippaassa tempossa, juosten sanoisi joku, no rippikoululaset juoksivatkin ja kikattivat kotoisasti. He saivat vain sen sokeripalan kokoisen palan ranskanleipää. Herran Siunauksen jälkeen nuori pappi siirtyi ovelle ja kätteli jokaisen ja vaihtoi muutaman sanan halullisten kanssa.
Meillä on hieno messu. Saarna ehkä sen heikoin lenkki, jos se on vain läpiluettua raamatun historiaa.
Yhteisöllisyyttä messuihin kaipaan, mutta epäilen messujen tuloa nykyaikana yhtään sen sen tuoreemmiksi vanhoja perinteitä elvyttämällä. Tänään ”vanhusten päivänä” meillä laulettiin tuttuihin kansanlauluihin tehdyt synnin- ja uskontunnustuslaulut, vastauslaulut päivän teksteihin ja esirukoukseen sekä alu- ja loppulaulut.
Koolla ollut seurakunta oli ”vanhaa sisäpiiriä” mutta koki virkistävänä vaihtelun, joka ei mitenkään rikkoneu perinteistä liturgiaa eikä päivän teemaa ”uskosta ja epäuskosta”. Toki perinteisempiäkin virsiä veisattiin. Vaihtelulla ”sisäpiiri” koki ainakin osin päässeensä lähemmäs messun toteutusta.
Jumalanpalvelusten elävöittämiseksi meillä on tulevalla viikolla kirkolla avoin keskustelutilaisuus, jossa seurakuntalaisilla on mahdollisuus kertoa mitä he messuilta odottavat ja miten se voitaisiin heidän mielestään toteuttaa. ”Sisäpiirihän” tähänkin kokoontuu, mutta ehkä myös uusin ideoin.
Ei se papin käskystä lausuttu rauhan tervehdys yhteisöllisyyttä lisää, jos kirkkokahveilla tuntematonta pöytänaapuria ei edes tervehditä.
Monet Terhi Paanasen ehdotuksista ja ideoista ovat käytössä Ruotsin kirkon messussa. Omassa seurakunnassani esirukouksen ”välilause” on usein käytössä, esirukouksen toteuttamisessa on joskus muitakin kuin diakoni (diakoni vastaan esirukouksesta), ”kirkkoväärtit” ottavat jumalanpalvelukseen tulijat vastaan ja he myös lukevat tekstit ja sytyttävät esirukouksen aikana kynttilät kuolleille, kastetuille ja vihityille, ”muistorukous” kuuluu aina ehtoollisrukoukseen ja rauhan tervehdys tulee altterilta ja vieruskaverille toivotetaan rauhaa välillä iloisesti ja välillä pakon sanelemana.
Ihan toimivia messun osioita kaikki. Yhteisöllisyyttä sen sijaan tuskin synnytetään merkittävästi sillä, että joku näistä otetaan käyttöön tai jätetään pois. Ruotsin kirkossa on myös tulossa uusi käsikirja, enkä usko senkään muuttavan yhteisöllisyyden edellytyksiä ratkaisevasti.
Yhteisöllilsyyteen liitän itse enemmän seurakuntalaisten ja myös seurakunnan työntekijöiden uskon, ymmärryksen ja puheet siitä, että onko jumalanpalvelus oikeasti seurakuntalaisten yhteistä rukousta, ylistystä ja Jumalan kasvojen etsimistä vai vain niiden toimintaa, jotka näkyvät ja kuuluvat kuorissa.
Edelleen väittäisin, että yhteisöllisyyttä voisi edesauttaa yhtä lailla jumalanpalveluksen jälkeen kahvit tai mielummin luonas, jossa seurakuntalaisilla ja myös työntekijöillä on mahdollisuus johdetusti tai omin toimin puhua uskosta, jumalanpalveluksesta, omista tarpeistaan ja muusta ajankohtaisesta.
Edelleen voisin väittää, että yhteisöllisyys tai sen puute liittyy keskeisesti siihen, että miten messu nivoutuu arkeen ja seurakuntalaisten välisiin suhteisiin ja että miten seurakunnan muut toiminnot ja niiden ihmissuhteet nivoutuvat messuun ja toivottavasti myös sen jälkeiseen yhteiseen hetkeen.
Olen Elias Tannin kanssa täsmälleen samaa mieltä. Ei näitä pidä koko ajan muutella, kukaan kehtaa tulla enää mihinkään jumalanpalvelukseen kun ei tiedä mitä tällä kertaa joutuu pokkuroimaan ja mihin suuntaan kumartamaan. Minua ainakaan ei tarvi kirkonpenkissä omalla paikallani istuessani häiritä kenenkään eikä kätellä missään tapauksessa edes vaimoni. Jumalanpalvelus on jumalanpalvelus eikä mikään toinen toistemme huomioimiseksi tehty tempputapahtuma.
Virsikirjaakin uudistetaan siihen tahtiin, että virsiä ei osaa kohta kukaan ja mitä osataan niin lauletaan sellasta polokkaa, ettei väki kerkiä edes lukia. Kirkon pitää viimein tajuta että pysyvyys on sen tavaramerkki joka kantaa hamaan maailman tappiin saakka.
Meilläkin aloitetaan kahdeksan eri ryhmän vetämät messut eli voi olla mitä vain. Minut tämä ajaa pois kirkonpenkistä ja menen sinne missä tiedän, että saan penkistä ja paikaltani olla rauhassa Jumalani kanssa seurakunnan yhteisessä juhlassa.
Messun ”muutos” ei ole ydinkysymys. Pääasia ovat edelleen Kristuksen ruumiin ja veren osallisuus. Mutta meillä läntisillä kristityillä pitäisi olla munaa hyväksyä juuremme palataksemme gregoriaaniseen messusävelmistöön, jolloin perinteemme vastaisi edes sitä minimiä, jota monet kommentoivat ihannoivat idän kirkossa. Ei ”luterilaisuus” ole mikään uusi keksintö tai kirkko-ohjelma, se sisältää koko 1500-vuotisen perinnön, jota meidän tempuillamme ja näennäisuudistuksillamme ei pidä mennä peukaloimaan. Rouvat ja neidit voivat toki toimia ordinoituina selebrantteina tai avustajina, mutta messukaavassa (=eukaristia) ei pidä käymän pompottelemaan perinteen mukaisia käytäntöjä. Ei (kirkko)kansa kaipaa satumaata, vaan Jumalan lahjoittamaa armoa. Siinä ei ole kelvotonta ehtoollisvierasta.
Jaa-a. Taidan herättää ärtymyksen tunteita mutta herätän silti. Minun mielestä messua ei ole muutettu ikiaikoihin. Se on mielestäni edelleen yhtä tylsä ja utopistinen kuin aina ennekin. Ja ennenkuin joku ehtii kommentoida minulle, että messuun ja sen sisällöltään rikkaisiin liturgioihin pitää kasvaa sisälle, niin sanon vaan sen, että ei onnistu. Olen koittanut sitä jo noin 17 vuotta.
Liturgiset laulut ovat minusta lähinnä korneja ja sävelletty siten, että vain riittävän taiteellinen kelpaa. Minä kaipaisin messussa Jumalan Sanan opetusta, ehtoollista ja kristittyjen yhteyttä. En sitä, että saan laulaa papin kanssa vuorotellen hassuja sävelmiä. Ei messusta tule rikkaampaa jos joukko aktiiveja seurakuntalaisia on jakamassa virsikirjoja tai tekstinlukijana on yksi niistä virsikirjan jakajista.
Tätä ei pidä sotkea siihen, että viis veisaisin kirkkomme tunnustukselle. Se on minulle hyvin tärkeä. Mutta messumme on rakenteeltaan tällä hetkellä niin kaukana ihmisestä(tai ainakin minusta),että sinne se taitaa jäädäkin. Välillä tuntuu, että pidämme hampaat irvessä kiinni pyhistä melodioista ja kaavoista emmekä sen sijaan pidä hampaat irvessä kiinni siitä, että saarnastuolista saamme kuulla julistusta Pyhästä Sanasta ja täyttyvistä kirkon penkeistä.
Petri Kolehmaisen kommentti on hyvä siksi, että se paljastaa sen, mihin aikamme kulttuurikäsitys ja kansanääni on vienyt ns. yleisen maun. Kaikki pitää toteuttaa viihdyttävimmillä ja heppoisimmilla tavoilla. Televisio ja muut viestimet suoltavat kansanääntä, tositeeveetä, jenkkaa-polkkaa-marssia ja rockandrollia. Kun jokin menee tämän ulkopuolelle, selitetään se elämästä vieraantumiseksi ja ”kaukana ihmisestä”. Virsikirjan voi jakaa kuka hyvänsä, mutta pappi, kanttori ja suntio toimittavat messun perinteen ja arvokkuuden kaikilla kriteereillä. Populaari ilmasto vaihtuu (ja siinähän ei ole mitään ihmettelemistä), mutta elämässä on myös joitakin pysyviä arvoja. Siksi ortodoksista liturgiaa ihaillaan luterilaistenkin arvomaailmassa.
En ehkä ole samaa mieltä tuosta, että mikä on heppoisinta. Kuinka paljon enemmän vaatisi kanttorilta ja papilta toteuttaa messu jollain muulla tavalla kuin perinteisellä ja arvokkaalla tavalla. Minun mielestä heppoista on se, että pappi menee kirkkokäsikirjan valmiilla rukouksilla ja alkusanoilla ja kanttori menee sillä jo tuhanteen kertaan soitetulla virsi-introlla. Sekö on sitä perinteisyyttä ja arvokasta? Olenko minä sitten kehnomman laatuinen yksilö, kun omaan tälläisen yleisen maun? Mutta tositeevee on minunkin mielestä roskaa
Hyvä Petri,
samasta olen kärsinyt itsekin ja omalta osaltani pyrkinyt toimimaan tuntemukseni mukaisesti.
”Minun mielestä heppoista on se, että pappi menee kirkkokäsikirjan valmiilla rukouksilla ja alkusanoilla…”