Maradona teki 1986 kädellään sääntöjen vastaisen maalin. ”Jumalan käsi.” Nyt kamerat kuvaavat samaa kättä ja käsiä, joiden keskisormet ovat kohdistettu peliä seuraavalle yleisölle. Maradona torkkuu pelin aikana, näyttää olevan jotenkin pihalla, kuin alkoholin tai huumeiden vaikutuksen alaisena. Maradonan tarina, teki hän mitä vaan, on jotenkin kiehtova, elämää suurempaa.
Ennen kisoja Jari Tervo kuvasi runollisesti toista argentiinalaista suurpelaajaa eli Messiä ainoaksi, jota Jumala on koskettanut. Hän tunnusti kyllä Portugalin suuren pojan Ronaldon poikkeukselliseksi pelaajaksi, muttei siis Messin veroiseksi.
Minä puolestani kerron teille suuren ilon: ihmistä enempää ei ole kukaan. Ei kukaan! Ihmiset höyrähtävät suuriin tarinoihin ja mielikuviin, sellainen ihminen on. Aina löytyy tarinaniskijöitä, narratiivin luojia, jotka tarjoavat lukijoille, kuulijoille ja näkijöille jotain suurempaa, jotain suurta kertomusta poikkeusyksilöistä, messiaasta.
Jos tuomari olisi huomannut Maradonan 1986 käsimaalin, kukaan ei siitä nykyisin puhuisi muuna kuin käsivirheenä. Mutta se oli tuomarin moka, käteen meni, ei maaliin. Se, että Maradona osasi pelata poikkeuksellisen hyvin kentällä, ei tee hänestä jumalaa kentällä eikä sen ulkopuolella. Hän on tavallinen ihminen ja hänen huumeongelmansa on tavallisen narkkarin ongelma, jota on kauhea katsoa. Eikä hän osoita erityistä älykkyyttä muutenkaan tai sellaista ei julkisuuteen asti ole päässyt. Voihan tietysti olla, että Jumalan käsi on kopeloinut Maradonan pään hermoratoja laajemminkin kuin pelkästään pallon potkimiseen tarvittavilla alueilla, voihan olla että hän nukahtaa iltaisin ihmetellen suhteellisuusteoriaa ja kvanttifysiikkaa ja pohtii sitä Kaiken teoriaa, joka ne yhdistäisi. Epäilen kuitenkin häntä pelikenttien ulkopuolella tavalliseksi ihmiseksi. Eli tätä nykyä ihan vaan tavalliseksi ihmiseksi.
Eikä Messi paljastunut taaskaan minkään Jumalan koskettamaksi, vaikka ateisti (!) niin runoilikin. En tunnistanut Teutatesta, en lentävää spagettihirviötä enkä edes kotoista JehovaJahvea hipelöimässä suurpelaaja Messiä sillä tavalla. Kovin inhimilliseltä kaikki pelikentällä näytti, ei ollut hänellä tilaa eikä mahdollisuuksia loistaa. Yhdelle pelaajalle vain asetettiin lopulta kohtuuttomat paineet, kun olisi pitänyt katsoa koko Argentiinan joukkuetta. Futis on joukkuepeli ja se poikkeusyksilöksi katsottu nousee muiden hyvien, yhteen pelaavien pelaajien joukosta. Sankaritarinat, messiasodotukset voivat lopulta murtaa tämän ihmisen ja aiheuttavat pettymyksen faneilleen. Sillä ihmistä enempää ei Messikään ole, ei kentällä eikä sen ulkopuolella. Ecce homo. Katso ihmistä, sillä enempää et näe. Ja juuri se on upeaa! Se on upeaa Messille ja se on upeaa meille: Entä sitten, jos nämä kisat eivät menneet putkeen? Sitä sattuu, koirat haukkuu, karavaani kulkee. Messi on osoittanut osaamisensa ihan riittävällä tavalla muualla. Ei tarvita jumalia edes runollisessa mielessä hehkuttamaan asiaa. Nyt uhkaa kuitenkin jäädä typerä narratiivi elämään: hän ei koskaan noussut Tosi suurten joukkoon. Ei ollut Messistä Maradonaksi, Argentiina upposi. Minä sanon: Turhaakin turhempi narratiivi.
Turhat jumalat myös sotkevat tämän ihmisen maailman, jossa suuruutta voidaan muka mitata nahkakuulan potkimisella kentällä tai vaikkapa ajamalla yliviritettyä autoa pitkin turhuuksien turhuutta: ympyrää. Kyllä tämä ihmisen maailma ja kulttuuri on ihmeellistä! Kuninkuuslaji Satasta juostaan kilpaa sekunnin murto-osien tähden puolestaan dopingin ylivirittämillä ihmisillä, vaikka oikeasti kaikki ne huiput juoksevat käytännössä yhtä kovaa. Mutta ehei järjen äänelle, me vaadimme leipää ja sirkushuveja, niillä maailmamme pyörii ja antaa pyörijöille tarkoitusta heidän elämälleen. Ja jumalat vielä peliin mukaan, ikään kuin näillä olisi kiinnostusta tällaisia ihmisen keksimiä hölmöilyjä kohtaan. Jos tällaisia jumalia on oikeasti olemassa, niin olette Turhia jumalia. Enkä pelkää vihaanne, kirotkaa minut, siitä vaan! Haistakaa …. kukkanen! (Tässä kohtaa on alkuperäistä ilmaisua muutettu moderaattorin, ei jumalten pelossa. Vaikka eräänlaisia jumalia nämäkin tietysti ovat omassa rajatussa universumissaan.)
Mutta lopuksi minä sanon teille, minä ilmoitan teille suuren ilon ja se pätee kaikkeen! Älä heti usko, vaan ajattele ensin itse ja opi näkemään asiat oikein, suhteuta! Jos seuraat muiden luomaa elämän narratiivia, kadotat itsesi. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän näkisi muiden luomien tarinoiden toteutuvan, Maradonan tekevän maalit jumalien käsillä, Messin potkivan maalit jumalten siunaamin jaloin, jos ihminen itse kadottaa sen ainoan, oman, koetellun Tosi tarinan.
Lauri kehittelee yhtä ,kautta historiasta löydettävää teemaa: Sankarien palvontaa.
Mikä on se tarve luoda niitä? Onko se yritys vihdoinkin kokea jotain messiaanisen vapauttavaa maailman rajoituksista? Toive siitä ,että jumalat ovat inkarnoituneet sankarissa, jotka täten lunastavat meidän jumalakaipuumme, nostaen meidät hetkeksi olemisen korkeammalle henkiselle tasolle pyhässä innostuksen triumfissa . Jalkapallossa maalitkin ovat oikeita maaleja vasta kun oikea henkilö,sankari, tekee niitä. Muitten tekemät maalit ovat vain rekvisiittaa.
Otteluselostajat ovat langeneet tähän. He seuraavat mitä Messi ja Ronaldo tekevät ja ärtyvät kun muu joukkue ei auta heitä tekemääm mitä odotetaan : Sankaritekoja.
Maradona on yksi esimerkki siitä kuinka sankaripalvonta pilaa ja jopa tuhoaa ihmisiä. Kaikki ei ole heidän omaa syytään. Kaikki sankarienpalvojat ovat halukkaasti auttamassa turmellusta. Sankareille avataan kaikki ovet ja varataan hienoimmat pöydät.
Sankareiden tuhoutuminen kuuluu samaan draamaan. Siinäkin avulias yleisö on innokkaasti myötävaikuttamassa.
Traagisen romahtamisen seuraaminen aktivoi oman tunneketjun joka ruokkii meidän sisäistä moralistiamme. Olemme lopulta hyvillämme siitä että tuo jumalisen kipinän koskettama sankari paljastuu tavalliseksi ihmiseksi.
Kateutemme on saanut hyvityksen ja saamme moraalisen yliotteen langenneista ,odottaen seuraavaa messiasta, jonka toivomme kestävän kiusausten paineen ja lopulta pelastavan meidät.
Kiitos osuvasta ja puhuttelevasta kommentista, osui siis ja upposi 🙂 Tuota sommittelemaasi lukiessa tuli mieleen suuret kertomukset ihmiskunnan historiassa ja eri kulttuureissa. Jotkut vähä-älyiset itkivät aikoinaan, että suuret kertomukset ovat kuolleet ja hölisevät jostain postmodernista. Uskokoon ken tahtoo, siis että kulttuurievoluutio olisi tullut johonkin päätepisteeseen juuri meidän aikanamme. Hah. Tarina elää, koska ihminen elää. Vasta kun ihminen kuolee, kuolee myös tarina. Ja historia.
Olen kyllä pohtinut joskus sitä, että onko tarinointi jollain tavoin kuitenkin muuttunut matkan varrella? Onko suurten kertomusten viritelmät tai näkökulmat muuttuneet jotenkin joiltain osin? Millä tavalla esim. aikamme yksi ehdoton suuri kertomus eroaa vaikkapa jostain muinaisen Kreikan vastaavan tapaisesta tragediasta? Puhun tietysti Harry Potterin tarinasta. Asiaa on kyllä varmaan joku tutkinut jossain.
Tuosta tuli mieleen, että nykyaika helposti vääristää kuvaamme siitä, mikä on suuri tarina. En halua vähätellä Rowlingia, saati Tolkienia kirjailijoina ja tarinanluojina, mutta angloamerikkalaisen kirjallisuuden megalomaaninen markkinointi saattaa jättää varjoonsa muilla kielillä kirjoitettuja suuria tarinoita. Ranskankielisestä maailmasta tulee nyt etsimättä mieleen jo edesmenneet Marguerite Yourcenar ja Jaqueline Harpman sekä edelleen kirjoittava Eric-Emmanuel Schmitt.
Kiitos Seija lukuvinkeistä. Tsekkasin nuo ja varasinkin samantien yhden kirjastosta (Hadrianuksen muistelmat). Ja näin varmasti on, erityisesti jenkkiviihde on läpäissyt kulttuurimme, niin hyvässä kuin pahassa.
’Hadrianuksen muistelmat’ onkin yksi eurooppalaisen kirjallisuuden kulmakiviä.
Eric-Emmanuel Schmitt kirjoittaa – miten sanoisin – lähes uskonnollisia romaaneja, vähän kuin Mika Waltari. Aika monia on suomennettukin. Suuria tarinoita pienessä muodossa.
Harpmannia ei nähdäkseni ole suomennettu, mikä on sääli.
Ja anteeksi: blogisi aihe oli tietysti sankarit ja jalkapallo, mutta en voi vastustaa kiusausta, kun tulee puhe kirjallisuudesta.
Seija: Mäkin tsekkasin nuo tiedot kirjailijoista wikipediasta 🙂 Ja ei tarvitse pyydellä anteeksi (muutoin kuin sillai kohteliaisuuskuviona, ei niiku oikeasti), ilo lukea vilpitöntä tekstiä, joka antaa vielä mahdollisuuden tutustua johonkin uuteen juttuun, kuten esmes tämä Hadrianuksen muistelot. Oletko muuten Ralf Königin Lysistrate-sarjakuvan? Omanlaisensa väännös Aristofaneen komediasta. Hauska kuin mikä =)
Olen lukenut tuon Königin joskus monta vuotta sitten ja muistan nauraneeni vedet silmissä.
Lauri ja Seija , asian sivusta: Ulkosuomalaisena ihailen teidän hienoa suomenkielen käyttöä
Kiitos Markku! Lähdin Suomesta yli 20 vuotta sitten ja olin jo sitä ennen oleskellut ajoittain ulkomailla. Sukuni nuoriso naureskelee vanhanaikaiselle suomelleni. Mutta olen iloinen, että sinä arvostat.
No jopas, kiitos kiitos 🙂