Silmiini sattui ja korviini kantautui kaksi messuun liittyvää uutista. Toisessa kerrottiin, kuinka piispa Simo Peura opasti Suviseuroissa ihmisiä tulemaan seurakuntien messuihin. Samalla hän myös opasti, kuinka vl-liikkeen väen on hyvä opastaa ”omiaan” näin tekemään.
Toinen uutinen tuli evankeliumijuhlilta. Kuuntelin tuohon liittyvää haastattelua itse asiassa suorana Radio Deiltä autossa. Juhlilla haastateltiin Sleyn toiminnanjohtaja Tom Säilää ja kotimaantyön johtajaa Juhana Tarvaista. Tarvainen kertoi, kuinka Sleyn kotimaan työn yksi painopistealue ovat messuyhteisöt, joita on noin parikymmentä. Molemmista näistä on uutisjuttu myös täällä kotimaa24-sivuilla.
Ilahduin piispa Peuran puheenvuorosta. En tosin tiedä, millaisen vastaanoton se sai. Sen sijaan hämmennyin Tarvaisen puheenvuorosta. Tiesin asian kyllä entuudestaan, mutta silmiäni avasi se, miten asia kerrottiin juuri herätysliikkeen toimijoiden taholta.
Messuissa ja myös messuyhteisöissä ei liene sinällään mitään pahaa. Samalla kuitenkin nousee aiheellinen kysymys siitä, että miksi ei tulla tai mennä messuun omassa kotiseurakunnassa ja kirkossa? Herätysliikkeet ovat ainakin aikaisemmin painottaneet kiinteää yhteyttä kirkkoon ja seurakuntiin. Myös Sleyn toiminnanjohtaja Säilä ilmaisi, että Sley haluaa pysyä kirkossa. Tarvainen viittasi haastatteluvastauksessaan siihen, että ihmisillä tulee olla turvallisia mahdollisuuksia osallistua messuun. Uskallan väittää, että seurakuntien messuihin on turvallista osallistua vaikka varmasti messujen taso voi vaihdella – jos sellaista nyt halutaan ja pystytään arvioimaan.
Piispainkokous taisi hiljattain käsitellä sitä, miten messuyhteisöt integroidaan paikallisseurakuntiin. Yhtä aiheellinen kysymys olisi käsitellä, miksi seurakuntien messujen rinnalle järjestetään muita messuja. Jos ne eivät ole osa seurakuntien toimintaa, ne ovat ”seurakuntia seurakunnassa”.Jos taas messuyhteisöjä rakennetaan seurakunnan paimenviran johdolla ja seurakuntaorganisaation toimesta (kirkkoherra, papisto ja kirkkoneuvosto, seurakuntalaiset), ei tuota ongelmaa ole.
Jos herätysliikkeet haluavat rakentaa kirkkoamme yhdessä kirkon muun väen kanssa, olisi viisainta junailla messutoiminta osana seurakunnan toimintaa. Ehkä eduksi olisi myös seurakuntien tilojen ja kotikirkkojen käyttö. Toki kirkon mission kannalta voi olla hyvä suunta, että messuja ”viedään” tietoisesti myös muihin tiloihin. Tässä taas tulee muistaa KL:n ja KJ:n säädökset siitä, missä ehtoollista saadaan viettää. Uusia tuulia tarvitaan, mutta samalla tulee toimia joustavasti seurakunnan järjestyksen pohjalta. Muu toiminta ei välttämättä ole enää oman seurakunnan ja kirkon toimintaa.
Toivo Loikkanen
Kari-Matti Laaksoen: ”Jos joku saa hengellisen ravinnon vaikkapa seuroissa tai messuyhteisöissä , mitä sitten?”
Eihän tuossa mitään väärää, mutta tätä keskustelua ei tarvitsisi käydä, jos kirkossa kaikki tajuaisivat kunnioittaa ”kirkon” 30 vuotta sitten tehtyä päätöstä virkauudistuksesta. Kai se ihmisluontoon kuuluu änkyröidä oman käsityksensä puolesta, mutta voisihan sitä luottaa niidenkin käsitykseen, jotka virkauudistuksen aikanaan enemmistöllä päättivät.
Kari-Matti Laaksoen ”Sleyn messuyhteisöissä riittää väkeä.” Kyllä varmsti näinkin on, mutta tosi-asiallisesti Sley:n messuyhteisöt ovat pieniä ja niiden tavoittavuus on marginaalia, työmuotoina ne eivät ole parhaita mahdollisia. Evankeliseen perinteeseen on kuulunut aina maallikokeskeisyys, nyt pappiskeskeisyys näyttelee suurinta osaa ja messut. Tämä malli kopioitiin aikoinaan Kanadasta.
Sami, en tunne evankelisen liikkeen historiaa kuin pintapuolin. Luullakseni se ja rukoilevaisuus ovat kuitenkin kirkon herätysliikkeistä olleet ne, joissa kirkon virkaa on eniten kunnioitettu.
Sleyn historiassa pappeus ja maallikkous on aikoinaan ollut tasapainossa. Virkaa ja maallikkoutta on kunnioitettu, nykyään tämä on näkemys ei ole vallalla. Virasta on tullut vääristymä josta koko liike kärsii, syynä on se, että naispappeuden hyväksymisen jälkeen teologinen työskentely viranteologiasta loppui. Se vaiennettiin, eikä sitä pidetty tarpeellisena. Sanoin aikoinaan Reijo Arkkilalle joka oli silloin toiminanjohtajana, että kun emme käsittele ja työstä virkateologisia kysymyksiä, tästä tulee lasku myöhemmin.
Nykyään Sley on ottanut käyttöön maalliko jumalanpalvelukset, näin he ovat laajentaneet tätä kokonaisuutta ja aiheuttavat itselleen vain ongelmia. Sýynä on teologian puute ja lukkiutuminen ” poteroon”.
Aika harvaan messuun on mahdollista mennä pienten lasten kanssa. Siinä aiheuttaa helposti paljon häiriötä muille. Joten nuori perhe ei voi yhdessä mennä messuun. Monissa messuyhteisöissä on lastenhoito otettu hyvin huomioon. Sehän on kynnyskysymys monelle. Seurakunnilla ei ole tarvetta panostaa vastaaviin asioihin. Lasten mukana olo tuo paljon muutakin eloa messuun. Yhteisöjen messuissa osallistujille syntyy aitoa yhteyttä toisiin. Niissä toteutuu aidosti se mikä monen omasta koti kirkosta puuttuu. Eli, juuri tuo hieno kokemus Jumalan perheväen juhlasta. Herää kysys siitä miksi pitäisi silti valita se oma kotikirkko ?
Kyllä menisi pää sekasin, jos näistä virallisista jutuista pitäisi miuodostaa oma uskonkäsityksensä. Kirkko ei vihi…Mutta kirkon portailla on joukko joita on vihitty, mutta ei perinteisessä järjestyksessä. Jos tilanne rinnastetaan jonkin puolueen esiintymiseen samassa paikassa, niin asemoitiinko se porukka kirkon ulkopuolelle vai onko puolue kirkon haarakonttori? Miksi hengelliselle kentälle on hyväksytty poliittisen suuntauksen iskulause: Kansa kaikkivaltias? Onko kansa ristiinnaulittu puolestamme? Oliko Raamatun aikana enemmistö aina oikeassa? Onko Raamatulla joku asemna näissä?
Kyllä Lauri näistä menee välillä pää sekaisin. Toisaalta kun kun nämä jotenkin jäsentää, niin ne ovat aika yksinkertaisia asioita.
Sami Paajanen :” Toisaalta kun kun nämä jotenkin jäsentää, niin ne ovat aika yksinkertaisia asioita.”
Subjektiivista jäsentämistä: ei ymmärretä miten maskuliininen ja feminininen sielu eroavat toisistaan. Esim. juutalaisuus periytyy äidin kautta ja äidin tehtävä on siirtää perheen ja edellisten sukupolvien hengellistä kulttuuriperimää uusille sukupolville. Isälle on ominaista looginen ajattelu, kodin ulkopuolisen maailman ja kokonaisuuksien hallinta ja yleiskäsitteet, joihin kulttuurievoluutio perustuu.
Esimerkki omasta perheestä. Kysyn puolisolta mitä ruokaa laitetaan. Hän vastaa yleiskäsitteellä ”Keittoa”. Oma vastaukseni tuohon yleiskäsitteeseen on ”Mitä keittoa? Liha-, kala-, sieni- vai jotain muuta.” Sama pätee muuhunkin ajatustenvaihtoon ja erilaisuuden ymmärtämiseen eikä sukupuolten tasa-arvoksi sanottuun samanlaisuuteen.
Käsittääkseni sukupuolenkorjauksien perustana on juuri ajatus maskuliinisesta tai feminiinisestä sielusta. Mitä mieltä olisi muuten väittää, että on syntynyt väärään ruumiiseen? Se on jäänyt minulle hämäräksi, miten miehisyys ja naisellisuus tässä yhteydessä määritellään. Usein kuvataan melko pinnallisia kulttuuriimme liittyviä asioita.
Kari-Matti Laaksonen: ”Mitäpä sitä kaunistelemaan – tosiasia on, että 100 000 vanhoillislestadiolaista pitää sakramenttia pätevänä (vain) silloin, kun sen toimittaa uskomassa oleva pappi. Sleyn väki katsoo, että naispapin toimittamassa messussa leipä on leipää ja viini viiniä jne.”
Ei se asia noin yksi oikoisesti mene, eikä voi mennä, jos pitäydytään luterilaisessa käsityksessä kirkon virasta ja sakramenteista. Luterilaisen käsityksen mukaan virkaan itseensä ei liity mitään sellaista karismaa jonka olemassaolo tai puuttuminen ratkaisisi sakramentin pätevyyden. Virka on välttämätön siksi, että viran olemassaololla varmistetaan että viralle kuuluvat tehtävät tulevat hoidetuksi. Normaalioloissa kirkon järjestys rajaa sakramenttien hoidon viralle, mutta hätätilassa kaikki viralle kuuluvat tehtävät voi pätevästi toimittaa myös maallikko.
Niinpä kysymys naisen saaman kutsun pappisvirkaan taikka naisen saaman pappisvihkimyksen pätevyydestä ei ratkaise sitä onko naispuolisen papin toimitetut sakramentit päteviä. Viimekädessä ne ovat päteviä pappisvihkimyksen pätevyydestä riippumatta. Kannattaa huomata, ettei esimerkiksi esikoislestadiolaisten sakramenttiseparatismissakaan ole kysymys sakramenttien pätevyydestä, vaan avoimesta kapinasta kirkon järjestystä vastaan.
Sleyn messuyhteisöjen kuuluminen osana kirkkoon ei ratkea sillä perusteella, noudatetaanko messujärjestelyissä kirkon vanhaa vai nykyistä järjestystä kirkon virasta, vaan sillä perusteella onko ehtoollispöytä avoin kaikille kirkossamme ehtoolliseen oikeutetuille ja opetetaanko sakramenttien olevan pätevästi hoidettuja myös niissä kirkkomme piirissä toimivissa messuyhteisöissä, joiden keskuudessa ratkaisu kirkon viran järjestelyistä on toinen.
Aika iso vähemmistö kaikkein aktiivisimmista kirkossa kävijöistä kokee, ettei naispapin toimittama ehtoollinen ole pätevä. En sano, että käsitys on oikea, mutta myös heille pitäisi taata kirkossa turvallinen mahdollisuus ehtoollisella käymiseen.
Viittasin ensisijassa siihen miten yhteisöjä palvelevat paimenet opettavat asiasta.
Yksittäinen seurakuntalainen voi esimerkiksi kokea arkuutta ottaa ehtoollinen vastaan keltään muulta kuin virkaansa vihityltä miespuoliselta papilta ja häntä voidaan palvella niin, mutta samalla opettaen, ettei esimerkiksi maallikon käden välityksellä saadussa ehtoollisessa ole mitään väärä.
Kari-Matti Laaksonen; ”Mitäpä sitä kaunistelemaan – tosiasia on, että 100 000 vanhoillislestadiolaista pitää sakramenttia pätevänä (vain) silloin, kun sen toimittaa uskomassa oleva pappi.”
Kari-Matti. Tuo väitteesi ei minun mielestä pidä paikkaansa, joten annoit väärän todistuksen vanhoillislestadiolaisista. Ole ystävällinen ja päivitä tietosi.
Lause oli tietysti karkea yleistys, mutta mikä siinä nyt sitten niin väärin on?
Olen ymmärtänyt, että ehtoollinen SRK-vanhoillisuudessa on nimenomaan uskovalle uskon vahvistukseksi eikä se varsinaisesti ole armonväline. Voin toki olla väärässä.
Kyllä kasteen ja ehtoollisen sakramentit ovat päteviä olipa niitten jakaja muukin kuin vanhoillistestadiolainen pappi, näin vanhoillislestadiolaisuudessa ymmäretään.
Eli naispappikin käy ja ne ovat armonvälineitä?
Oli miten oli – tästä on turha jatkaa. Oli ilo kuunnella emerituspiispa Eero Huovisen haastattelua suviseuroista.
Kerron vielä pappisurani alkuvuosilta yhden tillanteen, joka jöi vahvasti mieleeni. Olin melko nuorena oto sotilaspappina pitämässä varusmiesrippikoulua kahden kokeneemman, vakisotilaspapin kanssa. Meillä on 2-3vrk minileiri, jossa annoimme opetuksen. Aluksi oli puhuttelu, jossa toinen sotilaspapeista puhui – tähän tiivistäen – tähän tapaan: Aloitamme nyt tätä rippikoulua. Jokainen voi miettiä onko tosissaan mukana. Meillä on sitten konfirmaatio, jossa on ehtoollinen. Jos ehtoollinen ei kelpaa, voi nyt marssia pois! -Häkellyin hieman,mutta kukaan ei poistunut ja kaikki suorittivat rippikoulun, konfirmoitiin ja nauttivat Herran Pyhän Ehtoollisen. Jäi mieleen tuo: jos ei ehtoollinen kelpaa…
Eikö seurakuntiemme ehtoollinen kelpaa? Toki ymmärrän omantunnonsyitä, jos niihin vedotaan.
Toivo Loikkanen :”Toki ymmärrän omantunnonsyitä, jos niihin vedotaan.”
Kun henk.koht. kunnioitan ortodoksikirkon sakramentteja ja totuutta uskontunnustuksen takana, omatuntoni ei hyväksy osallistumista evl.kirkon ehtoolliselle, joten kiitän seurasta ja poistun sivustolta.
Olipa harras puhuttelu. Rippikoulun voi käydä ja jos tuntuu ei konfirmaatiolle täydy käydä.
Meillä seurakuntien viranhaltijoilla on paljon aihetta peiliin katsomiseen ja parannukseen. Sen sijaan, että teetämme parannusta ja mielenmuutosta herätysliikeväellä, voisimme vakavasti kysellä, miksi niin monet valitsevat toisin.
Monet valitsevat kirkosta eroamisen maallistumisen valtavirrassa. Heille eroaminen ei ole vain hetken päähänpisto, vaan vuosien kehityksen sinetöinti. Seurakunnalla ei ole ollut mitään annettavaa, jäsenyyttä ei ole koettu tarpeelliseksi.
Pienempi osa hakee hengellisyyttä mitä moninaisemmista lähteistä. Yhteiskristillisyys, uuskarismaattisuus, herätysliikkeiden messuyhteisöt, lähetyshiippakunta, roomalais-katolinen kirkko; vaihtoehtoja on monia ja ne kaikki ovat nousseet valtakirkon seurakuntien varteenotettaviksi haastajiksi.
Minkäänlaiset pakkovallan yritelmät eivät tehoa, eivätkä ne ole kirkolle itsellekään kunniaksi tai sen parhaaksi. Kirkkolakin ja -järjestykseen vetoaminen on myöhäistä, jos väki on jo kaikonnut kirkosta.
Käsittääkseni virkakysymys eli naispappeusasia ei ole messuyhteisöjen synnyssä muu kuin muodollinen syy. Niissä käy paljon ihmisiä, joille naispuolinenkin pappi kelpaisi, jos vain jostain saisi kuullakseen elämän sanaa.
Jos seurakunnan messussa on ulkonaisesti kaikki kohdallaan, mutta lämpö ja läsnäolo puuttuvat, ihmiset menevät muualle. Niin minäkin tekisin. Jos saarnat ovat kuivia latteita, mitättömiä ja pinnallisia, maallikoille ei ole mitään vastuutehtäviä, liturgi lukee monotonisesti kirjastaan rukouksia ja ehtoolliselle tulee nippa nappa pöydällinen vanhuksia, niin onhan se aika lähteä muille lähteille. Urut pauhaavat, mutta kukaan ei laula.
Tämä ei tietenkään ole koko kuva kirkosta, mutta valitettavan tosi.
Tuohon Teemun kommenttiin ei ole paljoa lisättävää; noin se just on.
Mikäli elämän sanaa julistetaan, niin 100 km kirkkoon on lyhyt matka. Teemulta osuva kommentti kaikin puolin.
Teemu, olen kanssasi noista asioista täysin samaa mieltä. Tarkoitukseni ei ole olla esim. Sleyn linjausten ja toimintaratkaisujen kritisoija lähtökohtaisesti. Sen kuitenkin rohkenen sanoa, että myös heillä on peiliin katsomisen paikka.
Ilmeisesti on niin, että maa on jakautunut tässäkin suhteessa. Julkisuudessa näyttää vain sillä olevan merkitystä mitä pääkaupunkiseudulla tapahtuu, siinä näyttäytyvät kirkon kasvot. Uskon, että monilla kylillä hämmennytään, kun pitää hyväksyä omakseen ja ehkä vielä pitäisi puolustaa asiuoita, jotka ovat olleet vieraiota viime vuosikymmeniin asti. Teemu K, kuvasit osuvasti sen kehityksen miten kirkon ulkopuolelle ajaudutaan. Kun ihminen, joka haluaisi rakentaa, saa tuntea olevansa tarpeeton, alkaa ihmetellä miksi kaikki muu on niin tärkeää kuin sanan esillä pitäminen vaikkakin maallikon toimesta ilman suuria lahjoja, mtta suurella sydämellä. Tyhjiä tiloja on ihan myytäväksi asti, mutta kansalaisaktiivisuudelle ei ole sijaa.