Kävin kotiseurakuntani messussa laulamassa Hoosiannaa. Seurakuntasalikin oli tuolitettu ja ovet sinne avattu. Kirkko oli melkein täynnä ja tunnelma lämmin. Samat vanhat naamat siellä penkissä taas näkyivät.
Hetkinen! ”Samat vanhat naamat.” Yksi oli tuttu yhteisistä seurakunnan tilaisuuksista, toinen vanha tuttu, jota tapaan nykyään vain messussa. Kolmas oli opettajani yliopistolta. Mukana oli myös jo eläkkeelle jäänyt rakas työtoveri. Ja joitakin sellaisia, joiden nimiä en tiedä, mutta joita olen alkanut tervehtiä, kun he tulevat vastaan lenkkipolulla tai kaupassa. Tätä on yhteisöllisyys: jumalanpalveluselämän jatkuu hymyinä arjessa.
Samat vanhat naamat ovat siis seurakuntaan sitoutuneita tuttuja ihmisiä, joista jotkut tunnen hyvin ja jotkut vain ulkonäöltä. Meitä yhdistää ainoastaan se, että me käymme usein messussa samassa kirkossa. Me samat vanhat naamat olemme sitoutuneita aktiiviseurakuntalaisia. Mutta se riittää yhteisöllisyyden syntymisen kokemukseen.
”Samat vanhat naamat”-fraasi (jota kukaan ei oikeasti käyttänyt) pitää usein sisällään väheksymistä. Uudet kasvot tuntuvat helposti merkittävämmiltä. Vakituisia messukävijöitä ei julkisessa puheessa ainakaan kovasti arvosteta. Media kertoo kerta toisensta jälkeen kuinka kirkko kamppailee sen kanssa, että messussa on niin vähän kävijöitä tai että niin ja niin monta prosenttia vähemmän käy kirkossa kuin edellisenä vuonna tai vain niin pieni prosentti seurakuntalaisista osallistuu messuun joka sunnuntai. Messulla on edelleen uskolliset kävijänsä, joita on kymmeniä tuhansia joka sunnuntai. Tällaisina suurina juhliapäivinä kuten ensimmäinen adventti messussa kävijöiden määrä saattaa olla yhteensä jopa satoja tuhansia. Toivoisin, ettei enää puhuttaisi prosenteista vaan mieluummin lukumääristä.
Vertailun vuoksi on hyvä huomata, että alle yksi prosentti suomalaisista käy viikottain jossain urheilutapahtumassa. Konsertteissa todennäköisesti käy vieläkin vähemmän.
Vähintään kerran kuukaudessa jumalanpalveluksissa käy noin 300 000 suomalaista. Ei aivan vähäinen määrä.
Kävin itse tänään Mikkelin maaseurakunnan kirkossa messussa. Kolmanneksi suurin puukirkko Suomessa. Istumaan mahtuu 1900. Väkeä riitti. Sadan metrin päässä alkoi jumalanpalvelus samalla kellonlyömällä Mikkelin tuomiokirkossa, joka oletettavasti oli (lähes)täynnä.
Puhuminen ”tyhjistä kirkoista” on kulunut, mutta käyttökelpoinen klisee, joka tosin ei miltään osin pidä paikkaansa.
Niinpä, puheet tyhjistä kirkoista ovat pahanilkisten panettelua. Kun ei ole mitään hätää, mitään ei tarvitse muuttaakaan. Tämä huomio on lähinnä oikea hoosiann a-kirkon ja kauneimpien joululaulujen jälkeen.
Tänään olin kastamassa, adventti on mitä sopivin kastepäivä, uuden alku. Tehdessäni parin tunnin talossa olon jälkeen lähtöä, kastetun isoisä toivoi että laulettaisiin vielä yksi lasten virsi ja laulettiin. Kristillisyys elää edelleen ihmisten syvissä kokemuksissa ja jos tulee aikaa, ettei kirkossa enää muuta tapahdu niin jumalanpalvelukset ja sakramentit jäävät. Ja eipä kristittynä elämiseen juuri muuta tarvitakaan.
Miten voi olla pahanilkistä panettelua aito huoli siitä, että ihmiset eivät käy sanankuulossa eivätkä Herran pyhällä ehtoollisella? En ymmärrä miksi Laaksonen vetoaa adventtiin, kun kokonainen autio kirkkovuosi on takana! Kun kirkon istumasijoista on 80-90 % tyhjänä, eikö se kerro vajaakäytöstä?
Niin. Voidaan ajatella, että kaikkien pitäisi käydä kirkossa joka sunnuntai ja voidaan sen vuoksi surra jokaista tyhjää paikkaa. Ja niinhän usein tehdäänkin. Mietin vaan, että unohdetaanko siinä sivussa iloita niistä kaikista jotka kirkossa käyvät.
Eikä tämä tarkoita, että kirkossa mitään ei pitäisi muuttaa. Paljon ja jatkuvasti pitää muuttaa. Jumala on edelleen Luoja, jonka voimasta ja innostuksesta syntyy uutta. Sen uuden tulee näkyä myös kirkossa. Mutta samalla kun mietitään mitä pitää muuttaa, pitää huomata myös mitä hyvää meillä on. Muuten saatetaan vahingossa heittää hyvät asiat uudistushankkeissa pois.
Harvoin minä olen tyhjille kirkon seinille saarnannut, tai en koskaan on oikeampi sana. Yleensä on ollut väkeä aika paljon.
Paljonko on aika paljon tavallisesa sunnuntaijumalapalvelöuksessa? kun meilä teatterissa on 400 paikkaisesa katsomosa vain 33o henkeä alka lehdistö puhua teatterin kriisistä…. No keskimäärin käymttökatteemme hipoavat sataa prossaa/käytettävissäolevat tuolit.