Dosentti Risto A. Ahonen kirjoitti hiljattain Kotimaahan pitkän kolumnin ”Kysymys evankelioinnista vie uskon perusteisiin” (Kotimaa 2.3.2017). Kirjoitus pohjautunee Ahosen esitelmään, jonka hän piti maaliskuun alussa evankelioimisen seminaarissa.
Risto A. Ahosen esitelmässä ja kirjoituksessa on monta mielenkiintoista kohtaa, joita tulisi nostaa esille ja tarkastella tarkemmin kirkkomme nykytilanteessa. Kirjoituksessa olevat ja siihen liittyvät tärkeät teemat saavat liian vähän huomiota kirkon ”päivänpolttavien” teemojen keskellä. Kirkossa pitäisi enemmän miettiä, mitä on työ jota teemme eli mitä on kirkkona oleminen. Vähemmän voisi kiistellä siitä, saavatko jotkut ihmiset rukoilla kirkossa papin kanssa vai eivät.
Ahonen käsittelee kirjoituksessaan kysymystä evankelioimisesta kristityn identiteettikysymyksenä. Hän kirjoittaa siitä, että kääntymisellä ja käännyttämisellä on suuri eri. Edelleen Ahonen kirjoittaa evankelioimisesta uskontodistuksena hyvin laajasti ymmärrettynä.
Viime mainittuun, laajasti ymmärrettyyn uskontodistukseen liittyy kysymys sanasta ja teosta kristillisyydessä ja kirkon elämässä. Oma kirkkomme kantaa mielestäni hyvässä ja pahassa sanan kirkon leimaa. Hyvää siinä on se, että sana, Raamatun sana, evankeliumi on tärkeä eikä sitä voi sivuuttaa. Huonoa on se, että meillä ylikorostuu sanan kirkkona oleminen. Silloin puhuminen, julistaminen ja kaiken kaikkiaan suullinen todistaminen ylikorostuvat kun taas muu uskontodistus ja luterilainen näky kristityn kokonaisvaltaisesta kutsumuksesta jäävät lapsipuolen asemaan.
Liian yksipuolinen painotus sanan kirkkona olemiseen vaikuttaa monissa asioissa. Se vaikuttaa niin laajasti, että emme edes huomaa sitä. Sille lisäsävynsä antavat uudempien ja vanhempien herätysliikkeittemme pietistissävytteiset painotukset. Näin ymmärrys kristittynä elämisestä ja kristityn uskontodistuksesta on muovautunut tietynlaiseksi. Tähän liittyy se, että itse esimerkiksi koen vaikeana keskustella henkilön kanssa, jonka puhe on vain ”hengellistä puhetta” vaikka puheen ja keskustelun aiheena olisi tiskaaminen tai mikä muu tahansa arkinen asia.
Kirkon elämässä ja toiminnassa olen kokenut ahdistavana myös vahvan jaottelun lähetystyön arvostuksen ja kansainvälisen diakonian arvostamisen välillä. Joillekin molemmat ovat tärkeitä, mutta monille perinteinen lähetys – kuten asianomainen itse sen ymmärtää – on ainoa oikea tapa tehdä kirkon työtä. Sen sijaan ihmisten auttaminen kirkon toimesta ei ole mitään, jos työssä ei selkeästi ”puhuta Jeesuksesta” ja pyritä ihmisten käännyttämiseen tai kääntymiseen. Toki asiassa on myös se puoli, jonka Ahonen mainitsee, että kristilliset auttamistahot itse turhaan korostavat pyyteetöntä ja ehdotonta auttamista ilman todistamismotiiveja tai autettaville annettavia ehtoja.
Luterilainen kirkkokäsitys ja käsitys kristityn identiteetistä lähtevät siitä, että jokaisella kastetulla on Jumalan antama ”virka” tai useampikin, jossa tai joissa hän toteuttaa kutsumustaan, uskoa ja rakkautta. Tietysti Lutherin aika oli maailmankuvaltaan ja elämäntavoiltaan toisenlainen kuin nykyinen aika ja silloin Luther saattoi selkeästi opastaa, että isien on opetettava perheenjäsenilleen ja palvelusväelle kristillisen uskon keskeisimmät asiat katekismuksen kautta. Vaikka aina on nyt erilainen, on tuo kokonaisvaltainen kristityn kutsumusta korostava näky edelleen hyvin käypä.
Lutherin teologisessa ajattelussa sana ja teko kuuluvat yhteen, usko ja rakkaus ovat siinä kolikon kaksi puolta. Toista ei voi olla ilman toista. Tältä pohjalta pitäisi myös kirkkona olemistamme miettiä aivan uudella tavalla. Sanojen, puhumisen, julistamisen ja opettamisen ohella tai osin niiden sijasta pitäisi miettiä kirkkona olemista palveluna ja yhteisenä tekemisenä, yhteisenä elämisenä. Pohjansa se saa evankeliumista ja kunkin kirkon jäsenen kasteesta, mutta se ei ole ainoastaan eikä aina ensisijassa puhetta vaan elämää, rakkautta ja palvelua.
Keskeistä kirkkona olemisessa on ajatella kastettuja omana yhteisönämme, ei vain aktiivijäseniä. Siinä uskon ja epäuskon, uskovaisten ja ei-uskovien rajat eivät mene ihmisten välillä vaan meidän jokaisen sydämessä kuten Luther opettaa. Toki on hyvä jotenkin rohkaista siihen, että ihminen tiedostaa tilansa mutta kyse ei ole luterilaisen teologiamme pohjalta ihmisen vapaasta valinnasta Jumalan ja epäuskon välillä. Näin koska vajavaisina ja langenneina valitsemme tai olemme valinneet niin, että tarvitsemme jokainen Jumalaa ja Kristusta.
Olemme siis yhteisönä, sen jäseninä, samalla viivalla toistemme kanssa ja etsimme armoa ja osoitamme itsellemme ja toisillemme, miten voimme armon löytää. Voimme löytää ja omistaa sen Kristuksesta, sanan ja sakramenttien kautta. Siitä syntyy usko johon liittyy rakkaus, kokonainen uskontodistus. Siltä pohjalta ja luomisen pohjalta toimimme kirkkona myös niiden parissa, jotka eivät ole vielä kristittyjä. Luominen, lunastus ja pyhitys muodostavat yhden kokonaisuuden tässäkin.
Toivo Loikkanen
En ole asiantuntija oppikirjatuotannossa, siksi en osaa sanoa kaupan järkevyydestä sitä enkä tätä. Uutisen informaatioarvo paranisi, jos kerrottaisiin edes jotakin kauppasummasta ja henkilöstömääristä.
Tavaramerkeistä ja logoista tämän verran:
Lasten Keskus ja Kirjapaja ovat molemmat nimeltään tunnettuja, hyvinkin. Mutta kun Lasten Keskus viittaa VAIN lapsiin ja Kirjapaja on tunnettu yleiskustantaja-nimi ja sen nimi on neutraali, kattaen koko kustannuskentän, eikö olisi järkevää käyttää pääsääntoisesti sitä kustantajan nimenä?
Jos Lasten Keskuksella on kuitenkin ollut rahaa enemmän, painavat sen edustajien tunne-arvot tietysti enemmän ja raha ratkaisee. Kustantajan ja sen liiketoiminnan vahingoksi, mutta nehän ovat nyt vain sellaisia rationaalisia syitä.
Toivo Loikkanen:”Lutherin teologisessa ajattelussa sana ja teko kuuluvat yhteen, usko ja rakkaus ovat siinä kolikon kaksi puolta. Toista ei voi olla ilman toista.”
Seuraavassa yhä kirkon tunnustuksesta löytyvä Lutherin käsky papeille:
” Nuorten keskuudessa pidä kuitenkin aina kiinni yhdestä ja samasta muodosta ja esitystavasta. Opeta heille ensimmäiseksi yllä mainitut kappaleet, nimittäin kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän -rukous jne., sana sanalta tekstin mukaisesti siten, että he kykenevät toista maan ne ja oppivat ne ulkoa.
Mutta niille, jotka eivät halua oppia, on sanottava, että he kieltävät Kristuksen ja ovat kaikkea muuta kuin kristittyjä. Heitä ei myöskään saa päästää ehtoolliselle, ei todistamaan yhdenkään lapsen kastetta eikä nauttimaan vähääkään kristityn vapautta, vaan heidät on jätettävä kerta kaikkiaan paavin ja hänen virkakuntansa, vieläpä itse Perkeleen käsiin. Heidän vanhempiensa ja isäntiensä on kieltäydyttävä antamasta heille ruokaa ja juomaa sekä ilmoitettava heille, että ruhtinas haluaa ajaa tuollaiset raakalaiset maasta pois. ”
(http://tunnustuskirjat.fi/vahakatekismus.html)
Kuinka tuossa rakkaus ilmenee ja armo siis jopa kastettuja nuoria kohtaan, heidän ”synti” on vain etteivät vain halua opetella ulkoa, kuinka itse Luther ”hyväksyi” toisuskoisten tappamisen, eikö se ole myös syntiä?
Ortodokseilta löytyy sanonta ”opettaessaan kirkko rukoilee ja rukoillessaan kirkko opettaa”. Meiltä jokaiselta, ja myös helluntaisilta, löytyy varmasti asioita, joiden kohdalla itsekukin voi omalla kohdallaan miettiä kuinka rakkaus omassa toiminnassamme ilmenee. Meidän maanpäällisen elämämme kun läpäisee sekä ajaton että ajallinen eli filosofi Erik Ahlmanin sanoin arvojen ja välineitten maailma.
Luther ei ollut erehtymätön, kuten paavin väitetään olevan. Niinpä hänen ajatuksensa rippikoulun opetusmetodeista tuntuvatkin kovin vanhentuneilta, eikä niitä sellaisenaan nykyisin sovelletakaan. Ulkoaoppimista tärkeämpää on ymmärtäminen ja sanoman sisäistäminen. Sanatarkkuuttakin tosin tarvitaan erityisesti uskontunnustusten osalta, sillä yhteisesti hyväksytystä sanamuodosta poikkeaminen helposti merkitsee myös oikeasta opista pois eksymistä. Isä meidän rukousta toistetaan niin paljon, että se omaksutaan evääksi semmoisiin elämäntilanteisiin, joissa ei osaa rukoilla omin sanoin. Mutta kyllä semmoinen kirkon jäsen, joka kieltäytyy käymästä rippikoulua on varmastikin jonkinlaisessa uskonkriisissä. Kriisi voi päättyä onnellisestikin, mutta valitettavasti näin ei aina käy.
Lutherinkin opetuksesta ja toiminnasta pitää voida järkevällä tavalla erottaa aikasidonnainen ja muotoihin liittyvä aines ja sitten ajasta riippumaton olennainen sisältöaines. Lainattu kohta kuvaa sen ajan tapaa opastaa pappeja ja sen ajan toimintatapoja. Sisältöasiana lainattu kohta korostaa asioiden tärkeyttä. Nykyisin ei enää ajatella tuon muun toimintatavan mukaisesti. Lainattu kohtaa korostaa myös Lutherin tilannetta, jossa oli voimakas vastakkainasettelu silloisen paavin ja katolisen kirkon ja toisaalta reformaation toimijoiden välillä.
Siis ihminen on niin viisas että voi koota orjantappuroista viinirypäleitä?
Ari Pasanen :”Siis ihminen on niin viisas että voi koota orjantappuroista viinirypäleitä?”
En tiedä viisas, mutta elämän poluilla kohtalaisen paljon orjantappuroita keränneenä olen tottunut siteeraamaan persialaista tähtitieteilijää, matemaatikkoa ja runoilijaa Omar Khaijamia:
”Se ken ruusua ei koskaan saa,
riemuin poimii orjantappuraa,
ja riittää tuli tarpeisiimme silloin,
kun taivaan valo täytyy kadottaa.”
Voisiko joku olla niin hoopo, että alkaisi toteuttaa Martin 500vuotta sitten kirjoittamia ajatuksia. Tuskin Arikaan siihen uskoo, että joku tänä päivänä ottaisi todesta nuo sanat. Tuskinpa edes aikanaan. Hoopoa vedota Martin satojen vuosien takaisiin vuodatuksiin. Eiväthän ne kuvaa millään lailla tämän päivän tilannetta. Eikä niiden pidäkään sitä tehdä. Kirkollinen- ja muukin kulttuuri on jonkin verran muuttunut Martin ajoista. Eikä Tunnustuskirjat ole Raamattu.
Ihmettelenkin sitä, miksi Ari tutkii noin tarkkaan noita vanhoja ja aikansa eläneitä juttuja. Vetoaa niihin, niin kuin niissä olisi jotain mikä meidän pitäisi ehdottomasti ottaa huomioon.
Pekka kukahan Sanoo että väärät profeetat tunnetaan heidän hedelmistään?
Entä kuka Sanoo ettei orjantappuroista voi koota viinirypäleitä?
Siis pidätte itseänne niin ”viisaina ja ymmärtäväisinä” että voitte ”löytää” Lutherilta sen oikean iankikkisen elämän sanan vaikka ymmärrätte että esim nuo opetukset ovat huonoa hedelmää ettekä niitä noudata, näin ohitatteJeesuksen Sanat.
15 Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia.
16 Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita?(Matt.7)
Me kunnioitamme Marti suurta työtä. Ilman sitä, meillä ei olisi edes Raamattua. Uskomme kohde ei ole arvoisa tohtori , vaan Jeesus Kristus, jota myös Martti rakas veljemme julisti. Ei varmasti ole Martin syy, jos kirkon työntekijät eivät ole osanneet sinua Ari, uskon tielle johdattaa. Kyllä kirkosta löytyy pappeja joilla, sekin taito on. Surullista, jos et ole ketään heistä saanut tavata.
Pekka, Arin kanssa ei kannata ryhtyä aiheesta keskustelemaan. Muuten toivon muiltakin, että voisimme keskustella tai kommentoida kirjoitukseni teemousta.
Tiedän sen, enkä sitä aio tehdä.
Silmät vaan aristaa. Siksi en vielä, edes lukenut tekstiäsi.
Jospa huomenna.
Nöyrille Jumala antaa armon,ylpeitä vastaan Hän on.
Kuinka Pieteri mahtoi ajatella kun näki Jeesuksen kieltäessään Hänet, hän joutui nöyrtymään kaikesta omavoimaisuudesta.
Entä Paavali kunkohtasi Jeesuksen, hän nöyrtyi ja luopui kaikesta vanhasta, hän sai jotain mitä piti niin arvokkaana että kaikki vanha jäi sen rinnalla.
Jokaisen ihmisen joka lähtee Jeesusta seuraamaan on nöyrryttävä omavoimaisuudestaan ja omaviisaudestaan ja jätettävä kaikki vanha.
Näin Sanoo Jeesus evankeliumissa.
Luuk. 14:33
Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni.
No nyt tuli luettua. Oma kysymykseni tuon pohjalta on se että, odotammeko pelkän jäsenyyden ja kasteen perusteella kirkon jäsenen kykenevän toimimaan kristillisen uskon mukaisesti? Puheissa usein kuulee kannustavia viestejä hyvään kristilliseen elämään, mutta voimaa sen toteuttamiseen ei osata jakaa. Näin kirkkokansa joutuu mahdottoman eteen. Heiltä edellytetään jotain, johon ei ole todellisia voimavaroja.
Tulee mieleen se Herramme sana fariseuksille :” te kokoatte ihmisten selkään vaikeasti kannettavia taakkoja….” Kirkkokansa pitäisi ensin varustaa voimalla ja rohkeudella ja sitten vasta lähettää heidät elämään uskoaan todeksi. Nyt usko on enemmän puheissa ja vakuutteluissa, kuin todellisessa kristillisessä elämässä.
Kaksi keskeistä asiaa puuttuu aika usein. Sydämen halu kertoa Jeesuksesta ja pelastuksesta kaikille, sekä elämä tarkasti Raamatun sanaan sidotun omantunnon mukaisesti. Nämä kaksi merkkiä kertoo, ainakin minulle siitä uskooko joku todella siihen mitä puhuu.
Pekka, nostat olennaisen kysymyksen esille. Asian voisi kääntää myös hieman toisinpäin. Seurakunnan kastetut jäsenet tarvitsevat sanaa ja sakramentteja uskon ja rakkauden syntymiseen ja niiden yllä pysymiseen. Heitä ei tarvitse kuitenkaan patistaa ”evankelistoiksi” vaan heitä voi rohkaista palvelemaan omissa tehtävissään (Lutherin ”virat”) Jumalaa ja lähimmäisiä ja siten ”osoittautumaan” kristityiksi sopivalla tavalla. Se riittää kristityn rooliksi. Osa tietysti voi toimia seurakunnan vapaaehtoistehtävissä ja niihinkin kastettuja tarvitaan. Se ei ole kuitenkaan ainoa tapa todistaa ja elää kristittynä.