Adventti toi tullessaan keskustelun Paavalinkirkon messun sambakulkueesta. Näyttää siltä, että keskustelu jumalanpalveluksen tyylistä on liikkunut lähinnä maun ja tottumuksen ympärillä. Mikä on sopivaa missäkin kulttuurissa? Onko kyse siitä, ettei ankeassa pohjoismaisessa kirkossa ole totuttu iloon?

Minä arvelen, että keskustelu on riipaissut syvältä, koska siihen liittyy kysymys siitä, minkälaista on hengellinen ilo, kirkastettu ilo (josta Pietari ensimmäisen adventtisunnuntain epistolassa puhuu):

Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen. (1. Piet. 1:7-8)

Ehtoollisliturgiassa sanotaan: sursum corda (ylentäkää sydämenne). Vanhastaan on ajateltu, että hengellinen ilo on erilaista kuin aistillinen ilo: sen tarkoituksena on kohottaa sydän aistittavasta yliaistilliseen. On ajateltu, että hengelliset asiat ovat sielua kokoavia ja ylentäviä, kun taas aistilliset taas hajottavat ja sekottavat sitä. Sambakarnevaali edustaa jälkimmäistä, aistillista iloa. Näitä sekottamalla saadaan helposti aikaan pahennusta.

Ehkä monia, ainakin minua, vaivaa ylentävän elementin katoaminen tai vähintäänkin vahva heikentyminen jumalanpalveluksissa. Pahennus ei pelkisty tyyli- ja makukysymykseksi, vaan siinä lienee perimmiltään kyse jumalanpalveluksen teologiasta: Mihin jumalanpalveluksella oikein pyritään?

Keskustelu on melkein yhtä vanha kuin kirkko. Jo kirkkoisä Augustinus oli huolissaan siitä, onko jumalanpalvelusmusiikki liian miellyttävää niin, että se häiritsee hengelliseen keskittymistä. Heränneiden antipatia säätyläispappien tanssiaisia kohtaan tunnettaneen laajalti. Pahamaineisena esimerkkinä kerrotaan Juhana Lustigin seurojen jälkeen pidetyn tansseja. Elias Lönnrot tiivisti heränneistä: "He kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä laulua (paitsi hengellistä), jossa kaikessa mieli hakee virkistystä, jotta se ei huolista masentuisi." Samat asiat toistuvat yhä uudelleen.

Silti voi miettiä, missä määrin aistillinen ja hengellinen ilo ovat toisiaan poissulkevia. Esimerkiksi mystiikan perinteessä yksi tapa on ajatella, että kun Henki vaikuttaa ylempiin sielunosiin, sillä on heijastusvaikutuksia myös alempiin. Mm. Ristin Johannes ajattelee, että mitä puhdistautumattomammasta ihmisestä on kyse, sitä voimakkaammin vaikutukset ovat ns. sielullisia eli aistillisia. Siten ei ole kyse siitä, että tämä on väärin, vaan päin vastoin kyse on armon vaikutuksista vasta-alkajassa. Heränneet tunsivat ilmiön, johon kuuluvat voimakkaat tunnekokemukset ja -ilmaukset, nimillä "lasten leipä" ja kihlausaika. Suomalaisessa perinteessä puhutaan laajemmin liikutuksista.