Seksielämäsi ei kuulu muille

Älä myy sieluasi edes Jeesukselle. Jeesus on sitä, että sinä olet sielu. Sitä on Jeesuksen läsnäolo. Jeesukselle ei edes voi myydä sielua, sillä sielukkaaseen olemiseen ei kuulu rahanvaihto eikä kaupankäynti. Kauppaa käyt itselläsi, kun annat työnantajan hinnoitella työpanoksesi. Keskiluokkainen ihminen maksaa työnantajalle kai vähän yli 72 000 euroa vuodessa. En tiedä, voiko työnantaja toisaalta edes omistaa sieluasi, sillä heti, kun sielusta tehdään kauppakirja, sielu lakkaa olemasta sielu.

Sielu on paljautta. Muuta määritelmää en sille tiedä. Psykologiassa ”sielu” ja ”tietoisuus” ovat synonyymejä, mutta sielukas oleminen on minun mielestäni autiutta ja tyhjyyttä. Uskovainen sanoo, että sielu on Jumalan kohtaamisen ulottuvuus.

Puhutaan niin sanotusta kartesiolaisesta cogitosta: ”Ajattelen, siis olen.” Siinä ajatteleva minuus on eheä, jakamaton tietoisuus, joka voi päätellä olemassaolonsa siitä, että hän on tietoinen itsestään. Myöhemmin tälle modernin ajattelun isälle huomautettiin näppärästi, että minuus koostuu vähäpätöisistä kaistaleista tietoisuuden asteita, joten: ”Ajattelen, siis jokin kaistale minuutta on varmaan tällä hetkellä olemassa.”

Buddhalainen ajattelee, että mitään minuutta varsinaisesti ei olekaan, vaan viime kädessä ihminen sulautuu johonkin häntä isompaan tietoisuuteen. Jungilainen ajattelee varmaan jossain mitassa samantapaisesti, koska jungilainen puhuu kaikille ihmisille yhteisestä alitajunnasta. Raamatun ihmiset eivät tarkoittaneet ”minällä” ollenkaan samaa kuin nykyihminen, joka sanoo, että ”minä olen raamatullinen”.

Eksistenssifilosofi ajattelee, että jos emme puhu minuudesta integroituneena, ehjänä ja jakamattomana subjektiivisuutena, voimme aivan hyvin ryhtyä totalitaristeiksi ja tehdä ihmisistä esineitä, kohteita, käyttötavaraa. Sitähän me kiinalaisen kapitalismin mukaan olemmekin.

En tiedä, onko mitään ”minuuden ydintä” olemassa. Luulen, että jokin tällainen idea on olemassa, jokin todellinen, johon olen välillä kosketuksissa, välillä en. Kun puhutaan ”vieraantuneesta olemisesta”, voidaan ihan hyvin ajatella niinkin, että ihminen, se ”ajattelija, joka on”, ei kohtaa todellista sisintään, siis oikeita tunteitaan. Aito oleminen on kehollista, siinä tietoinen minuus kuulee jatkuvasti lihastensa ja suolistonsa viestit. Eläin on semmoinen. Ja me ihmiset vain olemme vähän vieraantuneita eläimellisyydestämme, mikä on syntiä.

Ihminen ei varmaan koskaan pääse tekemään sinunkauppoja todellisen itsensä kanssa. Ihminen on sellainen syvyys, ettei hän ajassa ja tilassa kiteydy yhdeksi pisteeksi, joka yhdellä sisältäisi kaikki mahdolliset persoonallisuutensa asteet ja ulottuvuudet. Ihminen räjähtäisi. Ihminen sairastuu, jos hänen tietoisuuteensa yhdellä kertaa rävähtää esimerkiksi voimakas traumaattinen muisto. Sen takia sotaveteraaneillekin viina maistuu. Tai seurat. Oopiumia molemmat.

Onkin luontevaa, että eri tilanteissa meillä on eri rooleja. Lapselle minä olen erilainen kuin aikuiselle, pomolle minä olen erilainen kuin naapurilleni. Kaupan kassalle minä sanon päivää, hyvälle ystävälle minä sanon: ”Olen kaivannut sinua!”

Vanhoillislestadiolaisissa perheissä muille sanotaan Jumalan terve, mutta liikkeestä eronneiden kohdalla kierrellään vaikka miten. ”Oho, hupsis, en huomannut, että sinäkin olet täällä!”

Ja me olemme yksilöitä, ainutkertaisia. Äidin ja isän ei ikinä kuulu tietää kaikkea lapsestaan, he eivät omista lastaan. Heillä ei ole minkään valtakunnan oikeutta manipuloida, ohjailla tai hylkäämisuhkaa väläytellen esittää ”toiveita”. Edes oma vaimoni ei saa tietää kaikkea minusta. Miten hän voisikaan, kun en minä itsekään tiedä kaikkea minusta. Minä olen jumaliste salaisuus! Sinä olet myös. Työnantajallesi ei voisi vähempää kuulua, miten päin harrastat seksiä. Se on yksityinen asia. Se on intiimi asia. Olen luullut, että juuri intimiteettiä kirkkokin varjelee, sitä, että ihmiset eivät tekisi itsestään julkista riistaa. Ja näinhän Lähetysseuran samoin kuin piispa Askolan kohdalla onkin. Ne ovat vain ne jotkut uskovaiset, jotka hampaat verisinä vaativat riistaa itselleen.

Luterilaisuudessa kyllä kysymättäkin tiedetään, ettei kukaan periaatteessa ole sen syntisempi kuin kukaan toinenkaan. Mutta sitten on kutakin työtä koskevia kvalifikaatioita. Esimerkiksi kirkon perheneuvojaksi ei voi ottaa tietynlaisia ihmisiä. Täytyy olla pätevä. Ei ole uutinen eikä yllätys, että persoonallisilta ominaisuuksistaan ja käyttäytymisensä puolesta kaikki papitkaan eivät valitettavasti ole sopivia papintyöhön. Taivas varjelkoon seurakuntalaisia narsistisilta papeilta. Tällaiset pätevyyskysymykset ovat täysin aiheellisia, mutta esimerkiksi sukuelimet eivät ole asia, jolla pitäisi olla mitään merkitystä viran kannalta. Kirkossa ei ole kikkelititteleitä. Edes armeijassa ei ole.

On ilmeistä, että tämä on ikään kuin vastablogi Teemu Kakkurin blogille. Tämä on kuitenkin vain toinen näkökulma keskustelun rikastuttamiseksi. 

____________

PS. Ihmisten reaktiot lähetystyöjupakassa ovat hälyttäviä. Nyt pitäisi jonkun sanoa, että näissä asioissa usko ja rukous eivät auta sairaita vihakirjoittajia. Muunlaista hoitoa tarvitaan paljon ja kiireesti.

14 kommenttia

  • Juhani Huttunen sanoo:

    Kiitos. Kiitos todella paljon, Sonja.

    Ei tässä minunkaan mielestäni tarvitse olla kyse varsinaisesta asiantuntijuudesta. Tämä on kansalaiskeskustelua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Aggressio ja kokemus minuudesta kuuluvat yhteen. Vihastuminen joka löytää ulospääsyn aggressiossa on sekä heikon että vahvan voima. Siinä panaan minuus likoon. Henkilö sanoo EI, kävi sitten miten kävi. Yhtäkkiä hän toteaa, että kyllikisi on kylliksi ,nyt saa riitää!Se on puolusreaktio minuudelle.

    Aggressio elää skaalana päänpudistuksesta sodanjulistukseen. Yleensä ihmiset pelkäävät omaa vihastumistaan koska se voi provosoida vasta aggression joltakin joka on vahvempi kuin minä. Vielä suurempi pelko on että minun aggressia voi tuhota loputkin tulehtuneista suhteista ilman korjaantumisen mahdollisuutta. Tällöin aggressiivisuus kääntyy sisäänpäin ja syö syövän lailla minuutta lopulta luoden depression joka laukaisee itsetuhon.

    Minuus ja sen puolustaminen on arka asia ,päivittäisen kilvoittelun paikka. Rakastuminen antaa paussin siitä kunnes joutuu vetämään rajan itsensä ja rakastettunsa välille.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Huttunen sanoo:

    Minulla on tähän oikeastaan vain teologis-filosofisia huomioita. Filosofian historiassa on askarreltu potentiaalisuuden ja aktuaalisuuden käsiteparilla. Potentiaalisuus itsessään sisältää ripauksen aktuaalisuuutta siten, että kun erotetaan passiivinen kyky tulla vaikkapa ruskettuneeksi auringossa ja toisaalta aktiivinen kyky esimerkiksi avata hillopurkki, niin tässä aktiivisessa kyvyssä, potentiaalisuudessa, on ilmiselvästi aggressio. Aktuaalisuuden käsitteen kyljessä filosofian historiassa esiintyvät sellaiset sanat kuin forma, idea, olemus. Forma elikkä muoto tekee asiasta sen, mikä se on. Se on koossa pitävä voima. Potentiaalisuus taas viittilöi luovuuteen, jossa vanha muoto korvataan jollain uudella muodolla.

    Asiaa valaisee yhteiskuntajärjestys. Järjestys on formaa, ja kun forma käy liian tukalaksi, ahtaaksi ja jäykäksi, yhteiskunnan uutta luova potentiaalisuus murtaa vanhan yhteiskuntajärjestyksen, jotta syntyy uusi elävämpi järjestys. Samoin soittaja pyrkii soittamaan nuotilleen, mutta ollakseen todella eläväistä, soiton täytyy hieman “härnätä” sävelmän rytmillisiä ja melodisia elementtejä, tästä juuri syntyy rytmimusiikissa niin kutsuttu groove.

    Aggressiota on selvästi sekä kasaan puristavassa formassa (ehkä verrattavissa yliminän esittämiin syytöksiin?), samoin alitajuisissa impulsseissa, jolla tosi ihminen vastustaa ulkopuolelta opittuja näennäismoraalisia sääntöjä ja lain kirjainta. Oikeastaan tässä kyse juuri lain hengen ja kirjaimen dialektiikasta.

    Luovuus kykynä murtautua kangistuneista kaavoista edellyttää sekin aggressiota. Tässä mielessä siihen teologian kannalta sisältyvät tahto ja mielikuvitus. Ilman aggressiota maailmassa ei olisi yhtään laulua eikä taulua.

    Nyt olisi kiva kuulla, mitä ajatuksia näillä alkeellisesti esitetyillä teologisilla näkökannoilla onnistun mahdollisesti herättämään psykoterapeutin ammattia harjoittaneessa Markku Hirnissä!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • heikki mujunen sanoo:

    Asiahan ei minulle mitenkään kuulu eikä kovin paljon kiinnostakkaan, mutta kenenkähän “minuudella” Huttunen laukoo itsevarmuutta uhkuvia teesejään. Tulee mieleen joskus vastaan kävellyt itseään viisaampi mies.:p “Kilisee kilisee kulkunen, helkkyen, välkkyen”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Juhani Huttunen
    Juhani Huttunen

    Olen toimittaja. Verkkolokikirjaani kirjoitan yksityishenkilönä, tällä tarkoitan kirjoittajan vastuuta sekä sitä, että tekstit ovat ärsyttävän pitkiä, koska en jaksa ajatella asioita tai mitenkään olla ammattimainen.